keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Today is the day

Olemme matkalla lentokentälle. Kovasti odotetut vieraat ovat matkalla, vielä tunnin koneessa. Esikoinen on enemmän kuin täpinöissään. 

Tänään taisi olla ensimmäinen kerta viikkoon, kun en poikien päiväuniaikaan puuhaillut jotain mitä poikien valveilla ollessa ei voi tehdä. Laitoin pojat unille ja menin omaan sänkyyn netflixin ja suklaan kanssa. Ihan luksusta ja ihanaa. 




Mitään sen kummempaa emme ole puuhailleet. Olen ehkä höyrähtänyt öljyihin. Essential oils. Suomessa kai lähinnä ovat aromaterapiassa käytössä kun taas täällä tuntuu koko Pohjois-Amerikka vannovan niiden nimeen. Kiinnostavaa joka tapauksessa. 

Esikoinen aloitti kesälomansa viikko sitten. Uima-allas, puistot, värityskirjat, legot, trampoliini ja leikkitreffit ovat olleet avainsanoja. Pienin on ollut taas hieman kipeänä, joten kotona on nyhjätty paljon. Moodi on ollut aika tunnista seuraavaan -tyyppinen. Yöunet ovat olleet ihan katkonaisia. Kykyni ajatella tässä ja nyt tapahtuvaa arkea pidemmälle on todellakin olematon väsyneenä. Taas sen totean. Arki on silti ollut oikein mukavaa, intensiivistä lasten kanssa olemista. 

Palaan toivottavasti linjoille joulun aikaan, jos en niin olen lomailemassa perheen kanssa. Voikaa hyvin. Lentokenttä lähestyy, innostus nousee. Panamaan on laskeutunut yö ja pimeys.



Panamaan muuttaessamme tiesimme saavamme perhettämme jouluksi kylään. Se tuntui kaukaiselta silloin, vaikka olikin syyskuu. Silloin ajattelin, että arkemme ehkä jo rullaa hiukan omalla painollaan, koti tuntuu kodilta, esikoiselle on koulupaikka ja kielet alkavat taipuvat suussa. Sitä voisi ihan nostaa maljan sille, että näin on. Viemme vieraat kotiin. 

tiistai 1. joulukuuta 2015

Meidän huudit

Asumme Usan entisessä sotilastukikohdassa, lentotukikohdassa. Howardissa. Tai kai tämä edelleen on jollain tapaa jenkkejen hallinnoimaa aluetta vaikkei virallisesti olekaan. Viime kevään historiallisessa valtion päämiesten kohtaamisessa Obama laskeutui nimenomaan tämän alueen lentokentälle. Ihan tuohon parin kilometrin päähän meidän kodista. Lentokenttä ei ole vilkkaassa käytössä, muutama pienempi kone siitä nousee päivittäin. Lapset rakastavat sitä.

Nykyäään alueellamme on mahtipontinen nimi Panama Pacifico, harva tosin tunnistaa nimeä vielä. Monelle tämä on Howard edelleen. 

Monessa kohtaa näkee Air Force Base -merkinnän. Onpa joku uusimmista bondeistakin käyttänyt kenttää kuvauspaikkanaan. Yksi naapurini kertoi, että hänen laskettu aikansa oli juuri silloin kun Obaman tuli Panamaan. Asukkaille kerrottiin etukäteen, että silloin asuinalueelle ei pääse eikä sieltä pääse pois. Naapurin synnytys käynnistettiin viikko ennen laskettua aikaa ja Obaman vierailua. Mieheni oli valtion päämiesten kokouksen aikaan tutustumassa Panamaan ja työtarjoukseen. Eipä hänkään päässyt silloin tutustumaan työpaikan tiloihin. Sai muutenkin ehkä hieman liian ruusuisen kuvan Panamasta, kaupunki oli putipuhdas, liikenne minimissä ja toiminta pysähtynyttä.


Täällä me asutaan, näitä jenkkejen sotilastukikohdan rakennuksia on joka puolella, niitä puretaan parhaillaan. Tilalle rakennetaan uusia taloja, pilvenpiirtäjää, matalaa taloa, puistoa, kauppakeskittymiä. Kaikki alusta asti tänne luonnon rauhaan. Sademetsien keskelle. 

Näitä jenkkejen rakentamia taloja löytyy muualtakin Panamasta, siellä ne ovat käytössä, niitä asutaan ja huolletaan. Ekspaattialuetta sekin, vuokrat ovat 1500 dollarista ylöspäin pienimmissä asunnoissa.

Minua kiehtoo nuo sotilastukikohdan asunnot ja talot. Tykkään niiden arkkitehtuurista. Ne on selvästi myös rakennettu tänne kuumuuteen. Asuintilat alkavat toisesta kerroksesta, joka ikkuna jää varjoon paahteelta, katto on korkea, läpi talon tuuletus mahdollista. 



Asuinalueellemme ei ole ruokakauppaa taikka ravintolaa, joka olisi illalla auki. Huoltoasemalla on hyvin perusvalikoima keskittyen lähinnä sipsiin ja olueen. Yksi superkiva kahvila, pitseria ( jonka hinnat ovat naurettavan korkeat, peruspitsa on 16 dollaria), pari muuta lounaspaikkaa kuten subway, paljon pankkeja sekä apteekki ja pientavarakauppa. Vaatimaton valikoima, mutta silti ihan hyvä. Panamassa kun noin muuten on ihan hillittömät määrät ostareita, kauppoja ja valikoimaa. Ostarit on ahdistavan isoja ja sokkeloisia. Hienoja ne kyllä ovat. Menee suomitytön pää niissä ihan pyörälle. 

Panama Pacifico asettuu kanavan toiselle puolelle kuin itse Panama City.



Alla on meidän kotikatu. Meidän talot. Maltillisia ja kuumia. Meidän kotiin paistaa aurinko koko päivän koko seinän kokoisista ikkunoista takapihalta ja yläkerrasta. Toisaalta eipähän ole seinärakenne, joka varaa sen kaiken lämmön. Kuuma kuitenkin. Verhokaupoille pitäisi päästä. Ikkunat ovat niin korkeat, että standardiverhot ovat liian lyhyet. Ikkunoihin asennettavat pimennysteipit taas niin kalliit, että parin vuoden takia niitä ei kannata laittaa. 


Huomaan olevani rauhallisemman alueen asuja. Sademetsän elämä on jännittävää, sen äänimaailma kiehtovaaa sekä välillä hyvin meluisaa. Meidän vieressä asuu pari ystävällistä pientä nisäkäslajia, gatosolo sekä joku marsun ja oravan risteymältä vaikuttava eläin. Sitten on käärmeitä ja kaikenlaista hyönteistä. Lintuja, kaikenvärisiä ja kokoisia. Kolibrista isoihin kotkiin. '

Kaupungin valoja ja sykettä on kiva katsella pari kertaa kuussa, onhan se vaikuttava valomeri, Panamassa on paljon pilvenpiirtäjiä ja kaupunki näyttää kauempaa tarkasteltuna aika kiiltokuvamaiselta. Liiankin. Joten täällä metsän siimeksessä on ehdottomasti parempi.

maanantai 30. marraskuuta 2015

Tervehtiminen

Parasta Panamassa postaukseen pitäisi lisätä ehdottomasti suhtautuminen lapsiin. Lapset, erityisesti pienet taapertajat saavat aina iloista ja ystävällistä kohtelua osakseen. Aina joku hymyilee jossain, moikkaa ja jää juttelemaan. En usko, että se on ihan vain pellavaisen pään ansiota vaan havaintojeni mukaan ihan kaikki lapset saavat lämpimän vastaanoton. Eilisellä kauppareissulla viereisessä kassajonossa noin 10-vuotiaalla pojalla oli ilmapallo, josta meidän pienin innostui välittömästi. Pojan äiti kehoitti hyvin ystävälliseen sävyyn antamaan pallon meidän pienelle. Poika antoi ilosta silmät hehkuen ja naureskeli tovin pienimpämme ilolle. Minä kiittelin vuolaasti ja yritin parhaani mukaan sanoa, että ottakaa vain pallo takaisin. Eivät millään siihen suostuneet.

Eilen asuinalueellamme juhlittiin, joulukuusi sai valaistuksen, orkesteri soitti ja lauloi. Ihmisiä oli keräääntynyt aukiolle ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Pienin bongasi joukosta jalkapallon, hihkui taas innosta ja osoitteli palloa. Taas pian pallo oli taaperolla leikittävänä. Lainassa hetken. Isommat lapset leikittivät taaperoa, toisetkin taaperot leikkivät ja joukko panamalaisia ihasteli vuoron lapsia, teki kaikkensa, jotta lapset nauraisivat. Siinä tulee itselle aika tosikkomainen olo.

Keniasta palatessamme Suomeen sydämeni räsähteli kivusta monen monta kertaa, kun esikoisemme tervehti ihmisiä, erityisesti ruokakaupan kassajonossa. Hyvin harva tervehti takas. Liian moni esitti ettei kuullut ja katseli muualle pää sivulle kääntyneenä, kun alle kaksivuotias sanoo moi. Esikoinen ihmetteli aina, että miksi se ei sano mulle takaisin moi, siinä sitten selitin parhaani mukaan, että ei hän varmaan kuullut. Keniassa poika oli tottunut iloisiin tervehdyksiin ja vilkutuksiin. Parin kuukauden sisällä poikani luopui tervehtimisestä Suomessa.

Itse olen aina ollut huono tervehtijä, Namibian ja Kenian vuosina se alkoi luonnistumaan ja pian sitä tervehti aina ihmisiä. Suomeen palatessa tuntui töykeältä olla sanomatta moi lenkkipolulla tai kauppaan sisään astuessa. Mutta pian sitä itsekseen mumistessa oppi maan tavoille. Tosin minusta kyllä Suomessa asiakaspalvelu on aika priimaa. Panamassa on taas yleinen ystävällisyys vähän niin ja näin. Meitä aikuisia ei niin tervehditä, mutta mieluummin näin että lapset saavat lämpöä osakseen.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Parasta Panamassa


Löytöjen tekeminen - kun vihdoin löytää sen kaupan, jossa on mangoja ja avokadoja, tuoreita tuoksuvia hedelmiä ja ystävällinen henkilökunta. Pieni kiinalainen kauppa. Avokado ja mango kasvavat Panamassa, mutta ovat ruokakaupassa harvinaisia ja kalliita. 

Uudet tuttavuudet - välillä aina tapaa ihmisiä, joista tietää heti, että tämä tässä on just mun tyyppi ja tämän kanssa tahdon tutustua enemmän.

Kodinhoitajan keittiökyvyt - paputahna ja itsetehdyt tortillat tarjoiltuna avokadojen kanssa mangoaliolilla, nam!

Kuusi purettua laatikkoa - edelleen muuttolaatikot valloittavat vierashuonetta. Hiljalleen lähestyvä joulu ja vieraat motivoivat kummasti, onneksi.



Eilen esikoinen antautui leikille kodinhoitajamme kanssa. Ensimmäistä kertaa. Huojentaa mieltäni se kovasti. Meillä on ollut hyvin takkuinen alku kodinhoitajien kanssa, nyt kolmas kokelas on ollut kanssamme marraskuun melkein alusta, yhteiset tavat toimia alkavat hiljalleen muodostua. Esikoiselle muutokset ovat olleet kova pala. Toivon, että enää ei tule uusia muutoksia.

Netti - uskaltaakohan ääneen sanoa, että nyt se toimii hyvin. Kaikenlaista häkkyrä on viritetty ja langaton verkko on lähes koko talossa.

Lauantai-aamu - viikonloppu vielä edessä!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kaikenlaista säätöä

Hyvä pöhinä, arkea ilostuttavia asioita tuntuu tapahtuvan paljon ympärillä ja ihan omasta aloitteesta. Olen laittanut oman lusikkani moneen soppaan, katsotaan mitkä kaikki liemet alkavat maistua.

Lapsille leikkitreffejä, itselle muita äitejä. Olen järjestänyt meidän asuinyhteisölle työpajaa aiheesta käärmeet ja niiden kanssa eläminen. Olen laittanut pystyyn lapsi-äitikerhon vauvoille ja taaperoille, kiitos Katan esimerkin. Mombasassa baby group osoittautui äärettömän tärkeäksi tukiverkoksi. Yksi äiti näki minut neljäkuukautisen esikoiseni kanssa laahustamassa kaupan käytäviä, alkoi juttusille ja pyysi kahville. Pelastajani. Mombasan ryhmässä oli tosi hyvä henki, meitä oli vähän joka puolelta palloa kaikilla takaraivossa oman kulttuurin tottumukset, mutta silti läsnä oli aina kunnioittava mieli toisia kohtaan. Erilaisten taustojen ja tapojen kautta sitä oppi myös vahvemmin kuuntelemaan mikä on omalle perheelle paras tapa tehdä, ei ollut valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Ja kas, niin vain esikoisesta kasvoi oikein kelpo pieni taapero Mombasassakin. Olen jäänyt ikävöimään Mombasan yhteisöllisyyttä. Reilu viikko sitten tajusin, että voisin kokeilla josko täälläkin toimisi sama. Ihmeellinen ihmismieli, kun olin ikävöinyt baby groupia ja ihaillut kuinka toinen äitibloggari aloitti omansa ja vasta nyt huomasin että miksen minäkin. 

Kodinhoitajan kanssa yhteinen sävel alkaa löytyä. Helpotus.

Miehen kanssa yhteinen sävel löytyy ja häviää. Ainainen tango päällä. 

Pienin mies nyt vaan on niin ihana. Niin lutunen mammanpoika. Tällä hetkellä elää hyvin vahvaa äitivaihetta. Syli ja sieltä toisten kuikkiminen on uskaliainta toimintaa jo toista viikkoa.

Toisaalta taas vanhan vamman aiheuttama päänsärky on lamaannuttanut minut tasaisin väliajoin pariksi päiväksi. Paras lääke liikunta on jäänyt ottamatta.

Pian lähden naapurin rouvien kanssa kokoustamaan joulun askareista, lahjakeräyksistä vähäosaisille. Real housewife duties. Apua.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Rullaati vaan

Ihana viikonloppu, ihana perhe ja parempi maanantai. Vettä on satanut kohta vuorokauden putkeen. Ei haittaa. Mitkähän hormonit mulla on sekaisin kun on näin hyvä olo? Vaikka maailma tuntuu just nyt synkältä paikalta, radiosta kuulin, että Panama on ensimmäinen Väli-Amerikan liittolainen jenkeille taistelussa terrorismia vastaan. Ilmeisesti tänään Panama on julistanut tämän asian.



Just parhaita on pitkät päivät, aikaa istua, kuunnella ja jutella, antaa lasten leikkiä ja syödä rauhassa. Sateen rummuttaessa ulkona hösellys pysähtyy. Ilmastointia on vaan säädettävä hiukan viileämmälle, koska sade on kuuma Panamassa. 

Suunnittelin aiemmin, että sunnuntaina käyn tämän tulevan viikon tapahtumat läpi, suunnittelen ruokalistaa, tarkempia aikatauluja kodinhoitajalle sekä tekemistä lapsille. Vieraiden lähdettyä illalla laitoimme lapset nukkumaan, istuimme sohvalle onnellisina, pyysin rommia, koska mielikuvissani on seesteistä juoda Panaman illassa tilkka rommia (ei maistunut), katsoin uusimman jakson Siltaa, juttelin mukavia miehen kanssa ja nukuin hyvin. Nämä on näitä helmiä elämässä. Vaalimisen arvoisia.



Unohdin suunnittelut, unohdan aina. Haaveilen järjestelmällisesti arjesta. Mutta jos on tuuliviirimieli, niin parempi edetä sen mukaan. Ehkä nyt pienimmän nukahdettua haen kupin kahvia ja palaan suunnittelun pariin, jos muistan.

Parhautta viikkoon!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Peace and love

Pariisi on ajatuksissa. Ajatukset kovin sikinsokin. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Miten me elämme todellisuudessa, jossa mitä tahansa voi tapahtua missä vain? Miksi viha synnyttää vihaa? Miksi on helpompi vihata kuin rakastaa? Miten ne kaikki ihmiset, jotka edelleen pakenevat tai haluaisivat paeta sieltä missä viha asuu lujiten? Miten paha heidän on olla? Miksi tarvitaan tällainen tragedia, jotta herätään ja sitten taas hetken päästä nukutaan? Miksi Pariisi on mielessä vaikka edellispäivänä Beirutissa kuoli 40 ja haavoittui lähes 200 ihmistä? Ja sitä ennen monessa muussa paikassa räjähti ja kuoli terrorismin seurauksena. Miksi ihmiset ajattelevat, että tämä olisi pakolaisten syy? Miten niin voi ajatella? 

Miksi keskustelu kääntyy aina islamiin?

Miksi on vaikea nähdä kyseessä olevan ääriryhmittymä?

Miksi peace and love on niin vaikeaa? 

Kollektiivinen suru saa pysähtymään. Seurasin eilisestä iltapäivästä asti uutisia, jatkoin heti herättyäni, tänään Panaman aamulla fb oli täynnä Pariisia, tietenkin, niin pitääkin. Itkin, kun vanha lukioaikainen kamu soitti pianoa ja lauloi imagine all the people living life in peace.

Välittäminen ja osanottaminen tuntuu merkityksettömältä facessa ja blogin kautta, mitä se tekee tai muuttaa? Silti se tuntuu tärkeältä ja tällä hetkellä ainoalta tavalta tehdä jotain. Pariisi on mielessä, Kenia, Nigeria, Syyria, Libanon, Irak ja kaikki missä terrorismi on saanut vallan. Vilpitön osanottoni menee uhrien omaisille, surettaa menehtyneiden puolesta. Ei anneta terrorismille valtaa mielissämme. Viha synnyttää vain vihaa.

Peace and love.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Panamassa

Autoissa on rekisterikilvet vain takana. Edessä on yleensä auton nimi kilven kohdalla. Tosi outoa mun mielestä, silmällä kesti kauan tottua tähän vaikka en mikään autoihminen olekaan.

Whatsap. Kaikki käyttää whatsappia. Mainoksissa yritykset pyytävät ottamaan yhteyttä whatsapin kautta. Nettisopimusta tehdessäni minun piti lähettää kuva passistani sovelluksella. Niin yksityishenkilöt kuin yritykset käyttävät whatsappia soittamiseenkin. Meidän naapurustolla on kaksi eri whatsap ryhmää. Tietoa kulkee paljon päivittäin.

Jos Suomessa joskus ahdistaa se, että ihmisten koko elämä tuntuu tapahtuvan puhelimen kautta niin täällä se vasta siltä tuntuukin ja näyttää. Kaikilla tuntuu olevan älypuhelin ja koko ajan se kädessä. Muutaman kerran olen törmännyt keskusteluun siitä onko puhelinta soveliasta käyttää niin paljon, esim työaikana tai toisten kanssa syödessä jne. Toiset eivät näe siinä mitään ongelmaa vaan sanovat sen olevan tätä päivää. Minä taas ajattelen, että vaikka kotona syödessä koko perhe pöydän ääressä, ei kenelläkään ole mitää laitteita. Ihan huippua on se, että meillä ei ole televisiota ruokailutilan lähellä. Poika oli myös melkein kaksi viikkoa ilman iPadia, kun kyllästyin raivareihin, joita ilmeni aina kun ipadin käyttö tuli lopettaa. Elämä rauhoittui ihmeesti. Omat leikit alkoivat syntyä paremmin eikä lapsi ole koko aikaa marisemassa iPadin perään. Pari päivää jaksoi kysellä mutta ei ole enää aikoihin kysellyt.

Netti on täällä yllättävän hyvä. Joka paikassa on langaton tarjolla. Meillä kotona tietysti nettiongelmat ovat vielä ratkaisematta, mutta yleisesti ottaen homma toimii.

Kaupassa ostoskärryä ei saa kuin siihen liukuhihnan alkuun. Siinä kohtaa pitää lapata tavarat hihnalle. Yleensä kassalla on itse kassamyyjä ja sitten myös pakkaajat, jotka pakkaavat kaiken niin ihanan järjestelmällisesti. Kylmät aina samoihin kasseihin ja sitä rataa. Pakatuille kasseille on oma kärrynsä, siihen ripustetaan kassit. Mutta se, että ostoskärryjä ei saa hihnan alkua pidemmälle aiheuttaa aikamoisia tilanteita lasten kanssa. Heidät kun pitää nostaa pois kärryistä ennen kuin maksaa. Maksaminen kestää aina ikuisuuden. Jos olen yksin kahden marakatin kanssa kaupassa on tilanne aina kaaottinen, kun yritän allekirjoittaa kuittia. Milloin kuopus on kassahihnalla kävelemässä, milloin yrittää juosta jonnekin. Isompi onneksi yleensä pysyy paikallaan. Niin ja sitten lapset pitää tietty kantaa tai kävelyttää autoon, yleensä kaaoksen vallassa olevan parkkiksen poikki.

Allekirjoituksesta ollaan tarkkoja. Sen pitää olla identtinen aina passin kanssa. Kävin ehkä kolme kertaa pankissa allekirjoittamassa asiakirjoja kunnes olivat tyytyväisiä nimmareihini. Kuulema pankkikorttiostos voidaan hylätä, jos de ei ole samanlainen kuin pankin asiakirjoissa. En kyllä ymmärrä, että miten. Näkeekö myyjä jostain näytöltä mun nimmarin vai miten se hylättäisiin?

Koiria täällä on paljon. Pieniä chihuja, villakoiria ja muita pikkukoiria. Niitä näkee ihmisten syleissä kulkemassa. Naapurissa asuu yksi chihu, mutta ikinä en sitä ulkona ole nähnyt. Myynnissä olen nähnyt koirien vessoja, alustoja joihin voi tarpeensa tehdä. 

Sellaista erikoista ja minulle uutta Panamassa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Merkintöjä kampaajalta.

Ihan ensin pahoitteluni lukuisista kirjoitusvirheistäni. Kirjoitan lähes aina ilman, että suunnittelukin etukäteen sen enempää ja nykyään ihan liian usein (aina) kännykällä, joka korjaa huomaamattani sanomisiani. 

Istun kampaajalla, miljoona foliota päässäni. Osaan olla suhteellisen vaativa asiakas monessa kohtaa, mutta kampaajalla ja muissa vastaavissa paikoissa en osaa kertoa mitä ja miten asiat haluaisin tapahtuvan. Tai jos olen vaikka tyytymätön niin en sitä varmasti kerro. Minulla on ollut elämäni aikana kolme kampaajaa, joista ihan oikeasti olen tykännyt. Yksi heistä on edelleen äitini kampaaja, toinen löytyi Turusta vuosien pettymysten jälkeen ja kolmas Mombasasta, Mombasan kampaajasta tuli niin iso osa perhettämme, että on jo pienimmäisemme kummitäti. Ja tulee kampaajakamojensa kanssa keikalle Panamaan tammikuussa. Ajatella miten onnekasta!

Mutta Panaman kampaamolle. Kampaamon maestra on venezuelalainen nainen. Mies on apurina, parhaillaan tekee pedikyyriä, kun maestra muotoilee asiakkaan tukkaa. Minä olen ollut jo aivan liian kauan raita-aineeni kanssa odottamassa, onkohan mulla kohta enää tukkaa ollenkaan? Pakko luottaa Venezuelaan. Jos jossain niin siellähän kauneus asuu. Kampaaja itse rikkoo (onnistuneesti kyllä) ehkä niitä perinteisiä kauneuskäsityksiä, tatuoinnit koristavat käsivarsia ja tukka on lyhyt. Täällä Panamassa naisten hiukset ovat usein pitkät ja aina ojennuksessa, auki. En ymmärrä miten koska on niin kuuma, että en pysty edes ajattelemaan olevani hiukset auki.

Maestralla on monta asiakasta yhtaikaa. Apurit hoitavat osansa ja toiset odottavat kuten minä. Hahaa, nyt mua alkaa pelottaa, tämä raita-aine on ollut päässä jo liian kauan. 

Apureita on kolme. Maestralla on tänään synttärit, äsken hän nauroi kuinka on pian ihan humalassa, koska hänelle juotetaan punaviiniä koko ajan. Hetken mielijohteesta tulin kampaajalle, tästä tulee tosiaan kiintoisaa. Tänään minulla on omaa aikaa -päivä. Mies lähtee  huomenna viikoksi työmatkalle. Tämä on kolmas kerta näiden kuukausien aikana kun olen ilman poikiani. Kaivattu hetki. Tarkoitus oli mennä ostoksille yksin, mutta reittipalvelu ohjasi minua ajamaan ympäri ostaria löytämättä sisäänkäyntiä. Olin väärällä puolella kaistoja ja en millään päässyt useasta eri kohdasta parkkipaikalla, lähinnä koska multa uupuu uskallus tehdä uukkareita tai mennä keskelle liikennettä hetkeksi pysäyttämään liikenne. 

Nyt mun tukka pestään. Apua.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Maanantaina

Herään ennen kuutta, poikien huoneessa. Kunnon flunssa iski voimalla illalla. Kuopus heräili tunnin välein tukkoisewn nenäänsä, esikoinen yski läpi yön ja minä palelin kuumettani. Yön tunteina mietin, että josko jotenkin onni pitäisi pitää kätkettynä eikä huudella siitä muille. (Eilen viimeistelyssä postauksessa mainitsin parantuneista yöunista.) 

Valvon kuopuksen kanssa, makaan kerrossängyn alapedillä, pienin tepastelee ympäri huonetta, esikoinen nukkuu keskellä lattiaa patjallaan. Yläpeti on suoraan ilmastointilaitteen alapuolella, ei toimiva ratkaisu, mutta lastenhuoneen pohja on niin epäkäytännöllinen, että en ole vielä keksinyt ratkaisua. Alapedillä esikoinen on nukkunutkin, siinä yläpeti suojaa hyvin ilmastointilaitteelta.

Nousen varttia vaille seitsemän sängystä, hammaspesu ja vaatteet päälle. Kuopus saa tulla yöpuvullaan alas. Samaan aikaan soi ovikello, taloudenhoitajakokelaamme on ensimmäistä kertaa ajoissa paikalla. 

Alan pienellä kiukulla keräämään ympäri kämppää levittäytyneitä vaatteita. Lapset pyörii jaloissa ja aamupala saa odottaa. Teen puuron pienemmälle, jugurtun pähkinöillä isommalle ja itselleni kahvin. Pienin ei ota lusikallistakaan. Eilen alkanut syömälakko enteili siis sairastumista. Kahdeksalta pienin on valmis unilleen. Laitan isommalle telkkarista Madagaskarin pingviini leffan. Mies viritti sunnuntaina television ja läppärin yhteen, tilapäisratkaisun kunnes saamme netin kunnolla toimimaan. Menen pienimmän seuraksi aamu-unille. Selaan kuitenkin koko ajan nettiä puhelimellani. Aamun päikkärit kestää vajaan tunnin. Tukkoinen nenä herättää taas kiukkuisen lapsen. 

Menen alakertaan, laitan pyykkiä kuivuriin. Kodinhoitaja kertoo Asuinalueemme puutarhurin tappaneen juuri käärmeen ovemme edestä, X-käärmeen. Vaarallisimman mitä täältä voi löytyä. Aluettamme myrkytetään kaikkea elävää vastaan kerran viikossa. Toinen kohtaaminen kolmen viikon aikana X-käärmeen kanssa saa mietteliääksi. Menen poikien kanssa ilmoittamaan asiasta alueen adminille eli asioiden hoitajalle. Hän sanoo ilmoittavansa myrkyttäjille.

Kodinhoitajamme ei vakuuta. Päivä on vasta kolmas, mutta loistavan ensivaikutelman jälkeen ei tunnu enää hyvältä. Motivaation puute vaivaa. 

Lounaaksi valmistan quinoapastaa tonnikalalla ja kunnon tujauksella valkosipulia. Pieninkin syö.

Päiväunet kestävät reippaan tunnin. Esikoinen haluaa taas katsoa pingviinejä. En jaksa aloittaa päiväunitaistelua, joten jätän hänet katsomaan leffaa. Pää on raskas, paleltaa ja silti on hiki. 

Mies oli käynyt kotona lounaalla päiväunien aikana. Kodinhoitaja ilmoittaa kahdelta lähtevänsä vaikka tietää varsin hyvin meidän muiden olevan kipeitä ja myös sen että työpäivä kestää kolmeen asti. Pyydän häntä auttamaan illallisen valmistelussa, kuorimaan ja pilkkomaan kasvikset jauhelihakeittoon. Hän tekee homman hieman suuttuneena ja huonosti. Harmittaa. Pitääkö taas aloittaa alusta etsintä? Miksi minun ihmistuntemus menee näin mönkään?  

Puolikolmelta kodinhoitaja sulkeutuu huoneeseensa vaihtamaan vaatteita vaikka hommia on vielä tekemättä. Minä menen poikien kanssa lastenhuoneeseen junaratoja rakentamaan. Vajaa tunti kuluu näin. Alas pihalle gatosoloja (kissoja, muta kumminkin pesukarhuja, ihan kesyjä ja kilttejä) katsomaan. Gatosolot tulevat ihan metrin päähän. Me peräännymme ensin. Jauhelihakeittoon valmistus sujuu lapsien tyhjentäessään samalla pari kaappia ja murustaessa digestivet lattialle. 

Istun sohvalle, esikoinen pomppii sohvalta alas, pienempi kitisee. Kirjoitan kitinän keskellä viestiä paikalliselle käärmeyhdistykselle, kysyn vinkkiä kuinka toimia X-käärmeiden kanssa. 



Mies tulee kotiin puoliviideltä. Syömme viiden aikaan. Minä ja mies. Esikoinen patistelun jälkeen, kuopukselle kelpaa vain vesimeloni. Ruuan jälkeen on muutama tunti yhteistä aikaa. Tänään päätämme uhmata liikennettä ja lähteä ostoksille, haluamme omaa myrkkyä käärmeitä vastaan. Ajattelemme huomenna alkavan kolmen päivän loman tyhjentäneen katuja, yleinen käytäntö on ottaa koko viikko vapaata.  Ruuhka alkaa vasta pari kilometriä normaalruuhkan jälleen. Meidän pojat ovat loistavia matkustajia autossa. Istuvat ihmeen hyvin ja viihtyvät. Nyt esikoinen nukahtaa samointein. Korjausliikkeenä tyrkytän puhelimen ja videoita. Onnistuminen.

Minä saan samalla aikaa viimeistellä postauksen, lähetellä viestejä ja tarkistaa sähköpostin. 

Edessä on iltapala, suihku ja peti. Toivottavasti unijukka nappaa pojat kahdeksaan mennessä.

perjantai 30. lokakuuta 2015

Onnensa seppä


Viime aikoina on tuntunut liiankin rajusti, että kaikki menee ihan pyllylleen. Hankaluuksia toisensa perään. Itkua, huutoa ja pahaa mieltä. Ihmiset kyselevät arastellen kuulumisia, en ole ihan varma onko Panama yleensäkin hankala paikka vähän kaikille asettua. Välimatkat on pitkiä, aina on kuuma, palvelukulttuuri kaupoissa ei ole erityisen ystävällinen, hitaus on valttia ja hieman turhan välinpitämätön asenne. Moni sanoo alun ottavan koville täällä. Minä yhdyn samaan kuoroon.

Aloitin postaukseni kirjoittamisen perjantaina. Omaa rauhaa taisi olla puolisen tuntia kuopuksen päiväuniaikaan. Tämä viikko on ollut jokseenkin käänteentekevä, viime viikko oli kamala, kyseenalaistin useasti olemisemme täällä, en tiennyt yhtään hyvää asiaa Panamassa paitsi perheeni. 


Tällä viikolla olen pakottanut itseni olemaan hyvillä mielin, hakenut ratkaisuja ja käynyt toteuttamaan niitä. Uskaltautunut autolla pidemmälle kuin ennen. Tavannut uusia ihmisiä, sopinut treffejä niin lapsille kuin itselleni. Viettänyt elämäni ensimmäistä halloweeniä sillä elokuvista tutulla tavalla. Juonut enemmän viiniä. 

Poikien katkonaiset yöunet ovat olleet myös työn alla. Kuopus on tainnut nukkua jo kolme yötä aamuun asti. Tänään jopa yli seitsemään. Se on ihan huikea juttu meille. Ennen kaikkea ne kokonaiset yöt. 

Vahvasti on ollut olo, että ihan itsehän tässä pitää katsomustaan tarkastella ja etsiä tästä tilanteesta se hyvä, kaivaa se esille. Olen ollut niin turhautunut, koska elämämme on ollut kovin väsynyttä, itkuista ja täynnä liikenneruuhkassa istumista ja erinäisissä kaupoissa käymistä lasten kanssa. Tällä viikolla olen saanut paljon vinkkejä missä viettää mukavaa aikaa lasten kanssa ja tutustua Panamaan. Tänään vietimme aamupäivän vanhassa kaupungissa. Se oli niin ihanaa ja kivaa. Huokailin useaan kertaan miten loistava tapa se on viettää aamupäivä. 

Ensi viikko täällä on yhtä juhlaa. Panama viettää kolmea eri juhlapäivää itsenäistymiseensä liittyen. Koulut ovat suljettuina, miehellä on kolme vapaapäivää myös. Tavoitteena on noiden päivien aikana saada purettua loput kamat, laittaa lamput ja taulut paikalleen, asettautua vahvemmin tänne.

perjantai 23. lokakuuta 2015

Päivitystahdista

Päivitystahtini on suoraan yhteydessä yöuniin, väittäisin niin. Panamassa mies nukkui ensimmäisen kuukauden tissitakiaisen kanssa, yöt rauhoittuivat kummasti. Koko perhe sai nukkua suhteellisen hyvin. Tähän kotiimme muuton jälkeen nukuimme kaikki samassa huoneessa. Pian kaikki neljä samassa sängyssä, eihän siitä mitään tullut. Minä olen surkea nukkuja kaikin puolin. Herään kaikkiin ääniin herkästi.Pariin viikkoon en ole siis nukkunut, viime perjantaina taisi tulla totaaliväsymy taas kehiin, koska päivisin on ollut niin paljon kaikkea puuhaa ja menoa etten ole päiväuniakaan ottanut.

Eilen pieninkin muutti lastenhuoneeseen nukkumaan. Siellä ne kaikki talon miehet opettelevat nyt nukkumaan hetken. Esikoine kerrossängyssä, pienin vielä pinnasängyssään. Minä nukuin levottomasti ja kuulin koko yön itkua, mutta ehkä jo ensi yönä uni saapuu minullekin. Iltaisin olen nukahtanut jo ennen yhdeksää sohvalle Aamuisin herätys on heti kuuden jälkeen, mies lähtee siitä samantien töihin ja minä hoidan aamupalan ja esikoisen kouluun.

Kohta menen herättämään kuopuksen aamun päikkäreiltä, yhdeksän aikaan esikoinen marssii koulunsa kanssa syöpätietoisuuden puolesta. Pojat vaaleansinisissä ja tytöt vaaleanpunaisissa.

Ihan hirmuinen tohina täällä on ollut, jos jonkinlaista asentajaa on rampannut, kodinhoitajamme kanssa asiat ei toimikaan niin kuin olin toivonut - ruuhkat suurimpana syynä. Esikoisen uhma ja kiukku lamaannuttavat ajoittain kaiken muun toiminnan ja aina lopuksi esikoisen kiukku muuttuu lohduttomaksi itkuksi ikävää. Poden huonoa mieltä siitä, että en vieläkään ole saanut aikaiseksi miettiä tai järjestää tapaa millä olla yhteydessä Suomeen suhteellisen helposti. Aikaero tekee siitä niin vaikeaa. Meillä on aamupäivät tunnit vain siihen ja silloin esikoinen on koulussa, koulun jälkeen on nälkä ja väsy. Päikkyjen jälkeen Suomessa jo nukutaan.

Edelleen siis yritän kertoa sitä, että huomaan blogin jäävän samantien jalkoihin, kun väsymys ottaa mielestä vallan, silloin voi keskittyä vaan selviämään päivät läpi kaikkien uusine kohnauksineen.

perjantai 16. lokakuuta 2015

Käytännön seikkoja

Kontti saapui maanantaina, iltapäivällä. Muutaman tunnin nostelun jälkeen vajaa 250 laatikkoa oli nostettu sisälle. Kuusi miestä ja me apuna, merkkaamassa inventaariolistaan mikä laatikko on nostettu kontista ulos ja kertomassa sisällä mihin mikäkin laatikko kannetaan. Kuulostaa helpolta.  Jaloissa roikkuvat lapset pitivät huolen että turhan helppoa ei ole, vaikka ihan hienosti käyttäytyivätkin. Muuttomiehet jaksoivat purkaa laatikoita maanantaina vielä pari tuntia ja tiistaina ehkä viisi tuntia. Kello kahdelta iltapäivällä suurin osa luovutti ja siirtyi pihan puolelle istuskelemaan. Pari auttoi minua purkamaan vielä joitain laatikoita. Arvioisin, että nyt meillä on vielä ehkä 40 laatikkoa purkamatta ja niistä varmaan puolet jääkin purkamatta. 

Tänään aamulla saapui netin asentajat. Helppo nakki sitä luulisi, mutta eipä olekaan. Modeemi ei riitä kuin pieneen osan taloa, pitää hankkia kaapelia ja reititintä ja kutsua asentajat uudestaan ja maksaa aika paljon lisää rahaa. Mutta mikä tärkeintä tällä kertaa niin se, että sitten meillä on kai oikeasti hyvin toimiva netti monien vuosien jälkeen. Suomessa meillä oli supersurkea mokkula, joka toimi pätkien. Mombasan netti oli hidas ja tehoton myös. Namibiassa meillä taisi olla  puoligigaa käytössä kuukaudessa.

Auto löytyi viikko sitten. Oikein hyvä auto, vaan kyllä sitä mies etsikin. Auto on iso kuin mikä, matkustajiakin mahtuu kahdeksan. Auto on mukavan turvallisen oloinen. 

Aika kutkuttava olo. On koti, on auto, on tavarat ja nettikin vielä. Mies käy töissä, esikoinen koulussa, kodinhoitaja on löytynyt. Perusta on rakennettu, nyt voi alkaa luomaan niitä arjen käytäntöjä, sosiaalisia suhteita, harrastuksia ja mikä parhainta tutustua Panamaan.












keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Kotimme raamit

Kotikadulla, tykkään niin paljon vuorinäkymästä ja tiedosta, että Tyyni valtameri on alle kilsan päässä. Kotikadun plussaa on suljettu pääty. Lasten kanssa voi pyöräillä rauhassa silloin kun kuumuudelta jaksaa. Noh, lapsethan jaksaa, eivät ole yhtään niin säärajoitteisia kuin minä.


maanantai 12. lokakuuta 2015

Mun pieni

Mun pieni on viettänyt ensimmäiset synttärinsä Panamassa, mun pienimmän ensimmäinen nimipäiväkin meni Panamassa.

Vuoden ikäisenä mun pienin tassuttelee menemään, kädet vielä rinnan korkeudella huojuen. Kengät jalassa on hauskaa, suurimman osan aikaa. Mun pienin on ihan uskomattoman suloinen pellavapää, tukka aina vähän pörröllä. Onnellisimmillaan hän taitaa olla aamuisin kainalossa, kun saa ekana kömpiä sängyn täydeltä perhettä olevien päällä ja papattaa omia juttujaan. Tai kun kaikki ollaan paikalla ja puuhataan jotain yhdessä. Jostain syystä pienin niin kuin suuremmatkin ovat aina ihan innoissaan, kun tekevät jotain korjaus - ja rakennusjuttuja. Oli se sitten hyllyn kokoamista tai lampun vaihtamista.

Mun pienin on aika nollastasataan. Oma tahto on valtavan suuri, ääni vielä suurempi. Kiihtyvyys tapahtuu heti. Esikoisen kanssa on aina ollut hieman neuvotteluvaraa, pienimmän kanssa ei. Se on my way, vaan.

Pienimmällä on aivan ihastuttavia ja ihan omanlaisiaan ilmeitä, niitä aina välillä yritämme ikuistaa. Pieni ymmärtää paljon puhetta ja intoutuu välillä pitkäänkin keskusteluun. Leikeistä suosikkeja taitaa olla palloihin ja autoihin liittyvä toiminta - suoraan isoveljensä esimerkistä. 

Niin toinen koirista kuin molemmat lapset tuntuvat tietävän meitä paremmin milloin syödä ja miten paljon. Välillä paastotaan ja sitten taas tankataan energiaa. Vesi maistuu kaikille. Unetkin maistuu, pätkissä.


Tässä yllä kävellään kotikatua pitkin. 

 
Eilen saapui kontti ja tavarat. Pienimmän riemuksi tuoli, johon hän peruuttaa ja hilaa siitä tuoliin nojautuen pyllynsä ylös penkille istumaan.

sunnuntai 11. lokakuuta 2015

5. viikko Panamassa

Kolmas ja neljäs viikko vilahtivat menemään. Osa päivistä uima-altaissa uidessa, osa asuntoa etsiessä, viisumeita selvittäessä ja esikoiselle koulua varmistaessa. Tämä viides viikko merkitsee nykyiseen kotiimme muuttamista, kodinhoitajan löytymistä. Asumista ilman huonekaluja, meillä on vain parisänky ja matkasänky. 



perjantai 9. lokakuuta 2015

Pienen miehen ikävä

Kaikista riipivintä ja ehkä raskaintakin on ottaa vastaan esikoisemme ikävä Suomeen, päivittäin puheessa ihan vain vilahtaa tai sitten itkuun asti yltää ikävä Suomen ihmisiä, serkkuja, mummulan naapurin kaveria, pihan kavereita, hoitopaikan kamuja. Esikoinen odottaa, että kaverit tulisivat kylään.

Yksi hellyyttävä kohtaus oli, kun kuuntelimme lintuja. Niitä kuunnellessa poika jäi miettimään, että missä linnut asuvat ja millaisia ovat heidän kotinsa. Minulla leikkasi hieman hitaasti siinä ja halusin esikoisen myös itse pohtivan asiaa. Hänen pohdintansa johti siihen, että "pappa osaisi kertoa, pappa tietää millaisia lintujen kodit ovat" ja sen jälkeen tuli sellainen sydäntä riipivä toteamus kuinka iso ikävä on pappaa ja kuinka paljon pappaa rakastaa.

Kaikki isovanhemmat ovat puheissa päivittäin, samoin koiramme. Ikävä on iso. Kummit myös. Skype on jäänyt vähäiselle käytölle aikaeron vuoksi.

Esikoinen kyselee myös jatkuvasti miksi meidän pitää olla Panamassa, miksi me ei voida olla kotona Littoisissa. Hyvä kysymys. Hän ei tyydy isän uusi työpaikka -vastaukseen, vaan kertoo että iskällä on työpaikka Turussakin. Esikoinen ei juuri  aperusta siitä, että selitämme kuinka haluamme nähdä miten Panamassa eletään ja että haluamme oppia uusia tapoja elää ja puhua kieliä.

Välillä esikoinen herää öisin itkien ja haluaa pois. Itkuhuutaa haluavansa kotiin. Kävelee kohti ovea. Vanhempana olo on neuvoton. Välillä omankin olon ollessa alakuloinen, on vaikea keksiä pojallekaan niitä iloja. Ensiarvoisen tärkeää olisi olla puhumatta kurjista asioista lasten kuullen, mutta se on osoittautunut haastavaksi. Ei sen pitäisi olla, mutta se on vaan ollut.

Pienellä miehellä on iso ikävä.

Hauska tuoli



Asuinalueemme on täysin suunnattu rikkaille paikallisille ja ekspaateille. Hintataso on huima kahvilassa ja pikkukaupassa, mutta tämä kahvila on ihan helmi. Ja tämä on lähes kävelymatkan päässä kotoamme. Toinen kerta täällä aamupalalla on jo menossa. Tällä kertaa kaverina esikoinen, joka on hiukan kuumeillut. Pienin jäi kotia nukkumaan kodinhoitajan kanssa. Luksusta, nämä on näitä tähtihetkiä, joista saa ammennettua voimaa. Eniveis, tarkoitus oli esitellä kahvilan tuolit. Aaltopahvista tehdyt. Aika makeat. Näissä on myös keinuominaisuus. Mukavaa perjantaita, täällä se on vasta aluillaan.


tiistai 6. lokakuuta 2015

Muutoksia

Niin ne viikot vierivät ja minä en pysy perässä. Säätämisen määrä tuntuu olevan vakio, epätoivoa ja pieniä voittoja. Eilen muutimme uuteen kotiimme. Illalla kahdeksalta saimme sängyn, naapurilta lakanan ja tyynyt lainaan. Kuopus nukkui rattaissaan. Kotimme kaikuu ja ammottaa tyhjyyttään. Viime perjantaina saimme kuulla, että konttimme saapuu maanantaina tai tiistaina talolle. Eilen kuulimme, että tulli on vasta aloittanut prosessinsa. Onneksi on rappuset millä istua.

Panama yllättää jatkuvasti, moni asia on vaivaton ja toimiva. Lähes kaikki käyttävät whatsappia, langaton netti tuntuu olevan kaikkialla, kahvi on taivaallista, uima-altaissa uiminen terapeuttista. Mutta sitten taas kallis hintataso pöyristyttää, liikenne on kamala, kolareita sattuu jatkuvasti. Uusi kotimme piti olla muuttokunnossa lokakuun ensimmäinen, aloimme vuokranmaksun silloin. Noh, vieläkään sitä ei olla siivottu, vettä ei tullut (se korjattiin onneksi eilen), kaikki ovet eivät mene lukkoon, roskiskatos on vaarallisen rikki, avaimia on vain yksi. Ei millään jaksaisi aloittaa sitä säätöä mikä asioiden hoitamiseen kuuluu. Se ei riittäne, että soittaa yhden puhelun. Pitää soittaa useita ja joka asiasta erikseen. Blah. Tekisi mieli antaa miehen hommaksi, mutta sitten taas muistan, että hänellä on jo työnsä kanssa paljon enemmän säätöä.


Esikoinen aloitti viime viikolla koulun, tänään on neljäs koulupäivä. Koulupäivä on 7.30-11.00. Pienet eväät pakataan mukaan, keltainen koulupaita päälle ja jalkaan khakishortsit. Pientä epäröintiä on aamuisin ilmassa, mutta kotiin on palaa yksi suuri hymysuu. Koulu on lähinnä leikkiä, ulkoilua, pieni hetki piirustusta, lukemista ja askartelua. Pääkieli on espanja, muutama tunti on viikossa englantia. Koulu toivo profiloituvansa englanninkieliseksi, mutta ainakin nyt lähes kaikki opet on panamalaisia, jotka puhuvat vain espanjaa. Mukana on muutama eurooppalainen ope, ainakin yksi englantia äidinkielenään puhuva. Minä huolehdin kuinka poika erottaa kielet toisistaan, tällä hetkellä yritän ajatella, että ensimmäiset kuukaudet mennään maltilla ja toisaalta niin kauan kun poikaa ei vaivaa, kaikki on varmasti hyvin.




maanantai 28. syyskuuta 2015

Sanaton kupla

Sanoja ei löydy, ajatukset ovat vaikeita ja täynnä ihmetystä. Olli Immosen kommentit olivat täyttä totta, julkaistu ja luettu ennen kuin Suomesta lähdimme. Nyt uutisissa vilahtelee ihmismuureja Suomen rajalla, polttopullo, raketteja, mielenosoituksia pakolaisia vastaan, vanhempia, jotka opetttavat lapsiaan lyömään pakolaisia. Mitä? En ymmärrä, hyväksymisestä puhumattakaan. En osaa pureutua kriisin syntysijojen ongelmiin taikka siihen miten vastaavan sodan puhkeamista voi ehkäistä tai nyt edes korjata jälkiä. Osaan vain ajatella, että ihmistä on autettava oli se lähimmäinen tai ei. Vauva, lapsi, nuori, aikuinen tai vanha. Mutta jos se on siinä vieressä niin apu on ensimmäinen asia mielessä, jos toinen sitä on vailla. Apu voi olla muutakin kuin rahaa, se voi olla seuraa, hyväksymistä ja ymmärrystä. Puhumista ääneen, tehdä niiden ihmismuuri-ihmisten mieleen avartamista. Tämä kaikki siis yksilötasolla, yhteiskunnallisiin kiemuroihin en osaa tarttua. Mutta ei se voi olla taloudellisempaa rakentaa ihmismuureja, kun se hätä on jo siellä.

Muuhun en oikein pysty. Suomen ajatteleminen ahdistaa, sanat on edelleen hukassa ja ajatukset epäjärjestyksessä. Onneksi tiedän nyt, että facebookissa voi ilmiantaa jokaisen rasismiin taipuvaisen huutelun. Onneksi minun lapset ovat täällä kulttuurejen sulatusuunissa, jossa erilaisuus on normi. Kiitos, että lapsilleni hymyillään ja ollaan kohteliaita, vaikka he eivät ymmärrä kieltä taikka tapoja.

Tekee vaan mieli vetäytyä tähän kuplaan ja olla siellä, kaukana kaikesta ihmismielen pahuudesta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Panaman sää

Kuuma, kostea ja hikinen. Harmaa taivas, pilviä pilvien perään. Lämpöasteita piisaa varmasti lähes aina yli kolmenkymmenen. Öisin viilenee alle kolmenkymmenen, mutta silti reilusti yli kahdenkymmenen. Me ei olla ulkona vielä paleltu. Vaatteita ei tarvitse päälle kuin sen välttämättömimmän. Missään en ole vielä lämpömittaria nähnyt enkä sitä oikein ole kaivannutkaan. Se riittää tiedoksi, että on kuuma.

Ne muutaman vaatekaupan valikoimat, mitkä olen nähnyt näkyvät seuraavan pohjoisen pallonpuoliskon rytmiä, koska syksy -ja talvivaatteet ovat saapuneet tännekin. Onkohan niille kysyntää? Kevyttoppatakki, pitkät hihat ja paksut materiaalit.

Aurinko on paistanut ehkä alle viitenä päivänä niin, että taivas olisi ollut sininen. Harmaa taivas on aina jokseenkin synkeä näky, väistämättä tulee mietittyä ilmansaasteita.


maanantai 21. syyskuuta 2015

2. viikko Panamassa

Toinen viikko Panamassa piti sisällään paljon. Päiväkoteihin tutustumista, asuntojen katselua, yhden beben yksivuotiskemuja, baby showerin, lääkärikäynnin rokotuksia varten, esikoisen kovaa ikävää Suomeen, mun ekan ruokailun Panamassa ilman kahteen suuntaan huitovia käsiä, uimista ja pingiksen pelaamista.

Perjantaina istuimme hetken koko pesue parvekkeella ihastelemassa taivaan ilotulitusta, salamointia. Siitä muistuu mieleen Namibia ja bussimatka Kapiin, kuinka salamat halkovat horisonttia vaakasuoraan ja osuessaan maahan hyppäävät pystyyn ja valaisevat hiukan kauemmin.

Parvekkeella ei kauaa malta istua, hiki puskee päälle ja itikat iskevät iholle. Pienemmät kuin ikinä missään, silmin just ja just erotettavissa.

perjantai 18. syyskuuta 2015

700 metriä puolessatoista tunnissa

Jostain kumman syystä kesä, minun työt ja miehen isyysvapaa sekoitti pakkaamme niin, että kuopuksen hepatiittirokotukset jäivät antamatta neuvolan suunnittelemassa aikataulussa. Päädyimme sitten siihen, että annamme rokotteen täällä alusta loppuun. Hyvä niin.

Eilen menimme lääkäriin. Lääkäri, hyvin sovinistinen (kätteli vain miehen ja puhui vain hänelle), osasi kertoa, että yhdistelmähepatiittia ei ole Panamassa saatavilla lapsille ollenkaan ja aikuisillekin on harvinainen. Lääkäri myös kyseenalaisti tietämyksemme kuopuksen hepatiitti b -rokotteesta. Se, kun WHO:n suosituksen mukaisesti tulisi antaa jo alle 2 päivän ikäiselle lapselle. Näin toimitaankin lähes kaikkialla paitsi Suomessa. Toki riski saada virus on suhteellisen pieni, mutta on kuitenkin. Jotenka siis kuopus sai kaksi rokotetta, yksi molempaan hepatiittiin. Onneksi siis ei aloitettu rokotussarjaa Suomessa, koska emme sitä olisi saaneet loppuun asti hoidettua, koska täältä ei kyseistä rokotetta saa. Ammattilaiset sanoivat meille Suomessa, että tottakai kyseistä rokotetta on saatavilla, koska on kansainvälisen lääkefirman tuote. 

Lääkärillä käynti oli oikein positiivinen kokemus, jos itse lääkäriä ei lasketa mukaan. Näin suomalaisena naisena on hyvin vaikea suhtautua siihen, että en olisi perheessämme ihan yhtä tasavertainen aikuinen ja vanhempi kuin mieheni. Mies ihmetteli käytöstäni lääkärin jälkeen ja sanoi että olin tehnyt hyvin selväksi eleilläni ja silmilläni, että en tykännyt. Ei liene anna hyvää kuvaa sekään. Olisi niin kiva osata edes pienesti diplomaattisia käytöstapoja. 

Lähdimme lääkäriin ennen kolmea kotoa. Itse lääkäriin pääsimme viideltä. Ajattelimme käydä sen jälkeen nopeasti läheisessä kaupassa. Kaksi tuntia ajatuksen jälkeen istuimme edelleen autossa, olimme edenneet alle kilometrin. Suurkaupungin elämää. Kaupppaan ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa kello kahdeksaa. Kotona olimme puoli kymmenen illalla. Sellainen reissu.

Pojat olivat kyllä maailman kultaisimpia, taas. Pienempi söi kylmänä illallisensa ruuhkassa hyvällä ruokahalulla ja isompi malttoi odottaa sinne puoliysiin asti ruokaa, jolloin pääsimme kotimatkalle. Ajatuksemmehan oli hieman viivyttää illallista sinne puoliseiskan aikaan, jolloin olimme luulleet olevamme takaisin kotona. Liikenneruuhka sai taas uuden merkityksen.

torstai 17. syyskuuta 2015

Mun bebe on vuoden.

Niin se meni vuosi. Hitaasti ja silti nopeasti. Huokaus ja helpotus. Tänään yksivuotiaana muruni söi pitkästä aikaa aamupalan ilman kiukkuhuutoa, iloisesti pälpättäen. Isoveli tuumasi eilen iloisena kuinka nyt pikkuveli alkaa leikkiä hänen kanssaan eikä ole enää vauva. Illalla tarkkailtuaan päivän pikkuveljen puuhia, totesi isoveli ehkä hivenen pettymystä äänessään, että "onhan se vieläkin vauva".

Vuosi sitten olimme pikkuveljen kanssa Tyksissä, siinä se tuhisi koko ajan paidan alla, niin pienenä ja nälkäisenä lokinpoikasena. Nyt hän nukkuu päivän ensimmäisiä uniaan ilmastoidussa huoneessa, rattaissaaan. Kello tulee vasta yhdeksän aamulla. Heti yhdeksän jälkeen voidellaan aurinkorasvalla kaikki iho ja suunnataan ulos uima-altaalle. Pari tuntia polskimista, lounas ja päikkäreille. Koko porukka, mies toki on töissä. Minä ehkä katson pari jaksoa madmeniä, kun vihdoin onnistuin saamaan viimeisen tuotantokauden jaksot silmiini. Kolmen jälkeen herätys, välipalaa ja sään salliessa kattoterassin leikkipaikalle. Aika mukavan kuuloinen päivä. Juu!

Maanantai ja tiistai on hikoiltu asuntonäytöissä ja kahdessa eri koulussa. Kumpikaan kouluista ei oikein tunnu sopivalta. Etsintöjä on jatkettava, vaihtoehdot alkavat vain käymään vähiin. Koulut ovat täällä kalliita, oikeasti kalliita. Mun ykkössuosikki (olisi lähellä tulevaa kotia) maksaa tuhat dollaria kuussa ensimmäisenä vuonna, siitä eteenpäin tulee noin tonni vuodessa lisää hintaa. Eikä se tuhannen dollarin kuukausimaksu vaan se, että kun lapsi aloittaa pitää maksaa 10 000 dollarin aloitusmaksu. Niinkö että mitä? Yleensä tuo aloitusmaksu yksityisellä puolella on 11 000 dollaria. Dollareilla tarkoitan ihan Yhdysvaltain dollareita. Hintataso Panamassa on huikean korkea näin ulkomaalaiselle. Tavan ruokakaupassa saa menemään helposti paljon rahaa. Odotan niin sitä, että pääsen jotenkin jyvälle siitä miten tavalliset panamalaiset elävät ja syövät.

Takaisin bebeen.

Kuopus on hellyyttävän varma liikkeissään, vielä hän ei kävele kuin muutaman askeleen kerrallaan. Nekin niin varmalla otteella, että varmasti menisi enemmän jos vain malttaisi astella. Kontaten hän on vikkelä kuin mikä. Ruoka maistuu parhaiten omien sormien kautta. Hedelmät ja leipä on parasta herkkua. Iloa tuottaa erityisesti pallot ja isoveljen huomio. Me pidämme kuopusta vieläkin ihan vauvana. Esikoinen tuntui vuoden iässä jo niin vanhalta, kuopus on vielä taas niin vauva. Kuopus tulee aika pitkälle kaikessa meidän mukana, esikoisen ehdoilla ehkä liiaksikin. Musiikki saa polvet notkumaan, kirjat kiinnostaa.



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Parasta Panamassa

Just nyt ihan top

1. Hedelmät - voiko banaani oikeasti olla näin hyvää? 

2. Kaunistakin kauniimpi syyskuun koti, tästä nautitaan ihan täysillä. Ensi kuussa odottaa muutto meidän varsinaiseen kotiin.

3. Espanjan kieli, vuosia kadoksissa mielen perukoilla ollut rakkauskieleni alkaa pikkuhiljaa päästä vauhtiin, paljon on vielä opittavaa edessä, mutta intoa onneksi löytyy. Esikoisen ja miehen into on myös hyvällä mallilla. Esikoinen kyselee aina kummalla kielellä tervehtiä, tuleeko hola vai hello?

4. Rennon letkeä oleminen - suhteellinen käsite todellakin. Lähes joka päivä se on kadoksissakin.

5. Vesi, uiminen, altaat, Tyyni valtameri

6. Suppailu, haaveilin että täällä vihdoin kampean itseni laudan päälle ja kokeilen. Kokeilin tänään, mutkatonta oli ja kivaa.

7. Kaupunki tuntuu olevan täynnä kaikkea mielenkiintoista, hitsi vie, kun tuo kuumuuden sietokyky olisi vaan parempi.

8. Koko asunnon kattava ilmastointi - ihanaa!


lauantai 12. syyskuuta 2015

1. viikko Panamassa

Ensimmäinen lauantai Panamassa, vuokra-autossa Subwayn parkkipaikalla. Vettä satoi, ukkosti ja salamoi niin kuin jokainen päivä ennen ja jälkeen lauantain.

Mies oli hakemassa meille lounasleipiä, esikoinen oli nukahtanut autoon ja heilui sen verran nukkuessaan, että hyppäsin takapenkille tyynyksi. Aika nopeasti autossa oli liian kuuma. Tunnelma oli kireä. Mies suuttunut minulle, koska halusin vaihtaa asuntoa ja kustannukset tulivat meille maksettavaksi. Minä olin huojentunut, että pääsimme pois ensimmäisestä asunnosta. Ajatus siinä asumisesta oli sietämätön. Se oli aluetta, jossa en olisi voinut poistua asunnosta lasten kanssa, koska jalankulkuväyliä ei oikein ole, liikenne on joka puolella kaaottinen, kerrostalon piha-alueet olivat remontin alla ja asunto itsessään oli sokkeloinen, homeinen ja täynnä koriste-esineitä. Ei kiitos. Jokainen pienten lasten kanssa ollut tietää yhtälön mahdottomuuden.


Tuleva vuokranantaja oli ilmoittanut ettei asunto vapautuisikaan keskipäivällä niin kuin oli sovittu vaan jokunen tunti sen jälkeen. Me olimme tietysti jo matkalla, väsyneinä ja nälkäisinä. Miehen tuomat subit maistui taivaallisen hyviltä. Tuli mieleen Dar es Salaam, reissussa rähjääntynyt seurue ja kotimatkalla ostarista löytynyt Subway, ne oli ehkä ne parhaimmat subit, nämä tulee heti kakkosena.

Aloittakoon tämä kuva Viikko Panamassa -sarjan. Parhaani mukaan kuvaan kerran viikossa tilanteen, missä heilumme koko sakki tai edes osa siitä.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Missä ja mitä?

Ne yleisimmät kysymykset kerrottuamme muutosta ovat: Missä te asutte siellä, onko teillä jo asunto? Mitä sinä siellä teet, jäätkö kotiin?

Kas niin simppeliä kysyä, mutta hieman kinkkisiä vastata. Yritetään.

Emme missään vaiheessa ole edes miettineet, että meillä tulisi olla asunto Panamassa ennen kuin muutamme sinne. Haluamme ehdottomasti nähdä ja kokea vähän Panamaa ennen kuin teemme niinkin ison päätöksen kuin asuinpaikan valitsemisen. Asuntoon vaikuttaa moni asia; sen tulee olla koiraystävällinen, siinä tulee olla riittävästi makkareita eli kolme (vanhemmille yksi, lapsille toinen ja vieraille kolmas), asunnon on sijaittava lapsille soveltuvalla alueella, uima-allas talonyhtiön pihalla on suotavaa, samoin leikkialue. Asunnon tulisi sijaita niin, että mies ei istu liikenneruuhkassa työmatkoillaan ja että esikoisen päiväkoti on järkevän matkan päässä. Niin ja hinta ei saisi olla ihan perusekspaattitasoa. Monella asuinalueella vuokrat lähtevät 3000 dollarista ylöspäin, ei kiitos meille. Asuntoja täällä on valtavasti tarjolla.



Mitä minä sitten alan tekemään? Näin aluksi yritän parhaani mukaan ihan vain saada meidän elämän rullaamaan, löytää sen kodin, esikoiselle päiväkodin/koulun, ruokakaupan, jossa olisi meille mieluisaa valikoimaa, lihakaupan, kalakaupan ja vihanneskaupan. Kaveritkin olisi kivoja niin itselle kuin lapsille. Mutta kaikista tärkeinpänä pidän sitä, että saan perusarjen rullaamaan. Että lapsilla on joka päivä leikkiaikaa ja mieluista puuhaa, järkevää ruokaa ja päivästä toiseen pysyvät päivä -ja yöuniajat. Noille pikkupirpanoille turvallisen ja tutun ympäristön luominen tekee kaikille hyvää ja mahdollistaa kaiken muun.




Minua ihan suoraan sanottuna ahdistaa ja kauhistuttaa kotiäitiys. Rakastan työtäni ja ammattiani. Olen aina viihtynyt töissä hyvin. Saan valtavasti tyydytystä työstäni ja tunnen itseni tärkeäksi sen kautta. Kesän aikana melkein jo pääsin kunnolla työn makuun. Työ on harvoin tylsää. Kotona oleminen on ollut aina lujempaa, koetellut minua enemmän. Tiedän olevani onnekas, kun minulla on mahdollisuus olla kotona, vaikka se joskus tuntuukin pakolta. Omalla kohdallani valitsisin kuitenkin työn ennnemmin kuin kotiin jäämisen. Jos olisimme jääneet Suomeen, olisin jatkanut työssäni, molemmat lapset olisivat lähteneet hoitoon.


Jotenkin sitä ajaudun aina tuntemaan, että muiden mielestä tämä kotona oleminen lasten kanssa olisi jotenkin löysäilyä ja helppoa elämää. Minulle se ei sitä ole, työpaikka valmiina, strukturoituna ja tehtävä määriteltynä antaa mukavasti raamit mistä aloittaa, nyt kaikki on aloitettava alusta. Jotenkin koukuttavaa puuhaa sekin.




torstai 10. syyskuuta 2015

Maanantain illallinen

Ruokailutilamme kuumalla kivilattialla pastaa, oliiviöljyä, mustapippuria ja ketsuppia. Tuli ihan opiskeluajat mieleen.

Hyvin maistui  meille kaikille. Askeettista eloa on tiedossa ainakin ensi viikkoon asti. Tullissa on edelleen jotain ongelmia kontin kanssa, olkoon. Ainut mikä huolettaa on se, että kontin sisältö homehtuu.

Näin voi rauhassa tuumia mihin mitäkin laittaa, miten saisi kodin fengshuit kohdilleen. Lapsista tämä loputon eväsretkifiilis on hauskaa, meiltä se vaatii pitkää pinnaa katsella kuinka pikkuruokailijat eivät pysy hetkeäkään paikallaan.

Eilen saimme kuopukselle matkasängyssään lainaan, yö meni mukavammin, esikoinen onnistui olemaan potkimatta suurimman osan yöstä. Ekat edes hetken hyvät yöunet saimme siis nukuttua tässä talossa. Harmiksi vain esikoiselle nousi kuume yön aikana ja tänään ollaan vaan kotona. Haasteellista olemista. Ei ole telkkua, ei nettiä, joitain leluja sentään, väritysvälineet (kiitos kummitädin). 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Sademetsä ja Tyyni valtameri

Olen nukkunut Panamassa viisi yötä. Kaksi niistä keskustassa, kolme täällä sademetsän naapurina. Tuntuu uskomattomalta, että vieressämme elää ja hengittää ihan oikea sademetsä, viidakko. Mekkalasta päätellen siellä eletään ihan täyttä elämää. Itse asumme aika ronskisti ympäristöstään kohoavassa korkeuksia hipovassa kerrostalossa. Katselemme sademetsää ylhäältä päin. Hyvä niin, sen elämä hyönteisineeen ja eläimineen ei yllä meille asti. Tässä asumme kunnes kontti saapuu tarvaroineen ja löydämme sopivan asunnon. Just nyt täällä on hyvä olla. Mutta hei, jos Obama asui tässä samassa paikassa Panaman vierailullaan niin se jo kertoo miten passeli paikka on kyseessä.

En tiedä vielä mitä blogi tuo tullessaan tai mihin keskityn, en tiedä bloggaanko enää huomenna uutta postausta tai edes ensi viikolla. Hetki kerrallaan. Tämä hetki täynnä intoa.

Haluan kirjoittaa, jotta muistaisin. Kaikkein kalleinpani ovat vieneet muistini, muuttaneet ajatukseni seuraavaan ruokaan, leikkiin ja uneen. Just nyt se tuntuu parhaalta. 

(Ei tosin ole tuntunut pitkään aikaan, muuttaminen itsessään oli projekti suoraan helvetistä, niin huonosti me se suunniteltiin tai ei siis suunniteltu, minun kesä meni töissä - se oli mahtavaa, miehen kotona lasten kanssa, me ei olla nukuttu vuoteen, me ollaan riidelty enemmän kuin koskaan, etäännytty valovuosien päähän toisistamme, väsytty. Tyynen valtameren taika on paikallaan.)

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kiitos Tyyni valtameri

Tyyni valtameri teki sen. Vera Cruzin tie teki sen. Pienet ja piskuiset rantaravintolat aamulla tyhjinä asiakkaistaan, ränsistyneen ruostuneet romut pihoillaan, kalastajat kävellen meressä verkkoineen. Aallot ja pauhu. Se sama tuttu tunne Mombasasta, nyt se sama tuttu hyvä tunne. Siinä hetkessä se on kaikki. Tällä kertaa vain täydempänä, rinnalla kaksi poikaa uteliaine katseineen.

Miehen ja minun pelastus on sanat ja ymmärrys. Miten vaikeaa onkaan keskustella silloin kun se on tärkeintä? Miksi silloin on vaan pakko sivaltaa teoillaan ja sanoillaan olo pahaa pahemmaksi? 

Päiväuniaika ja kylmät oluet parvekkeella, jutteleminen ja yhteisen tahdon löytyminen.

Maanantai toi kauan kaivetun arjen. Mies töihin, lapset ja minä aamupuuhiin (puuhat on hiukan erilaiset kuin ennen – uima-altaalla uimista ja ilonpitoa), lounasta ja skypeä, muutama raivari, tiskit ja siivous ja lopulta päiväunet ja tämä erittäin kaivattu hetki. Minä olen vain ihan omassa seurassani.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Hankaluus

Saavuimme Panamaan kaksi päivää sitten. Lentokentän tunkkainen ja sakea ilma enteili tulevaa, sitä tuttua tuskaisen hikistä olemista, mitä vannoin välttäväni Mombasan jälkeen. Panamaan kuitenkin olemme päätyneet, yhden unelman perässä. Unelman, jota on hyvin vaikea muistaa kahden päivän jälkeen.

Kahdessa päivässä epätoivo ja riittämättömyys ovat ottaneet täyden vallan. Sademetsä rummuttaa vieressäni, hälyttimet soivat. Paha on kaiketi kaukana täältä.

Martti Petosella, onnenpoikana paijausten keskellä. Hilda on kissan kanssa kiistelemässä toisaallaa. Harmittaa sekin.

Poika on ihan eksyksissä, aggressiivinen ja hyökkäävä kuin vanhempansa. Seinät vain tärisevät kun huudamme pöydässä.

Ruokaa ei ole ollut koko aikana. Nälkä on koko ajan. Mitään ei uskalla sanoa ääneen. Minun olisi pitänyt olla erilainen. Minun pitäisi jaksaa enemmän ja paremmin. Pelottaa, että tälle kaikelle tulee karmea loppu.


Oleminen on kamalaa. Toivottavasti huominen tuo parempaa tullessaan. Tyynellä valtamerellä on kaikki kortit sylissään.