maanantai 28. syyskuuta 2015

Sanaton kupla

Sanoja ei löydy, ajatukset ovat vaikeita ja täynnä ihmetystä. Olli Immosen kommentit olivat täyttä totta, julkaistu ja luettu ennen kuin Suomesta lähdimme. Nyt uutisissa vilahtelee ihmismuureja Suomen rajalla, polttopullo, raketteja, mielenosoituksia pakolaisia vastaan, vanhempia, jotka opetttavat lapsiaan lyömään pakolaisia. Mitä? En ymmärrä, hyväksymisestä puhumattakaan. En osaa pureutua kriisin syntysijojen ongelmiin taikka siihen miten vastaavan sodan puhkeamista voi ehkäistä tai nyt edes korjata jälkiä. Osaan vain ajatella, että ihmistä on autettava oli se lähimmäinen tai ei. Vauva, lapsi, nuori, aikuinen tai vanha. Mutta jos se on siinä vieressä niin apu on ensimmäinen asia mielessä, jos toinen sitä on vailla. Apu voi olla muutakin kuin rahaa, se voi olla seuraa, hyväksymistä ja ymmärrystä. Puhumista ääneen, tehdä niiden ihmismuuri-ihmisten mieleen avartamista. Tämä kaikki siis yksilötasolla, yhteiskunnallisiin kiemuroihin en osaa tarttua. Mutta ei se voi olla taloudellisempaa rakentaa ihmismuureja, kun se hätä on jo siellä.

Muuhun en oikein pysty. Suomen ajatteleminen ahdistaa, sanat on edelleen hukassa ja ajatukset epäjärjestyksessä. Onneksi tiedän nyt, että facebookissa voi ilmiantaa jokaisen rasismiin taipuvaisen huutelun. Onneksi minun lapset ovat täällä kulttuurejen sulatusuunissa, jossa erilaisuus on normi. Kiitos, että lapsilleni hymyillään ja ollaan kohteliaita, vaikka he eivät ymmärrä kieltä taikka tapoja.

Tekee vaan mieli vetäytyä tähän kuplaan ja olla siellä, kaukana kaikesta ihmismielen pahuudesta.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Panaman sää

Kuuma, kostea ja hikinen. Harmaa taivas, pilviä pilvien perään. Lämpöasteita piisaa varmasti lähes aina yli kolmenkymmenen. Öisin viilenee alle kolmenkymmenen, mutta silti reilusti yli kahdenkymmenen. Me ei olla ulkona vielä paleltu. Vaatteita ei tarvitse päälle kuin sen välttämättömimmän. Missään en ole vielä lämpömittaria nähnyt enkä sitä oikein ole kaivannutkaan. Se riittää tiedoksi, että on kuuma.

Ne muutaman vaatekaupan valikoimat, mitkä olen nähnyt näkyvät seuraavan pohjoisen pallonpuoliskon rytmiä, koska syksy -ja talvivaatteet ovat saapuneet tännekin. Onkohan niille kysyntää? Kevyttoppatakki, pitkät hihat ja paksut materiaalit.

Aurinko on paistanut ehkä alle viitenä päivänä niin, että taivas olisi ollut sininen. Harmaa taivas on aina jokseenkin synkeä näky, väistämättä tulee mietittyä ilmansaasteita.


maanantai 21. syyskuuta 2015

2. viikko Panamassa

Toinen viikko Panamassa piti sisällään paljon. Päiväkoteihin tutustumista, asuntojen katselua, yhden beben yksivuotiskemuja, baby showerin, lääkärikäynnin rokotuksia varten, esikoisen kovaa ikävää Suomeen, mun ekan ruokailun Panamassa ilman kahteen suuntaan huitovia käsiä, uimista ja pingiksen pelaamista.

Perjantaina istuimme hetken koko pesue parvekkeella ihastelemassa taivaan ilotulitusta, salamointia. Siitä muistuu mieleen Namibia ja bussimatka Kapiin, kuinka salamat halkovat horisonttia vaakasuoraan ja osuessaan maahan hyppäävät pystyyn ja valaisevat hiukan kauemmin.

Parvekkeella ei kauaa malta istua, hiki puskee päälle ja itikat iskevät iholle. Pienemmät kuin ikinä missään, silmin just ja just erotettavissa.

perjantai 18. syyskuuta 2015

700 metriä puolessatoista tunnissa

Jostain kumman syystä kesä, minun työt ja miehen isyysvapaa sekoitti pakkaamme niin, että kuopuksen hepatiittirokotukset jäivät antamatta neuvolan suunnittelemassa aikataulussa. Päädyimme sitten siihen, että annamme rokotteen täällä alusta loppuun. Hyvä niin.

Eilen menimme lääkäriin. Lääkäri, hyvin sovinistinen (kätteli vain miehen ja puhui vain hänelle), osasi kertoa, että yhdistelmähepatiittia ei ole Panamassa saatavilla lapsille ollenkaan ja aikuisillekin on harvinainen. Lääkäri myös kyseenalaisti tietämyksemme kuopuksen hepatiitti b -rokotteesta. Se, kun WHO:n suosituksen mukaisesti tulisi antaa jo alle 2 päivän ikäiselle lapselle. Näin toimitaankin lähes kaikkialla paitsi Suomessa. Toki riski saada virus on suhteellisen pieni, mutta on kuitenkin. Jotenka siis kuopus sai kaksi rokotetta, yksi molempaan hepatiittiin. Onneksi siis ei aloitettu rokotussarjaa Suomessa, koska emme sitä olisi saaneet loppuun asti hoidettua, koska täältä ei kyseistä rokotetta saa. Ammattilaiset sanoivat meille Suomessa, että tottakai kyseistä rokotetta on saatavilla, koska on kansainvälisen lääkefirman tuote. 

Lääkärillä käynti oli oikein positiivinen kokemus, jos itse lääkäriä ei lasketa mukaan. Näin suomalaisena naisena on hyvin vaikea suhtautua siihen, että en olisi perheessämme ihan yhtä tasavertainen aikuinen ja vanhempi kuin mieheni. Mies ihmetteli käytöstäni lääkärin jälkeen ja sanoi että olin tehnyt hyvin selväksi eleilläni ja silmilläni, että en tykännyt. Ei liene anna hyvää kuvaa sekään. Olisi niin kiva osata edes pienesti diplomaattisia käytöstapoja. 

Lähdimme lääkäriin ennen kolmea kotoa. Itse lääkäriin pääsimme viideltä. Ajattelimme käydä sen jälkeen nopeasti läheisessä kaupassa. Kaksi tuntia ajatuksen jälkeen istuimme edelleen autossa, olimme edenneet alle kilometrin. Suurkaupungin elämää. Kaupppaan ehdimme juuri ennen sulkemisaikaa kello kahdeksaa. Kotona olimme puoli kymmenen illalla. Sellainen reissu.

Pojat olivat kyllä maailman kultaisimpia, taas. Pienempi söi kylmänä illallisensa ruuhkassa hyvällä ruokahalulla ja isompi malttoi odottaa sinne puoliysiin asti ruokaa, jolloin pääsimme kotimatkalle. Ajatuksemmehan oli hieman viivyttää illallista sinne puoliseiskan aikaan, jolloin olimme luulleet olevamme takaisin kotona. Liikenneruuhka sai taas uuden merkityksen.

torstai 17. syyskuuta 2015

Mun bebe on vuoden.

Niin se meni vuosi. Hitaasti ja silti nopeasti. Huokaus ja helpotus. Tänään yksivuotiaana muruni söi pitkästä aikaa aamupalan ilman kiukkuhuutoa, iloisesti pälpättäen. Isoveli tuumasi eilen iloisena kuinka nyt pikkuveli alkaa leikkiä hänen kanssaan eikä ole enää vauva. Illalla tarkkailtuaan päivän pikkuveljen puuhia, totesi isoveli ehkä hivenen pettymystä äänessään, että "onhan se vieläkin vauva".

Vuosi sitten olimme pikkuveljen kanssa Tyksissä, siinä se tuhisi koko ajan paidan alla, niin pienenä ja nälkäisenä lokinpoikasena. Nyt hän nukkuu päivän ensimmäisiä uniaan ilmastoidussa huoneessa, rattaissaaan. Kello tulee vasta yhdeksän aamulla. Heti yhdeksän jälkeen voidellaan aurinkorasvalla kaikki iho ja suunnataan ulos uima-altaalle. Pari tuntia polskimista, lounas ja päikkäreille. Koko porukka, mies toki on töissä. Minä ehkä katson pari jaksoa madmeniä, kun vihdoin onnistuin saamaan viimeisen tuotantokauden jaksot silmiini. Kolmen jälkeen herätys, välipalaa ja sään salliessa kattoterassin leikkipaikalle. Aika mukavan kuuloinen päivä. Juu!

Maanantai ja tiistai on hikoiltu asuntonäytöissä ja kahdessa eri koulussa. Kumpikaan kouluista ei oikein tunnu sopivalta. Etsintöjä on jatkettava, vaihtoehdot alkavat vain käymään vähiin. Koulut ovat täällä kalliita, oikeasti kalliita. Mun ykkössuosikki (olisi lähellä tulevaa kotia) maksaa tuhat dollaria kuussa ensimmäisenä vuonna, siitä eteenpäin tulee noin tonni vuodessa lisää hintaa. Eikä se tuhannen dollarin kuukausimaksu vaan se, että kun lapsi aloittaa pitää maksaa 10 000 dollarin aloitusmaksu. Niinkö että mitä? Yleensä tuo aloitusmaksu yksityisellä puolella on 11 000 dollaria. Dollareilla tarkoitan ihan Yhdysvaltain dollareita. Hintataso Panamassa on huikean korkea näin ulkomaalaiselle. Tavan ruokakaupassa saa menemään helposti paljon rahaa. Odotan niin sitä, että pääsen jotenkin jyvälle siitä miten tavalliset panamalaiset elävät ja syövät.

Takaisin bebeen.

Kuopus on hellyyttävän varma liikkeissään, vielä hän ei kävele kuin muutaman askeleen kerrallaan. Nekin niin varmalla otteella, että varmasti menisi enemmän jos vain malttaisi astella. Kontaten hän on vikkelä kuin mikä. Ruoka maistuu parhaiten omien sormien kautta. Hedelmät ja leipä on parasta herkkua. Iloa tuottaa erityisesti pallot ja isoveljen huomio. Me pidämme kuopusta vieläkin ihan vauvana. Esikoinen tuntui vuoden iässä jo niin vanhalta, kuopus on vielä taas niin vauva. Kuopus tulee aika pitkälle kaikessa meidän mukana, esikoisen ehdoilla ehkä liiaksikin. Musiikki saa polvet notkumaan, kirjat kiinnostaa.



sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Parasta Panamassa

Just nyt ihan top

1. Hedelmät - voiko banaani oikeasti olla näin hyvää? 

2. Kaunistakin kauniimpi syyskuun koti, tästä nautitaan ihan täysillä. Ensi kuussa odottaa muutto meidän varsinaiseen kotiin.

3. Espanjan kieli, vuosia kadoksissa mielen perukoilla ollut rakkauskieleni alkaa pikkuhiljaa päästä vauhtiin, paljon on vielä opittavaa edessä, mutta intoa onneksi löytyy. Esikoisen ja miehen into on myös hyvällä mallilla. Esikoinen kyselee aina kummalla kielellä tervehtiä, tuleeko hola vai hello?

4. Rennon letkeä oleminen - suhteellinen käsite todellakin. Lähes joka päivä se on kadoksissakin.

5. Vesi, uiminen, altaat, Tyyni valtameri

6. Suppailu, haaveilin että täällä vihdoin kampean itseni laudan päälle ja kokeilen. Kokeilin tänään, mutkatonta oli ja kivaa.

7. Kaupunki tuntuu olevan täynnä kaikkea mielenkiintoista, hitsi vie, kun tuo kuumuuden sietokyky olisi vaan parempi.

8. Koko asunnon kattava ilmastointi - ihanaa!


lauantai 12. syyskuuta 2015

1. viikko Panamassa

Ensimmäinen lauantai Panamassa, vuokra-autossa Subwayn parkkipaikalla. Vettä satoi, ukkosti ja salamoi niin kuin jokainen päivä ennen ja jälkeen lauantain.

Mies oli hakemassa meille lounasleipiä, esikoinen oli nukahtanut autoon ja heilui sen verran nukkuessaan, että hyppäsin takapenkille tyynyksi. Aika nopeasti autossa oli liian kuuma. Tunnelma oli kireä. Mies suuttunut minulle, koska halusin vaihtaa asuntoa ja kustannukset tulivat meille maksettavaksi. Minä olin huojentunut, että pääsimme pois ensimmäisestä asunnosta. Ajatus siinä asumisesta oli sietämätön. Se oli aluetta, jossa en olisi voinut poistua asunnosta lasten kanssa, koska jalankulkuväyliä ei oikein ole, liikenne on joka puolella kaaottinen, kerrostalon piha-alueet olivat remontin alla ja asunto itsessään oli sokkeloinen, homeinen ja täynnä koriste-esineitä. Ei kiitos. Jokainen pienten lasten kanssa ollut tietää yhtälön mahdottomuuden.


Tuleva vuokranantaja oli ilmoittanut ettei asunto vapautuisikaan keskipäivällä niin kuin oli sovittu vaan jokunen tunti sen jälkeen. Me olimme tietysti jo matkalla, väsyneinä ja nälkäisinä. Miehen tuomat subit maistui taivaallisen hyviltä. Tuli mieleen Dar es Salaam, reissussa rähjääntynyt seurue ja kotimatkalla ostarista löytynyt Subway, ne oli ehkä ne parhaimmat subit, nämä tulee heti kakkosena.

Aloittakoon tämä kuva Viikko Panamassa -sarjan. Parhaani mukaan kuvaan kerran viikossa tilanteen, missä heilumme koko sakki tai edes osa siitä.

perjantai 11. syyskuuta 2015

Missä ja mitä?

Ne yleisimmät kysymykset kerrottuamme muutosta ovat: Missä te asutte siellä, onko teillä jo asunto? Mitä sinä siellä teet, jäätkö kotiin?

Kas niin simppeliä kysyä, mutta hieman kinkkisiä vastata. Yritetään.

Emme missään vaiheessa ole edes miettineet, että meillä tulisi olla asunto Panamassa ennen kuin muutamme sinne. Haluamme ehdottomasti nähdä ja kokea vähän Panamaa ennen kuin teemme niinkin ison päätöksen kuin asuinpaikan valitsemisen. Asuntoon vaikuttaa moni asia; sen tulee olla koiraystävällinen, siinä tulee olla riittävästi makkareita eli kolme (vanhemmille yksi, lapsille toinen ja vieraille kolmas), asunnon on sijaittava lapsille soveltuvalla alueella, uima-allas talonyhtiön pihalla on suotavaa, samoin leikkialue. Asunnon tulisi sijaita niin, että mies ei istu liikenneruuhkassa työmatkoillaan ja että esikoisen päiväkoti on järkevän matkan päässä. Niin ja hinta ei saisi olla ihan perusekspaattitasoa. Monella asuinalueella vuokrat lähtevät 3000 dollarista ylöspäin, ei kiitos meille. Asuntoja täällä on valtavasti tarjolla.



Mitä minä sitten alan tekemään? Näin aluksi yritän parhaani mukaan ihan vain saada meidän elämän rullaamaan, löytää sen kodin, esikoiselle päiväkodin/koulun, ruokakaupan, jossa olisi meille mieluisaa valikoimaa, lihakaupan, kalakaupan ja vihanneskaupan. Kaveritkin olisi kivoja niin itselle kuin lapsille. Mutta kaikista tärkeinpänä pidän sitä, että saan perusarjen rullaamaan. Että lapsilla on joka päivä leikkiaikaa ja mieluista puuhaa, järkevää ruokaa ja päivästä toiseen pysyvät päivä -ja yöuniajat. Noille pikkupirpanoille turvallisen ja tutun ympäristön luominen tekee kaikille hyvää ja mahdollistaa kaiken muun.




Minua ihan suoraan sanottuna ahdistaa ja kauhistuttaa kotiäitiys. Rakastan työtäni ja ammattiani. Olen aina viihtynyt töissä hyvin. Saan valtavasti tyydytystä työstäni ja tunnen itseni tärkeäksi sen kautta. Kesän aikana melkein jo pääsin kunnolla työn makuun. Työ on harvoin tylsää. Kotona oleminen on ollut aina lujempaa, koetellut minua enemmän. Tiedän olevani onnekas, kun minulla on mahdollisuus olla kotona, vaikka se joskus tuntuukin pakolta. Omalla kohdallani valitsisin kuitenkin työn ennnemmin kuin kotiin jäämisen. Jos olisimme jääneet Suomeen, olisin jatkanut työssäni, molemmat lapset olisivat lähteneet hoitoon.


Jotenkin sitä ajaudun aina tuntemaan, että muiden mielestä tämä kotona oleminen lasten kanssa olisi jotenkin löysäilyä ja helppoa elämää. Minulle se ei sitä ole, työpaikka valmiina, strukturoituna ja tehtävä määriteltynä antaa mukavasti raamit mistä aloittaa, nyt kaikki on aloitettava alusta. Jotenkin koukuttavaa puuhaa sekin.




torstai 10. syyskuuta 2015

Maanantain illallinen

Ruokailutilamme kuumalla kivilattialla pastaa, oliiviöljyä, mustapippuria ja ketsuppia. Tuli ihan opiskeluajat mieleen.

Hyvin maistui  meille kaikille. Askeettista eloa on tiedossa ainakin ensi viikkoon asti. Tullissa on edelleen jotain ongelmia kontin kanssa, olkoon. Ainut mikä huolettaa on se, että kontin sisältö homehtuu.

Näin voi rauhassa tuumia mihin mitäkin laittaa, miten saisi kodin fengshuit kohdilleen. Lapsista tämä loputon eväsretkifiilis on hauskaa, meiltä se vaatii pitkää pinnaa katsella kuinka pikkuruokailijat eivät pysy hetkeäkään paikallaan.

Eilen saimme kuopukselle matkasängyssään lainaan, yö meni mukavammin, esikoinen onnistui olemaan potkimatta suurimman osan yöstä. Ekat edes hetken hyvät yöunet saimme siis nukuttua tässä talossa. Harmiksi vain esikoiselle nousi kuume yön aikana ja tänään ollaan vaan kotona. Haasteellista olemista. Ei ole telkkua, ei nettiä, joitain leluja sentään, väritysvälineet (kiitos kummitädin). 

tiistai 8. syyskuuta 2015

Sademetsä ja Tyyni valtameri

Olen nukkunut Panamassa viisi yötä. Kaksi niistä keskustassa, kolme täällä sademetsän naapurina. Tuntuu uskomattomalta, että vieressämme elää ja hengittää ihan oikea sademetsä, viidakko. Mekkalasta päätellen siellä eletään ihan täyttä elämää. Itse asumme aika ronskisti ympäristöstään kohoavassa korkeuksia hipovassa kerrostalossa. Katselemme sademetsää ylhäältä päin. Hyvä niin, sen elämä hyönteisineeen ja eläimineen ei yllä meille asti. Tässä asumme kunnes kontti saapuu tarvaroineen ja löydämme sopivan asunnon. Just nyt täällä on hyvä olla. Mutta hei, jos Obama asui tässä samassa paikassa Panaman vierailullaan niin se jo kertoo miten passeli paikka on kyseessä.

En tiedä vielä mitä blogi tuo tullessaan tai mihin keskityn, en tiedä bloggaanko enää huomenna uutta postausta tai edes ensi viikolla. Hetki kerrallaan. Tämä hetki täynnä intoa.

Haluan kirjoittaa, jotta muistaisin. Kaikkein kalleinpani ovat vieneet muistini, muuttaneet ajatukseni seuraavaan ruokaan, leikkiin ja uneen. Just nyt se tuntuu parhaalta. 

(Ei tosin ole tuntunut pitkään aikaan, muuttaminen itsessään oli projekti suoraan helvetistä, niin huonosti me se suunniteltiin tai ei siis suunniteltu, minun kesä meni töissä - se oli mahtavaa, miehen kotona lasten kanssa, me ei olla nukuttu vuoteen, me ollaan riidelty enemmän kuin koskaan, etäännytty valovuosien päähän toisistamme, väsytty. Tyynen valtameren taika on paikallaan.)

maanantai 7. syyskuuta 2015

Kiitos Tyyni valtameri

Tyyni valtameri teki sen. Vera Cruzin tie teki sen. Pienet ja piskuiset rantaravintolat aamulla tyhjinä asiakkaistaan, ränsistyneen ruostuneet romut pihoillaan, kalastajat kävellen meressä verkkoineen. Aallot ja pauhu. Se sama tuttu tunne Mombasasta, nyt se sama tuttu hyvä tunne. Siinä hetkessä se on kaikki. Tällä kertaa vain täydempänä, rinnalla kaksi poikaa uteliaine katseineen.

Miehen ja minun pelastus on sanat ja ymmärrys. Miten vaikeaa onkaan keskustella silloin kun se on tärkeintä? Miksi silloin on vaan pakko sivaltaa teoillaan ja sanoillaan olo pahaa pahemmaksi? 

Päiväuniaika ja kylmät oluet parvekkeella, jutteleminen ja yhteisen tahdon löytyminen.

Maanantai toi kauan kaivetun arjen. Mies töihin, lapset ja minä aamupuuhiin (puuhat on hiukan erilaiset kuin ennen – uima-altaalla uimista ja ilonpitoa), lounasta ja skypeä, muutama raivari, tiskit ja siivous ja lopulta päiväunet ja tämä erittäin kaivattu hetki. Minä olen vain ihan omassa seurassani.

lauantai 5. syyskuuta 2015

Hankaluus

Saavuimme Panamaan kaksi päivää sitten. Lentokentän tunkkainen ja sakea ilma enteili tulevaa, sitä tuttua tuskaisen hikistä olemista, mitä vannoin välttäväni Mombasan jälkeen. Panamaan kuitenkin olemme päätyneet, yhden unelman perässä. Unelman, jota on hyvin vaikea muistaa kahden päivän jälkeen.

Kahdessa päivässä epätoivo ja riittämättömyys ovat ottaneet täyden vallan. Sademetsä rummuttaa vieressäni, hälyttimet soivat. Paha on kaiketi kaukana täältä.

Martti Petosella, onnenpoikana paijausten keskellä. Hilda on kissan kanssa kiistelemässä toisaallaa. Harmittaa sekin.

Poika on ihan eksyksissä, aggressiivinen ja hyökkäävä kuin vanhempansa. Seinät vain tärisevät kun huudamme pöydässä.

Ruokaa ei ole ollut koko aikana. Nälkä on koko ajan. Mitään ei uskalla sanoa ääneen. Minun olisi pitänyt olla erilainen. Minun pitäisi jaksaa enemmän ja paremmin. Pelottaa, että tälle kaikelle tulee karmea loppu.


Oleminen on kamalaa. Toivottavasti huominen tuo parempaa tullessaan. Tyynellä valtamerellä on kaikki kortit sylissään.