sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tämän viikon merkintöjä

Kun Panama ensimmäistä kertaa ikinä pelaa itsensä jalkapallon mm-kisoihin, voi presidentti kello 01:00 julistaa twitterissä seuraavan päivän valtakunnalliseksi vapaapäiväksi. Juhlan paikka. Minä jäin vähän suu auki ihmettelemään, peruin aamun pilateksen ja ehdotin lapsille rantapäivää. Mukavasti meni keskiviikon yllätysvapaa.

Perjantaiaamun pilatestunti sai kummasti nostetta ja hauskuutta laiskiaisesta, joka oli yläpuolellamme huokuvassa puussa nukkumassa. Vielä illallakin laiskiainen makoili samassa asennossa samalla oksalla. 

Täällä päin maailmaa tytöt saavat yleensä korvakorut jo päivän tai kahden vanhoina, sairaalassa sairaanhoitajan toimesta. Se on kuulema helppo tapa erottaa vauvan sukupuoli. Asiasta juteltuani yhden äidin kanssa, hän totesi että nainen on kuin talo ilman maalia tai seinä ilman tauluja ilman korvakoruja. Ne kuulema kehystävät kasvot. Itselläni ei ole juuri koskaan koruja korvissa, mutta kummasti heti seuraavana päivänä sormet ajautuivat korurasialle ja korut korviin.  Vaikka noin lähtökohtaisesti ajattelenkin, että sukupuoliroolitus jo yhden päivän ikäisenä on varsin mielenkiintoista ja tarpeetonta.

Laskin, että viimeisen 80 päivän aikana mies on ollut kanssamme 15 päivää ja taas se lähti hommiin. Hyvä hyvä juttu monelta kantilta katsottuna, mutta lapset toki ovat aika hukassa ja ikävä on massiivista. 

Ehdottomuuteni aamupuuroon on alkanut vihdoin hellittää. Viikonloppuisin on tarjolla sitä mitä itse kukin tahtoo. Pienin haluaa aina jugurttia pähkinöillä ja hunajalla. Isompi taas paistetun kananmunan ja sulanutta juustoa leivän päällä. 

Olen ollut niin monen eri kansallisuuden sekamelskassa, erilaisten uskomusten ja tietojen parissa, mitä moninaisimpien kommunikointitapojen keskellä, että sitä aistii ja näkee ympäristönsä eri tavoin kuin ennen. Välttäen viimeiseen asti mielestäni vaarallista ajatusta siitä, että voisin tulkita tai analysoida ihmisiä rivien välistä, jotenkin mielessäni sanoittaa tai luoda tarinoita/totuuksia toisten elämistä, koska niin monin eri tavoin me koemme maailmaa, että todellisuuden kanssa harvoin niillä omilla olettamuksilla on mitään yhteistä. Haluan jutella ja kuunnella, oppia ja ymmärtää. Rakastan siis tätä erilaisten tapojen sekamelskaa, mutta tällä kaikella halusin pohjustaa sitä, että kumman nopeasti toisen suomalaisen tavatessa se joku yhteinen ymmärrys löytyy. Ehkä ennemmin luottamus. Semmoinen olemisen helppous, kun ei olekaan kaikki aistit valppaana ottamaan vastaan erilaisia ihmisyyden ilmentymiä. Vietimme päivän vastikään tänne muuttaneen perheen seurassa. Se oli mukavaa se!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Ulkosuomalaisen mittatikku

Olen aina tykännyt ajan patinasta, mummoloiden ovenkarmeista, jonne on merkattu lasten kasvua sukupolvien ajan. Tykkään paljon ajatuksesta, että asuu ikänsä samassa paikassa ja siihen paikkaan itseensä kietoutuu kasvu ja kehitys ja. (Ajatuksen tasolla siis vaan, käytäntö on osoittautunut toiseksi, hah!)




Niinpä kun muutama vuosi sitten miehen kanssa asiasta puhuimme ja ikävöimme hieman sitä jatkumon puolta elämäämme, keksimme tämän matkassa kulkevan mittatikun. Lapset rakastavat nähdä pituuskasvunsa, me taas voimme ajatella, että saamme kantaa jotain mukanamme aina sinne missä kotimme on. Mittatikku hengaa autotallissa suurimman osan ajasta ja aina, kun joku muistaa niin se kaivetaan esiin ja mitataan. Mietitään ja vertaillaan, että miten vanha on missäkin ollut ja missä niitä mittoja on otettu. 

Tämä on ihan tämmöinen kevyt "rimalauta", ihan itse just keksin nimen tuolle puunpalaselle. Joustavakin. Just hyvä kulkemaan matkassa mukana. Ei kyllä ihan matkalaukkutavaraa :)



torstai 14. syyskuuta 2017

Reipas viikon kooma

Hurrikaanien ja maanjäristyksen tehdessä järkyttyvää tuhoa Meksikossa ja Karibialla, me olemme sairastaneet urakalla. Naapuriperheen sairastastettua kolme viikkoa oli meidän vuoro. Kuopus oli yli viikon kuumeessa joka toinen päivä ja yö, nenän vuotaessa ja hengityksen rohistesssa. Minä jatkoin lauantaina sairastamista, eilen sain ensimmäisen kerran levättyä päiväsaikaan. Makuulla olo ei ole oikein onnistunut, koska hengitystiet menevät samantien tukkoon ja paineen tunne on sietämätön. Lääkärissä käynyt naapuri toi eilen jotain maagista lääkettä, joka pitää hengitystiet auki 12 tuntia. Sen otettua tuntui, kun koko nainen olisi kuivunut kasaan. Ei enää painetta vaan ah niin ihanaa unta. Tänään on pitkästä aikaa olo, että ehkä tämä tästä. Kuume sahaa edelleen ylös ja alas, mutta olo on parempi.

Hurrikaanit eivät ole vaikuttaneet meihin Panamassa, täällä on satanut ja ukkostanut kuin aina sadekauden aikaan. Mutta se ei silti poista sitä tuhoa minkä Irma on saanut Karibialla aikaan. Kokonaisia saaria on tuhoutunut täysin maantasalle, mitään ei ole jäänyt ehjäksi. Kommunikointi on olematonta ja tietoa ei saa oikein mistään. Ihmisillä ei ole enää puhdasta vettä. Tilanne on paha. Meksikon maanjäristys aiheutti semipienen paniikin tsunamiuhan muodossa, mutta se rauhoittui melko nopeasti eikä tsunamia syntynyt.

Huomenna pienin muruseni täyttää vuosia.


K-o-l-m-e. 

Kolme niin pitkän lyhyttä vuotta. Olen huomannut pysähtyväni usein ihmettelemään kuopusta viime päivinä. Missä välissä se oppi puhumaan? Milloin siitä tuli uskomattoman voimakastahtoinen vastarannan kiiski? Itseluottamusta tähtiin asti uhkuva tomera toimija? Olemme nykyään jatkuvalla törmäyskurssilla, jolla minun on erittäin vaikea muistaa olevani se 34 vuotta vanhempi vanhempi, jonka pitäisi muistaa, että isot tunteet tulevat ja menevät ilman että minun pitää tempautua niihin jokaiseen mukaan. Kuopus on ainakin yhtä puhelias ja äänekäs kuin veljensä. Kuopus on myös todella herkkä, semmoinen joku sisäsyntyinen oikeudentaju on vahva, reiluus ja suoruus toiminnassa. Tämäkin ihan veljensä lailla. 

Huomenna juhlimme kuopusta! Pieni on jo viikon verran toiveikkaasti pyytänyt meitä laulamaan ja aloittamaan juhlat.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Ocean fixes everything

Eilen muistin taas ihan liian hyvin kuinka tärkeää on lepo ja rutiinit. Ruoka ja kellonajat. Sitä aina välillä ajattelee, että kyllähän me nyt päivä voidaan mennä miten vaan. Mutta jos vajaa kolmevuotias syö synttärijuhlilla vain suklaakakkua ja juo kolme pillimehua, skippaa päikkärit ja pulikoi koko päivän vedessä ja kierii hiekassa, niin illalla tai edes iltapäivällä ei ole enää hauskaa. Illallinen ravintolassa (rannalla meressä pulikoiden) ja kaksi ranskalaista vatsassa ei korjaa tilannetta. Viisivuotiaana kohdalla tilanne on aivan toinen, täynnä yhteistyötä ja ymmärrystä.

Tämä aamu toi kuitenkin taas rauhan, uni ja kaurapuuro auttaa. Viimeisenä hiljalleen heräävä ranta, Tyynen valtameren kerrankin pehmeät aallot ja loputon hiekkaranta. 






torstai 31. elokuuta 2017

Pohjolan kesässä

Että en unohtaisi just niitä asioita mitä muistan tänään menneeltä Suomen reissulta.

Muista kertoa lapsillesi, etenkin sille pienimmälle, että lentomatkan jälkeen alkaa se varsinainen matka. Stressasin niin paljon lentopelkoisena itse lentomatkaa, että unohdin ihan ettei pienin hiffaa ihan itsestään, että aiomme olla reissussa monta viikkoa. Jo seuraavana päivänä pienin pyysi tomerasti, että lähdetään jo takaisin kotiin. Itse lentomatkat sujuivat lasten osalta oikein hyvin. Ei ollut mitään ongelmaa oikeastaan missään kohtaa, vasta Suomen päässä lentokentältä kotia ajettu automatka oli hieman haastava. Siinä kohti takana oli jo vajaa vuorokausi matkustamista, joten se oli ihan ymmärrettävää.

Savolainen maalaismaisema on ainutlaatuisen kaunis, yksi vanhimmista ja rakkaimmista ystävistäni rakastui mieheen, joka asuttaa upeaa maalaismaisemaa ja mekin pääsemme osalliseksi tästä upeasta paikasta aina ilmestymällä paikalle. Niin kätevää ja mahtavaa! Tietysti paikan upeuden tekevät itse ihmiset, mutta uskon maisemienkin sielua hoitavaan voimaan.

Kun lapset on saanut illalla nukkumaan niin on kyllä aivan parasta tehdä muutama voileipä. Mun voileipäonneen kuuluvat oleellisena osana jälkiuunileipä (mitä kovempi sen parempi), voi, salaatinlehti, kipparikallen juusto, graavilohi ja kurkku. Ilman graaviakin on ihan parasta. Kunhan on jälkiuunileipä.

Kesällä kasvikset ovat ihan parhaimmillaan, herneet ja mansikat ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä loputtomiin. Herneet ovat pienille lapsille myös oiva hienomotoriikan harjoittelun väline. Palko vaan käteen, tosin sitä ennen pitää varmistaa, että lapsi on saanut jo herneitä maistaakseen, jotta motivaatio pysyy yllä palkojen aukaisuun ja herneiden poimimiseen.

Internetti. Miten se voi toimiakin niin hyvin? Puhelimessa ja missä vaan. Ei juuri näkynyt pyörivää palleroa näytöllä Suomessa. Täällä taas alituiseen ja olen jo ihan tyytyväinen, jos se pyörimisen jälkeen avaa tai lataa jotain.

Kauppojen hedelmä -ja vihannesosastot ovat aivan uskomattomia aarreaittoja ja tuotteet tänne verrattuna edullisia.

Lasten suomi, miten ilahduttavaa on huomata kuinka kielitaito vahvistuu ihan ilman ponnisteluja. Kuopuksella on pian kolme vuotta elämää täynnä ja Suomessa suomen kielen tuottaminen otti aimo harppauksen. Ja nyt taas englantia tapaillaan ihan uudella innolla.



Asioista ja treffeistä sopiminen on jotenkin niin helppoa ja vaivatonta. Suomessa ajattelemme jotenkin niin eri tavalla, ehkä ihan ajattelematta sen teemme. Ihmiset antavat arvoa toistenkin tekemisille ja sovituille asioille. Kukaan ei heitä kevyesti, että tavataan ylihuomenna ja sitten peru viime hetkellä sitä ilman painavaa syytä. Vaan silloin kun sopii tapaamisesta miettii jo hetken, että sopiiko se omiin menoihin ollenkaan ja sen mukaan sitten puhuu ja lupaa. Minulle tämmöinen ajattelu on tapa arvostaa myös toisen ihmisen aikaa. Vaikka sitten itse treffejen sopiminen olisikin hieman säätöä ja useampaa viestiä vaativaa. Ehkä tosin tämä tapa syö hieman sitä hetkessä elämisen riemua.

On ihan ookoo kaivata omaa rauhaa ja aikaa. Kuuden viikon aikana vietimme vajaan 24 tuntia oman perheen kesken. Se on vähän se. Toisaalta sitten loppuosan vuodesta vietämme keskenämme tai ainakin minä lasten kanssa. Mies on ollut kyllä tosi paljon poissa kotoa eikä lomallakaan ollut kanssamme kuin vajaan kaksi viikkoa. Semmoista normaalia koko perheen eloa yhdessä pidemmän aikaa kuin yli viikon en edes muista. Siitä on aikaa. Sitä on ikävä, mutta hyvä on näinkin (ups, meni ohi aiheen).

Iso kiitos silti kaikille ketkä meitä malttoivat majoittaa, tiedän että olemme meluisia, syömme monta kertaa päivässsä, pyykkiä syntyy koko ajan, tavarat ovat milloin missäkin. Ajattelen aina, että olisi kiva vuokrata oma mökki jostain, mutta olen melkein varma että sitten yhdessä vietetty aika vaikka isovanhempien kanssa pienenisi entisestään.

Ravintoloiden tarjoilijat ovat hurjan nuoria ja silti niin päteviä. Yhdessäkin uudessa turkulaisessa ravintolassa sellainen niin nuori ja raikas tarjoilija vaan kepeästi jutusteli asiakkaiden kanssa ja ohimennen osasi suositella juuri oikeanlaiset viinit. Panamassa on palvelukulttuuri monessa paikassa vielä tosi jäykkää ja vaikka tatuointeja ja lävistyksiä ei näy kuin tosi harvakseltaan.

Shotseja ja t-paitoja ei sitten tarvittu ollenkaan. Kylmäntajun voi kadottaa, minulla oli mukana pari "pitkähihaista" eli sellaista paitaa, jossa hihat on just kyynärpäiden alapuolelle. Noh, kylmähän niiden kanssa tuli. Niitä pakatessa uskoin vahvasti siihen, että ei mitenkään voi olla liian kylmä jos on sellainen puolihihapaita päällä. Nyt voin todeta, että kyllä voi olla liian kylmä.

Suomen kesän jälkeen esikoinen on vakuuttunut siitä, että haluaa suomalaisen vaimon, dear god. Miten tähän on tultu?








tiistai 22. elokuuta 2017

Helpompi hengittää






Kaksi päivää taukoamatonta sadetta tietää tiiviisti sisällä vietettyjä tunteja. Naapurin lasten yökyläilyä, suomalaisia lettuja ja kaurapuuroa. Yksi aikuinen ja neljä poikaa tarkoittavat hirmuista määrä desibelejä, kuhmuja ja mustelmia sekä vähintään yhtä paljon naurua ja iloa.

Sunnuntain iltapäivänä rummuttava sade alkoi muuttua usvaiseksi pumpulisateeksi ja hiljalleen sade lakkasi kokonaan.

Kylläpä vaan teki hyvää päästä ulos. Antaa lasten valita kulkupelinsä ja vaan hengittää tiiviin happirikasta ilmaa, joka ei ole paahtavan kuuma.




Ojia pitkin virtaava vesi sai kaikkien mielen rauhoittumaan. Lapset nopeasti halusivat seurata kuinka mikäkin virtaa veden mukana, kuinka pienet kivet virtaavat, painavammat jäävät paikallaan vahvoina vastustamaan virtaa, lehdet kieppuvat vauhdilla eteenpäin.


Kuinka uskomattomalle tuntuukaan taas se, että täällä vain kasvaa villinä mangopuita kaikkialla ja banaanipuitakin vähän siellä sun täällä.



maanantai 21. elokuuta 2017

11 pientä kysymystä - liebster award

Thaimaanrannanmaalari Heidi muisti minua jo joskus kauan aikaa sitten kivalla blogihaasteella. Kiitos! Minulla jäi koneen käyttö vähälle (ei tarkoita ettenkö netissä olisi kuitenkin aikaa viettänyt), ja niin vaan unohtui tarttua haasteeseen mukaan. Haasteen tarkoituksena on tuoda esiin uusia blogeja (tämäkin on jo kaksivuotias melkein, eka blogi Namibiasta jo vuodelta 2008, hui!), joten aika vanhana mukana olen, mutta menköön.

Menen nyt aluksi kaikkien sääntöjen mukaan ja oion vasta sitten lopussa.

Liebster Awardin säännöt: 
  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen (eli esim. tähän)




1. Mikä on parasta tämän hetkisessä (tai siinä josta juuri lähdit) asuinmaassasi?

Parasta Panamassa on ehdottomasti meidän kaverit, lämpö ja rannat.

2. Entä ikävintä?
Ihan kamala liikenne.

3. Mikä on ollut kaikista käymistäsi maista mieleenpainuvin? 
Kaikista käymistä maistani mieleenpainuvin? A-pu-a. Kaikki jollain tapaa. Mulla on tapana muodostaa vahvoja tunnesiteitä vähän kaikkialle missä käyn, matkustanut en paljoa edes ole vaan olen aina mennyt olemaan pidemmäksi aikaa minne sitten olen päätynytkin. Espanja oli niin tärkeä minulle nuorena, se jotenkin edustaa minulle vapautta. Namibia taas valloitti sydämeni täysin ja siellä menin naimisiin, Kenia taas oli niin vaikea paikka olla, mutta siellä syntyi esikoiseni.

4. Mihin maahan et matkustaisi? Miksi?
Ei ole mitään erityistä mielessä, ehkä johonkin tosi voimakkaasti luonnonvoimille riskialttiina olevalle alueelle.

5. Mitä asioita kaipaat Suomesta?
Perhettä, ystäviä, koiriamme, raikasta ilmaa, saunaa ja jälkiuunileipää.

6. Mikä on ollut pelottavin tapahtuma uudessa asuinmaassasi?
Voimakkaat ukkosmyrskyt. Olen oppinut täällä, että on olemassa "tormenta electrica" eli sähkömyrsky. Salamoi jatkuvasti ilman mitään taukoa ja ilma sähköistyy siitä hyvästä. Ihan nämä perusukkosetkin ovat minusta pelottavia. Talo tärisee ja ukkoset ovat pitkiä ja taivas salamoi myös aikalailla nonstoppina.

7. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin tämän hetkisessä (tai edellisessä) tai Suomessa?
Helposti.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Kyllä se oli ne ensimmäiset yksinäiset kuukaudet, kun takana oli reipas vuosi nukkumatta, sylissä yksivuotias ja kolmevuotias, joita myös harmitti muutto vietävästi. 

9. Kuinka ulkomailla asuminen on muuttanut elämääsi?
Se on varmaan muuttanut aika tavalla kaiken ja sitten ei kuitenkaan mitään. Yhtäaikaa on levoton olo ja silti haluaisi kasvattaa juuret rauhassa jonnekin. Mutta sitten taas toisaalta on valaisevaa ymmärtää, että millään materialla tai tavaramäärällä ei onni tule vaan se asuu hetkissä, ihmisissä, ihmissuhteissa, yhdessäolossa, kuuntelemisessa, kunnioituksessa.

10. Nimeä kolme kauneinta rantaa, jossa olet käynyt?
Kolme kauneinta. Ehdoton ykkönen Kallaveden ranta äitini kodin takana,  seuraavana perässä Long Beach Namibiassa ja San Blas Panamassa.

11. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Uskon.

En osaa nimittää uusia blogeja, listalle ei ole tullut oikein mitään uutta, olen ihan jumiutunut samoihin, mitä olen jo kauan lukenut. Tai siis onhan tullut yksi uusi ulkosuomalaisblogi-ihastus. Kuka sanoo ettei voisi muuttaa unelman perässä Hawaijille? Pienten lasten kanssa koko perheen voimin vielä tuoreita ajatuksia siitä miten kipeältä ja silti just oikealta muuttaminen tuntuukaan. Kuulun suhteellisen aktiiviseen face-ryhmään, jossa tulee aina mielenkiintoisia blogeja vastaan, mutta hajamielisenä en niitä usein enää uudestaan löydä. Mutta käykää ihmeessä tutustumassa Hawaijin menoon.

Konalla

Ja toisena vielä vihreän saaren emäntä Irlannista, suhteellisen tuore ulkosuomalainen sielläkin bloggaa Irlannista, siitä millaista elämä on kun muuttaa pienen lapsen kanssa miehen työn perässä. 

Vihreansaarenemanta

Tarttukaas haasteeseen, jos ette vielä ole ehtineet aiemmin :) Mun mielestä nämä Heidin kysymykset oli just hyviä tähän, joten oion tässä kohtaa ja pyydän vastaamaan niihin!




perjantai 18. elokuuta 2017

Ajattelin olla tänään tehokas, tulin lähikahvilaan koneen, laturin, vihkojen ja kirjojen kanssa. Moneksi viikoksi lataukseen unohtunut läppäri on menettänyt tehonsa, akku tyhjenee heti. Kahvilassa ei ole yhden yhtä pistorasiaa asiakkaille, ennen toiminut nettiyhteyskään ei enää pelitä.

Facessa on Newspekin ilmoitus Turun puukotuksista. Aamupäivän työtunnit muuttuvat pian Twitterin seuraamiseen. Eri uutissivustojen jatkuvaan päivittämiseen, muutamaan viestiin Turkuun päin, kyyneleet valuvat pitkin poskia enkä edes tiedä mille itken. Epämääräisesti kaikelle. 

Saan koneeseeni jonkun nettiyhteyden, mutta akku loppuu. 

Pari tuntia myöhemmin istun edelleen samalla penkillä, kadulle tuijottaen, ymmärtämättä yhtään enempää. Vielä olisi kymmenen minuuttia viranomaisten tiedotustilaisuuteen. 

Ajatukset ovat Turussa.

torstai 17. elokuuta 2017

Elokuun paluu

Paluu tähän arkeen täällä on sujunut, noh, jotenkin. Ensimmäinen viikko oli kuherrusta ja aikaeroon tottumista. Aikaisia aamuja ja pitkiä päiväunia, uusi rantapaikka ihan meidän vieressä, uima-allasta ja perhettä. Utuista, onnellista ja väsynyttä perhehöttöä.

Tällä viikolla mies lähti x-ajaksi reissuun, lapset tutustumaan koulumaailmaan ja minä pitämään lankoja käsissä. Voi miksi täällä ei voisi olla cittarin kaltaista kauppaa tai edes pientä tavallista kauppaa, josta voisi ostaa kaiken ruuan? Vaikka asuinalueellemme viime maaliskuussa avautunut kauppa onkin pelastanut ja helpottanut paljon niin se on auttamatta pieni ja hirmuisen kallis eikä sieltä perusjuttuja enempää ole tuotteita ja niitäkin on silloin kun on. Ulkoilmatori, jossa on kaikkea mahdollista kasvista ja hedelmää vaatii seuralaisen mukaan ja aikataulujen sovittelu kavereiden kesken on vielä vaiheessa. Tori vie aikaa myös yhden aamupäivän ajan. Toinen kauppa mistä taas voi ostaa lihaa, kalaa, puhdistustuotteita ja viiniä on myös ison automatkan päässä ja vie myös yhden aamupäivän. Perusasioiden tekeminen vie niin paljon aikaa täällä.

Vettä on satanut aina välillä mutta ei mitenkään edes joka päivä, mutta kun sataa niin silloin sataa. Kun ukkostaa niin silloin taivas välkkyy taukoamatta ja talo tärisee jyrinästä. Luonto on voimakas. Ulkona on toki kuuma, sateettomat illat ovat maagisen kauniita, kun aurinko laskee vuorien taakse ja värjää taivaan milloin oranssiksi ja milloin purppuraksi, sirkat aloittavat korkealta ja kovaa soittonsa, sammakot kurnuttavat katuojissa ja ilma on seisahtunut uutta tuulenpuuskaa odottamaan.

Esikoinen on sujahtanut englantia pälpättäväksi innokkaaksi kavereiden kanssa touhuavaksi esikoululaiseksi. Esikoulu on jännittävä minulle. En oikein vieläkään tiedä, että mitä mieltä siitä olisin. Lapsi on innoissaan, opettaja on aivan mieletön tyyppi. Ensimmäisen päivän jälkeen lapsi sanoi open olevan kiva ja niin hauska. Nice and so funny. Se on paljon se, erityisesti tuo hauska rauhoittaa mieltäni, koska lukujärjestyksen lukeminenkin jo hengästyttää minua, mutta jos lapsilla on hauskaa sen kaiken tekemisen keskellä niin hirveän huolissaan kai ei tarvitse olla.

Kuopus taas ei ole ollut yhtä mielissään. Sadattelen mielessäni itseäni siitä kuinka annoin kaksi aamua mennä niin huonosti ja annoin open ottaa ohjat käsiinsä ja lapsen kirkua ja itkeä. Uskon vakaasti siihen, että lapsi voisi jäädä myös ihan mielellään kun on vaan tarpeeksi luottavainen ja mukautunut ja sujut tilanteen kanssa. En millään tykkää tavasta, jossa lasta ns.karaistaan ja kovetetaan. Tänään olin kauemman aikaa luokassa mukana, mutta aistin kyllä miten se harmitti opettajaa ja olen vähän huono pitämään tuommoisissa tilanteissa oman pääni. Tuli ikävä systeemiä missä vanhemmat voivat ilman paineita olla lapsen mukana kunnes lapsi itse haluaa jäädä. Olo on epämukava ja epäileväinen.

Ehkä nyt painan vaan julkaise-nappia. Minulla on arkistoissa viime keväältä ja kesältä monen monta aloitettua juttua, mutta sitten en jostain syystä olekaan niitä julkaissut tai kirjoittanut loppuun. On alkanut epäilyttää tai homma on keskeytynyt tai koko kirjoitus ollut vaan ihan turhan tuntuinen.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Toukokuun alussa

Päivät, viikot, kuukaudet sekoittuvat toisiinsa, havahdun siihen, että kaiken tohinan keskellä
esikoiseni viettää pian viidettä syntymäpäiväänsä. Minun opettajani, uskomaton leijonamieleni. 

Meillä menee ihan mukavasti. Tänään ja tässä. Viime kuukausiin on mahtunut ihan liian paljon räkää ja sairastelua. Unettomia öitä ja suuria suunnitelmia, hyvää tekemisen pöhinää. Olo on toiveikas tulevan suhteen. Yhä useammin huomaan katsovani miestäni huokaisten mielessäni kuinka me selvittiin pikkulapsiajasta. Vielä arvet aika tuoreina ja raakoina, mutta kuitenkin. Just nyt on hyvä. Elämä pyörii oman perheen ympärillä, ja silti kaiken aikaa tunnen kuinka se alkaa ulottua jo hieman sen ulkopuolelle, kuinka se palo tehdä ja energia ajatella ovat syttyneet uudestaan, kodin ulkopuolisiin asioihin. Mutta nyt ollessani tilanteessa missä minulla on vapaus valita, olen onnellinen siitä, että minulla on kaikki aika olla läsnä lasteni arjessa. 

Jos ennen en ole vielä halunnut ajan pysähtyvän vaan lasteni kasvavan, niin nyt se voisi hetkeksi pysähtyä. Esikoinen ja kuopus ovat kaikessa mahdottomuudessaankin just nyt niin antoisaa seuraa. Alle kolmivuotiaani hämmästyttää minua päivittäin kolmikielisyydellään, esikoiseni taas suurella sydämellään, tarkkanäköisellä huolehtivaisuudellaan. 

Istun pitkästä aikaa niin, että on aikaa kulutettavana. Esikoinen aloitti tänään hiphop-tanssin. Odotan koulunpihalla, katson kuhinaa, ilmastointikoneet pauhaavat raskaasti vieressä, vanhempia tulee ja menee. Poskipusuja vaihdetaan ohimennen. Itikat kiusaavat ja ilma on painostava. 

Minulla on ollut ikävä blogiani ja monta muutakin blogia.