lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kun pääsiäinen sekoittaa pään

Aargh. Pääsiäispupu teki sittenkin viime hetkellä loikkauksensa meille. Lauantai-illan pimeydessä nukkumaan menon lähestyessä esikoinen huolestuu enemmän ja enemmän. Kyselee, että milloin ne porkkanat jätetään pääsiäispupulle. Olen pitkin viikkoa ja päivää parhaani mukaan muistellut pääsiäisen tarinoita, niin raamatusta kuin suomalaisista perinteisistä. Kertonut pääsiäisnoidista ja virpomisesta ja myös Jeesuksesta, tarinoina ja eri ihmisten uskomuksina. Unohtamatta tietenkään itse pääsiäiskukkoa.

Kaverit ovat tietysti kertoneet esikoiselle pääsiäispupusta, hieman on mieltä askarruttanut että mitä miettiä. Tuleeko meille suomalainen kukko vai amerikkalainen pupu. Päätin, että molemmat.

Pari viikkoa sitten avattu kauppa asuinalueellemme tuntuu suorastaan ihmeeltä. Tuntuu uskomattomalle, että noin vaan sen kummempia suunnittelematta voi poiketa kaupassa ja ostaa melkein mitä vaan ruokaa. Mies laittoi tänään lapset nukkumaan ja minä lähdin toteuttamaan pääsiäispupun hommia. Se on virallista, olen seonnut ja antanut amerikkalaisten vallata sieluni. Seuraavat kuvat todistakoon sen.

 
Pupulle jätetyt porkkanat, jep jep.

 

Pupun tuomat yllätykset, pari muovimunaa, joiden sisälle olen laittanut suklaata, yhdet kinderit, pieni pääsiäispupusuklaarasia ja vesipullot (tulee sentään tarpeeseen). 

Yön aikana kukko käy vielä munimassa sänkyyn kinderit, toisenlaisia suklaamunia ei täällä olekaan.

Pääsiäislomalla

Pojat kiipeilee allani ja päälläni, joka suunnassa. Leikkien omaa leikkiään, kotista. Tällä kertaa pikkuautoilla. Pikkuveli saa äidin ja vauvan osan ja isompi isän ja veljen. Pääsiäislomaa on vietetty jo melkein viikko. Aloitimme loman satumaisen kauniilla  aarella San Blasin saaristossa. Läpinäkyvät turkoosit aallot ja vaalea hiekka. Palmupuita kookospähkinöineen. Snorklasimme, uimme ja rakensimme hiekkalinnoja. Söimme ja nukuimme teltassa. Tarpeellinen irtautuminen arjesta.

Arkipäivät vietimme kotona, välillä töitä tehden ja hampaita kiristellen. Hetkittäin olostamme nauttien. Kuopus on sairastellut, yskää ja kuumetta. Yskää niin paljon että oksettaa. Katkonaisia unia ja ärtyneitä aamuja on pääsiäislomaamme mahtunut paljon.

Poikani leikkivät ilahduttavan paljon jo yhdessä ja suorastaan pyytävät saada olla rauhassa. Kuopus ihannoi isoveljeään minkä pieneltä sydämeltään kykenee. 

Tänään toivon Tyynen valtameren pitävän meitä hyvänä. Annetaan meren tehdä taikojaan!

 

 

Heh, ei hullumpi näkymä teltasta. Teltan ovea ei voinut sulkea, koska kuumuus. Tämä näkymä oli viimeinen ja ensimmäinen mitä näimme. Melkein täysikuu valaisi niin, että pimeää ei ollu missään vaiheessa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Panama Panama

Panamassa tapahtuu kummia. Ihmeellisistä salaliittoteorioista kuulee joka päivä. Sähkönjakelu on katkeillut pari viikkoa, pari kertaa isosti ja muuten on tullut niitä jonkinlaisia piikkejä, jotka voivat rikkoa sähkölaitteita. Panama on ottanut erittäin tiukan linjan viisumien kanssa, maahan ei enää pääse niin vaivattomasti kuin ennen. Valtio on perinyt joitain yrityksiä itselleen ja presidentin toimia ihmtellään, hän kun kommentoi kiihkeimmin liikenneruuhkia kuin valtion todellisia ongelmia. Mielenkiintoista. Näin naapurusto kuiskuttelee.

Minä jatkan "yksinhuoltajuutta" kolmatta viikkoa ja vielä taitaa olla reilusti enemmän edessä. Päivät kulkevat omalla painollaan, ainakin nyt kun viikon verran kestänyt sairastelu alkaa olla takana ja yötkin olen päättänyt pyhittää nukkumiselle. Mutta voi veljet, kun viikonloppu voi tehdä vaikeaa. Viime viikonloppuna olimme vain kotona lasten kanssa, en tainnut nähdä yhtään aikuista muualla kuin kaupan kassalla, mies oli väsynyt ja ärtynyt puhelimen toisessa päässä ja kaikki kamut jossain muualla. Tukkoiset nenät ja yskä pitivät huolen siitä ettei uima-altaallekaan viitsinyt mennä. Yleensä tykkään puuhailla kotona lasten kanssa enkä niin kaipaa menoja, mutta nyt ajattelin osallistua lasten kanssa edes johonkin aktiviteettiin, jotta poistumme kotoa ja äidin pää pysyy kirkkaampana.

Elämä tosiaan kulkee minun kohdallani sykleittäin, välillä on mukava flow, kun energia ja harmonia on vahvemmin läsnä ja sitten taas tulee näitä aikoja, kun päivän jälkeen voi hymyillä, kun on selvinnyt päivästä toiseen.

Mielen päällä on parissa blogissa esillä olleet kielikysymykset, lasten monikielisyys ja siihen liittyvä pohdinta sekä erilaiset näkemykset. Ehkä pian pääsen sukeltamaan aiheeseen täälläkin.



torstai 16. maaliskuuta 2017

Väsynyttä blogin päivitystä

Ensin oli karnevaaliloma viikon verran koulusta, sitten mies lähti työmatkalle ja minulla oli viikko täynnä tapahtumia ja menoja, unta ei juuri ollenkaan. Miehen ensimmäisen poissaloviikon lapset heräilivät joka yö, kömpivät viereeni ja nukkuivat tyytyväisinä pyörien ympäri sänkyä. Minä en osaa nukkua silloin ollenkaan, turhaudun ja pihisen. Mutta en sitten kuitenkaan millään raaski siirtäää hymyillen nukkuvia lapsiakaan. Joten joko pihisen kiukusta omassa sängyssä loppuyön tai siirryn lasten sänkyyn nukkumaan. Onneksi tätä kesti vain viikon verran. Sitten kuopus sairastui, minä perässä ja esikoinenkin päiväksi. Puhelimen unikello kertoo karua kieltä, viikon keskimääräinen nukkumisaika (eli aika jolloin puhelin ei ole ollut kädessäni) on kuusi tuntia ja yhdeksän minuuttia yössä. Olen kukkunut illat, mutta aamuisin on aina herättävä kuudelta, että ehdimme ajallamme ovesta ulos. Sanomattakin on selvää, että äiti alkaa olla väsynyt. Väsyneenä minulla alkaa helposti vaikeudet nukahtaa ja saatan pyöriä koko yönkin sängyssä, välillä nukahtaen kevyeen koiranuneen.

Paljon on tapahtunut, olen emännöinyt vihdoin kokkikerhon, teimme pataleipää, kikhernesalaattia ja wasabilohisalaattia. Pataleipä oli suuri menestys! Niin helppoa ja hyvää ja variaatioita niin monta kuin tekijääkin.Viime viikolla oli myös isot valokuvaukset, yhden kamun synttärit, toisen vauvakutsut, sain myös paljon aikaan omien töideni parissa. Tämä viikko onkin sitten sairastettu, tänään jo paremmalla mielellä, vaikka olo ei terve olekaan. Univaje ja väsymys eivät oikein auta, väsynyt kroppa sairastuu niin paljon herkemmin. Molemmat lapset ovat tänään ensimmäistä kertaa koulussa tällä viikolla.

Niin paljon kuin blogiani tykkäänkin päivittää ja tänne kirjoittaa niin huomaan kuinka vaikeaa se on jos elämä yhtään heittää ylimääräisiä kuperkeikkoja. Minulle rauhallista ja mitenkään luovaa aikaa ovat aamupäivän tunnit silloin, kun lapset ovat koulussa. Niitäkin on vapaana vain muutama viikossa. Arkeni ehdotonta herkkua ja sellaista hyvän olon tunnetta tuovia hetki ovat nämä aamupäivät, kun saan istua alas ilman hoppua minnekään. Silloin on aikaa miettiä mitä tapahtuu, havannoida mitä ympäristössä tapahtuu tai on tapahtunut, suunnitella tulevaa ja ideoida. Kuopuksen päiväuniaika menee usein esikoisen kanssa lepäillessä ja iltaruokaa valmistaessa, iltapäivän tunnit taas kuluvat lasten kanssa puuhatessa, viidestä seitsemään ovat syömistä, pesua ja iltapuuroa. Kahdeksalta, kun lapset ovat toivottavasti untenmailla alkaa vuoro taas keittiössä, seuraavan päivän eväät ja lounas kouluun. Sitten teen välillä töitä eli suunnittelen seuraavan päivän pilatestunnin tai roikun puhelimellani kunnes sänky kutsuu, juttelen miehen kanssa puhelimessa. Pitäisi ryhdistäytyä, huomaan niin selkeästi kuinka puhelin vie ihan liikaa aikaa ja torpedoi yöunia. Se on kumma miten nopeasti siihen jää jumiin.

Aika selviytymisvaihteella olen ollut viimeiset pari viikkoa, eilen sovin itseni kanssa, että yökukkumisen on loputtava, tietotekniikan jäätävä pois illoista. Energinen arjen flow tulkoon takaisin!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Yksityiskohtia arjesta

Monessa ulkosuomalaisblogissa kiertänyt haaste arjessa olevista yksityiskohdista, mun mielestä meidän elämä ei niin kovin konstikasta ole enkä millään saa mitään erikoista mieleen. Mutta nämä on näitä jokapäiväisiä asioita meille, joita ilman ehkä jossain muussa maassa voisi olla.

Aina ja joka päivä. Aurinkorasva ja hyttysmyrkky. Esikoisen herkät silmät vaativat rasvalta paljon, parempi kai niin, että käyttää mahdollisimman parabeenittömiä ja lisäaineettomia suojia, koska niitä joutuu niin usein käyttämään. Joka aamu ja ilta moskiitot ja pienen pienet chitrat hyökkäävät iholle ja siinä välissä sitten aurinko. Kovin vaatteilla yritämme suojata ihon, mutta rasvaakin tarvitsee laittaa. UV on lähes aina hälyttävän korkeissa lukemissa. Ulkoilemme vain aamuisin ja iltaisin. Keskipäivän porotus on ihan liian kuuma muutenkin. Joka viikko asuinalueellamme ajaa myrkytysauto ja taloyhtiömme sisällä joka toinen viikko. Sumupilvi on vaikuttava myrkytyksen aikana ja jälkeen, ulkona olemista kehoitetaan välttämään välittömästi myrkytyksen jälkeen. Epäilyttää aina, että mitähän myrkkyä mahdetaan käyttää ja samalla myös, että mikä myrkyn teho on. Moskiittoja ja chitroja on joka tapauksessa aina paljon. Mietin josko myrkky ei tehoa tai sitten vastaavasti, että mitenköhän paljon öttiäisiä olisi ilman myrkkyä.


Google maps ja waze. Näitä appeja tulee käytettyä lähes aina, kun lähden täältä lintukodostamme, niiden avulla saa edes jotenkin realistisen kuvan ruuhkista. Panama City on myös niin iso, että tunnen vain pienen murto-osan reiteistä. Jos lähtee väärään aikaan tai jos on sattunut joku onnettomuus niin liikenne voi jumiutua tunneiksi paikalleen.


Vesipullot ja eväsrasiat. Olen huono pursuavien kaappejen kanssa, mieluiten haluaisin, että jokaista asiaa on vain yksi, mutta eväsrasiat ja vesipullot ovat niin ahkerassa käytössä, että niitä on oltava enemmän kuin yksi per pää. Silti se ei poista ärsytystäni muovia pursuavista kaapeista. Vesipullo on aina mukana kaikkialla. Ulkona on niin kuuma, että jano tulee nopeasti. Onneksi Panaman vesi on juomakelpoista, selviämme omilla pulloilla, mutta minä olen tosi nipo veden maun suhteen. Metallisissa pulloissa vesi maistuu nopeasti liian metalliselta, vaikka kuinka olisi niitä kalliita sveitsiläisiä pulloja, muovipulloissa taas yhtään seisonut vesi maistuu muovilta vaikka kuinka olisi vapaa kaikista muovikemikaaleista, lasinen pullo olisi paras, mutta kenenkään laukku ei vedä neljää lasipulloa, lasiset myös painaa paljon. Ei ole helppoa tämä nirsopulloilijan elämä. Meidän ei onneksi tarvitse käyttää erilaisia vesiautomaatteja taikka kantaa vettä kaupasta kotia. Lapsille taas pakataan eväät joka päivä kouluun, kylmäkallen kera erityisessä eväskylmäkassissa, esikoiselle pakataan eväiden lisäksi lounaskin.

Kouluvaatteet lapsilla, ihanan helppoa. Tarvitsee vain tietää onko liikuntaa vai ei, liikuntapäivänä on eri vaatteet kuin tavan päivänä. Ei tarvitse käydä sen enempää keskusteluja lasten kanssa, että mikä paita on tänään hyvä, koulussa ei myöskään tarvitse vertailla toisten kanssa mitä kenelläkin on päällä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sunnuntaiaamun herättäjä



Your children are not your children.
They are the sons and daughters of Life's longing for itself.
They come through you but not from you,
And though they are with you yet they belong not to you.

You may give them your love but not your thoughts,
For they have their own thoughts.
You may house their bodies but not their souls,
For their souls dwell in the house of tomorrow,
which you cannot visit, not even in your dreams.
You may strive to be like them,
but seek not to make them like you.
For life goes not backward nor tarries with yesterday.
 -Kahlil Gibran-

lauantai 25. helmikuuta 2017

School Spirit Week ja viikon hajanaiset

Tällä viikolla pojilla on ollut hieman erilaisia koulupäiviä kuin normaalisti. Jokainen päivä on edustanut eri teemaa ja sen mukaan lapset ovat myös pukeutuneet. Maanantaina koulussa oltiin yöpuvut päällä, tiistaina supersankareina, keskiviikkona musatähtinä ja tänään satuhahmoina. Huomenna on ei koulukiusaamiselle -päivä, silloin pukeudutaan valkoiseen.



En tiedä onko se viimeinen viikko ennen lomaa, ensi viikolla on karnevaaliviikko katolilaisuuden mukaan vai nämä erilaiset asut, mutta tämä viikko on ollut erityisen vaikea monelle lapselle. Paljon turhautumista ja itkua, kiukkua ja riitelyä. Ei niinkuin koulu viikkoa markkinoi, paremman yhteishengen puolesta vaan pikemminkin sekoittaen pakkaa. Tai ehkä se on viimeinen viikko ennen karnevaaleja, joka tarkoittaa käytännössä viikon lomaa koulusta.



 



Viime aikoina on ollut niin paljon vilskettä ja epävarmuutta ilmassa, että just nyt viikon loma kuulostaa oikein tervetulleelta. Laiskoja hitaita aamuja, tuntejen lillumista uima-altaassa, pyöräretkiä ja puistoja. Meno on villiä Panamassa karnevaalin aikaan, suurin osa matkustaa sisämaahan juhlimaan, vaikka kai kaupunkikin houkuttelee. Useita teitä on joka käännetty niin, että voi ajaa vain yhteen suuntaan (ruuhkien helpottamista) tai sitten katu on varattu karnevaaliparaateille.

Haluaisin kovin nähdä ja kokea karnevaalihumun, mutta joku vaativa ääni sisällä käskee välttämään väkijoukkoja. Mombasassa asuttujen vuosien aikana terroriuhka oli usein todellinen ja siellä on iskostunut jo mieleen isojen tilaisuuksien välttäminen. En koe pelkääväni mitenkään aktiivisesti, mutta on asioita, jotka teen lähes automaattisesti. Auton ovet lukitsen aina lähtiessäni liikkeelle, en ikinä jätä kassia autoon, en pysähdy autolla ajaessa pimeään aikaan, välttelen ruuhkia ja väkijoukkoja, kotona pidän verhot alhaalla.

Viime viikonlopun vietin kahden kamuni kanssa joogaretriitissä. Viikonloppu oli huikea ja sai ajatukset liikkeelle, inspiroi ja antoi valtavasti energiaa, tönäisi minua suuntaan, josta olen aina haaveillut, mutta en ole uskaltanut edes ajatella toteuttavani.

Toivotan kaikille hyviä hetkiä viikonloppuun!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pienisuuri arjen luksus, cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Viime vuoden puolella huomasin, että kaksi suomalaista naista ovat aloittaneet hieman uudenlaisen juttusarjan, podcastien teon. Naiset Ranskan Rivieralta haastattelevat (lähes aina) ulkosuomalaisia kahvittelun merkeissä, haastattelut käydään ihan ääneen puhuen ja näitä haastatteluja voi sitten kuunnella jälkikäteen soundcloudin kautta. Teemat keskusteluissa nousevat pitkälti ulkosuomalaisuudesta ja minua itseäni jokaikinen aihe on tähän mennessä kiinnostanut kovin. On puhuttu peloista ja uskalluksesta, parisuhteesta, lasten koulunkäynnistä, työntekemisestä, imetyksestä ja kaukokaipuusta ainakin. Nyt viimeisimpänä oli mielenkiintoinen haastattelu suomalaisnaisesta, joka on päätynyt Bosnian vuoristoon majatalon pitäjäksi ja mitä kaikkea elämässä ja ajatuksissa on sen jälkeen tapahtunutkaan.

Omasta mielestä ihan parasta seuraa nämä podcastit ovat automatkoille. Minulla menee aina se puolituntia, kun ajan kauppaan ja siinä ajassa ehtii hyvin kuunnella yhden haastattelun. Ei niin haittaa ruuhkakaan, kun on hyvät jutut korvilla.

Haastatteljat Helena ja Lilli vaikuttaa oikein hauskoilta naisilta, molempien äänet ovat myös supermiellyttäviä kuunnella ja muutenkin on kiva kuulla aina muutakin kuin oman perheen suomenkielistä jutustelua, varsinkin itseäni kiinnostavista aiheista. Haastattelut ovat välittömiä ja mukavan avoimia, on jotenkin ihanaa kuunnella välillä suomalaisen rehellistä puhetta ilman sen suurempia kaunisteluita. Täällä päin kun usein on vaikea kuulal/ymmärtää puheesta mitä itse kukin oikeasti ajattelee, koska ihmiset puhuvat niin kauniiseen sävyyn kaikesta, vaikka tarkoittasivat jotain muuta (hah, tosin en tarkoita että nämä naiset ja haastateltavat puhuisvati rumaan sävyyn vaan nimenomaan rehellisesti ilman sokerikuorrutusta). En ole aiemmin oikein päässyt podcastmaailmaan mukaan enkä vieläkään osaa kunnolla käyttää tuota soundcloudia, josta niitä kuunnellaan, mutta onneksi Cafe au laitilla on omat sivut facessa ja sieltä saa helposti klikattua kuuntelemaan sitä haastattelua mitä haluaa kuunnella. Suosittelen lämmöllä.

Cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Henkilön Café au lait - kahvihetkiä maailmalla kuva.
(Kuva Café au lait - kahvihetkiä maailmalla Facebook-sivulta, kuvaaja Heli Sorjonen)



maanantai 13. helmikuuta 2017

Pienet lapseni koulussa

Pian viisivuotias esikoinen ja 2,5-vuotias kuopukseni käyvät koulua. Kansainvälistä IB-koulua ihan tässä meidän naapurissa. Toisen päivä kestää neljä tuntia ja toisen viisi. Kuopus tulee lounaalle kotiin, esikoinen syö lounaan koulussa. Molemmat aloittavat päivän samaan aikaan. Kuopus on vielä pieni, mutta hän on oikein innokas koululainen. Tykkää kovin ja menisi kouluun viikonloppuisinkin. Kotona puhumme suomea, joten halusimme nyt kielen vilkkaassa kehitysvaiheessa mahdollistaa englannin ja espanjan kielen oppimisen perheen pienimmällekin.

Koulu tuottaa kuitenkin harmaita hiuksia ja paljon pohdintaaa tasaisin väliajoin. Panamassa opetusmetodit ovat pelottavan vanhanaikaisia, mietin usein, että kallis kansainvälinen koulu ei välttämättä takaa parempaa jos opettajat ovat kuitenkin opiskelleet opettajiksi vanhentuneiden metodein ja ajatusmaailmoin. Tällä hetkellä tärkeimmäksi mittariksi on noussut lasten into koulua kohtaan. Tosin esikoinen välillä sanoo ettei halua mennä kouluun, koska ei osaa sanoja. Keväällä PK4 eli nelivuotiaden luokalla on tärkeässä osassa kirjainten oppiminen koska viisivuotiaana esikoululuokalla opetellaan jo lukemaan. Esikoinen on vasta lokakuussa aloittanut englanninkielisessä koulussa, joten opittavaa riittää ja äitiä kauhistuttaa, toivo että painetta ei tule eikä koulunkaan puolelta painostettaisi.

Onneksi kuitenkin on paljon hyvää ja moni asia ilahduttaa. Välillä minulla on tunne, että olen seuraamassa jonkinlaista käännekohtaa koulumaailmassa. Toisaalta ne vanhemmat, jotka vaativat leikkimisen lopettamista jo pienten lasten kohdalla ja kovempaa akateemista puskemista ja sitten taas opettajat, jotka malttavat kerta toisensa jälkeen ystävällisesti kertoa kuinka leikki on lapselle tärkeää.

Tämä vuosi on minulle siinä suhteessa helppo sulattaa, että molempien poikien opettajat ovat ehdottomasti sitä mieltä, että leikin, liikkumisen, tanssin ja laulun kautta oppii niin akateemisia kuin sosiaalisia taitoja, mutta koska opettajat pysyvät aina samalla luokka-asteella, lasten opettajat vaihtuvat vuosittain. Ensi vuonna kuopus siirtynee luokalle, jossa on tiukempi aikataulu ja opetus on hauki on kalaa. Se mietityttää. Mutta toisaalta kuopus voi myös jäädä vielä nykyiselle luokalleen toiseksikin vuodeksi, koska ei ole vielä kolmevuotias uuden kouluvuoden alkaessa.


Yllä on esikoiseni lukujärjestys. Koko kouluvuosi mennään samalla kuuden päivän kierrolla. PK4-luokan lukujärjestys näyttää sopivan kevyeltä, useimmat lapset ovat koulussa 7 tuntia, joten aikaa ja tilaa on kaikenlaiselle.


Tämä toinen kuva on taas kuopuksen opettajan lähettämästä jokaviikkoisesta uutiskirjeestä, jossa kerrataan mitä viikolla on tehty muutaman kuvan ja kommentin kera. Opettaja liittää myös aina erilaisia pieniä opastuksia vanhemmille siitä mitä kaksivuotiaan elämä on. Ja ne ovat juuri samanluontoisia kuin tuo tuossa yllä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Paras maa lapsiperheelle asua

Oma kotimaa Suomi on lähes aina, jos ei kärkipaikalla, niin ihan siinä kärjen tuntumassa erilaisissa kyselyissä, joissa mitataan elämänlaatua. Tänä aamuna silmiini osui Inter Nationsin teettämä kysely siitä minkä maan ekspaatit kokevat parhaimmaksi kasvattaa lapsiaan. Suomi oli listan ykkönen. Kai suurimmaksi osaksi sen takia, että koulujärjestelmä koetaan yksinkertaisesti parhaimmaksi mahdolliseksi. Koulutuksen tasoa pitää erinomaisena 70% prosenttia Suomessa asuvista ekspaateista kun luku koulujen tason erinomaisuudesta globaalisti on 21%  ekspaattejen joukossa. Kenelläkään kyselyyn osallistuvalla Suomessa asuvalla ekspaatilla ei ollut valittamista missään lapsiin kohdistuvassa palvelussa: terveydenhoidossa, turvallisuudessa taikka hyvinvoinnissa. Uskomatonta.

Tästä pääsee lukemaan lisää tuloksista.
Business Insider

En osaa ottaa kantaa kyselyn laatuun, mutta sen osaan sanoa, että ajatuksia tämänkaltaiset tulokset aina herättävät. Meidän perheellä ei ole mitään pakottavaa syytä asua ulkomailla, se on oma valintamme, levottomien sielujen yhteinen päätös nähdä miten täällä asutaan ja miten me voisimme tänne sopeutua. Nykyinen maa oli meille tuntematon, ainostaan hyvän kutinan aiheuttava idea, jonne satuimme päätymään vauvavuoden huuruisessa väsymyksessä tehdyn lyhyen pohdinnan jälkeen. Emme valinneet tätä paikkaa, se oli ollut miehen ajatuksissa kyllä ennenkin mielenkiintoisten työtehtävien ansiosta, mutta emme siis juurikaan ajatelleet näitä perheen hyvinvointiiin taikka lasten kouluihin liittyviä seikkoja. Meillä kai on enemmän semmoinen "otetaan mitä vastaan tulee ja katsotaan sitten kuinka siitä selviää" -asenne. Välilllä sätin siitä itseäni ja mietin, että meidän tulisi miettiä tarkemmin ja nähdä kaikki eri elämään liittyvät aspektit, meidän tulisi osata ajatella vastuullisemmin, että olemme liian kevytkenkäisiä, että emmekö ikinä kasva aikuisiksi.

Jos osaisimme ajatella suurempi vastuun taakka harteilla, emme ehkä lähtisi pois Suomesta. Kuka haluaa viedä lapsensa ehdoin tahdoin pois yleisesti parhaana pidetyn ääreltä? Mikä saa meidät haluamaan jäädä tänne? Onko se tämä kuplamme, jossa saamme elää just niin kuin parhaaksi koemme ilman kenenkään puuttumista siihen (vaikka ei minulla Suomessakaan ole ollut sellainen olo, että joku siihen suuremmin puuttuisi, ainakaan negatiivisessa mielessä), onko se loputon uteliaisuus nähdä  miten toiset elävät ihan eri tavalla ja silti ovat ihan yhtä järkeviä ja hyviä kuin kaikki muutkin, jotka elävät taas ihan eri lailla, onko se tämä suvaitsevaisuuden olotila? En osaa vastata. Koska ikävöin Suomesta monia asioita, ikävöin vuodenaikoja, mutta en loppuvuoden pimeyttä, ikävöin kaiken mahdollistavia ruokakauppoja, vaikka jugurttihyllyt aiheuttavatkin lievää ahdistusta, ikävöin ihmisiä ja perheitä, vaikka olo olikin usein yksinäinen, ikävöin luottamusta isompaa systeemiin vaikka sen tasapäistävä vaikutus mietityttääkin toisinaan. Suurimman osan aikaa rakastan suomalaisia, minun tuntemani ihmiset ovat poikkeuksetta huikeita, läpeensä luotettavia, sanojaan tarkoittavia hyviä ihmisiä.

Mikä meidät saa pysymään täällä? Just tällä hetkellä se on varmasti toimeentulo ja viihtyminen. Mutta tiedän, että molemmat olisivat myös mahdollisia Suomessa. Ja silti valitsemme jäädä tänne. Onko meidän vanhempien helpompi tavoitella unelmia täällä ja onko se sitten oikeutus pitää lapsetkin täällä? Onko onnellisuus kiinni asuinpaikasta meidän perheessä? Haluaisin uskoa, että ei ole. Voiko aurinko ja valo olla niin merkittäviä asioita meille? Pieni vastahankoisuus nousee rintaan, kun ajattelen niitä pimeitä iltapäiviä, lämmityksen kuivattamaa ihoa ja sähköisiä hiuksia. Toisinaan ajattelen, että yksi suurimpia omaan onneeni vaikuttavia asioita on elämän yksinkertaistuminen, kaupallisuuden poistuminen arjesta. Ostan kaupasta ruokaa ja välillä ihan pakollisia asioita lapsille. En näe mainoksia kuin tietokoneen ruudulla, koska meillä ei ole televisiokanavia, en lue lehtiä, en kulje kaupungilla. Asuinalueellamme ei ole kauppoja. Jatkuva materian kuvatulva on poistunut verkkokalvoilta.