maanantai 28. syyskuuta 2015

Sanaton kupla

Sanoja ei löydy, ajatukset ovat vaikeita ja täynnä ihmetystä. Olli Immosen kommentit olivat täyttä totta, julkaistu ja luettu ennen kuin Suomesta lähdimme. Nyt uutisissa vilahtelee ihmismuureja Suomen rajalla, polttopullo, raketteja, mielenosoituksia pakolaisia vastaan, vanhempia, jotka opetttavat lapsiaan lyömään pakolaisia. Mitä? En ymmärrä, hyväksymisestä puhumattakaan. En osaa pureutua kriisin syntysijojen ongelmiin taikka siihen miten vastaavan sodan puhkeamista voi ehkäistä tai nyt edes korjata jälkiä. Osaan vain ajatella, että ihmistä on autettava oli se lähimmäinen tai ei. Vauva, lapsi, nuori, aikuinen tai vanha. Mutta jos se on siinä vieressä niin apu on ensimmäinen asia mielessä, jos toinen sitä on vailla. Apu voi olla muutakin kuin rahaa, se voi olla seuraa, hyväksymistä ja ymmärrystä. Puhumista ääneen, tehdä niiden ihmismuuri-ihmisten mieleen avartamista. Tämä kaikki siis yksilötasolla, yhteiskunnallisiin kiemuroihin en osaa tarttua. Mutta ei se voi olla taloudellisempaa rakentaa ihmismuureja, kun se hätä on jo siellä.

Muuhun en oikein pysty. Suomen ajatteleminen ahdistaa, sanat on edelleen hukassa ja ajatukset epäjärjestyksessä. Onneksi tiedän nyt, että facebookissa voi ilmiantaa jokaisen rasismiin taipuvaisen huutelun. Onneksi minun lapset ovat täällä kulttuurejen sulatusuunissa, jossa erilaisuus on normi. Kiitos, että lapsilleni hymyillään ja ollaan kohteliaita, vaikka he eivät ymmärrä kieltä taikka tapoja.

Tekee vaan mieli vetäytyä tähän kuplaan ja olla siellä, kaukana kaikesta ihmismielen pahuudesta.

3 kommenttia:

  1. Multakin tuntuu sanat tämän asian osalta jotenkin kadonneen, olen niin ahdistunut ja hölmistynyt siitä mitä Suomessa tapahtuu. Mutta sen osaan sanoa, että olen tosi kiitollinen siitä, että olemme juuri nyt juuri tässä afrikkalaisessa muslimimaassa missä lastemme kaverit ovat kotoisin kuka mistäkin ja erilaisten uskontojen edustajia. Toivon, että näistä lähtökohdista eteenpäin ponnistavien lastemme mielet pysyvät aina avoinna ja nöyrinä maailman monimuotoisuudelle ja toisten ihmisten auttamiselle.

    VastaaPoista
  2. Yhdyn edellisiin! Minäkin voisin sanoa juuri noin, että kiitos, että lapsilleni hymyillään ja ollaan kohteliaita, vaikka he eivät ymmärrä kieltä tai tapoja... enkä tietysti minäkään. Olin kyllä tähän asti ajatellut, että sellainen käytös on ihan normaalia, mutta kaikkien maanmiesteni mielestä se ei ilmeisesti ole. Minäkin olen juuri nyt hyvin iloinen siitä, että omat lapseni näkevät päivittäin kaiken värisiä ja kaikenlaisia ihmisiä, eivätkä voi pitää mitään itsestäänselvyytenä tai mitään tiettyä tapaa "ainoana oikeana". Arvokasta kansainvälisyyskasvatusta arjessa. Ahdistaa ajatellakin, mitä esimerkiksi lapset Suomessa saattavat kokea, jos eivät mahdu muottiin.

    VastaaPoista
  3. Kata - Näin juuri, kiitollisina siitä että itse voi elää ilmapiirissä, jossa toisen arvot eivät ole toiselta pois, mieli avoinna ja nöyränä.

    Lotta - tervetuloa tänne! Meillä on pitänyt tässä hoppua viikon verran. Tänään pitäisi muuttaa tulevaan kotiimme, mutta vesi ei tule taloon. argh. eikä sitä ole siivottu, vaikka torstaista asti sitä olemme pyytäneet. argh. Mutta tätä tämä on, tämmöisiä ihmetyksiä ja murheita tällä kertaa. Hilpein mielin olen lukenut sun ja Katan generaattorikommentointia, mekin Mombasassa saatiin sitä aina itse käynnistää ja ottaa pois päältä, sulkea talon pääkatkaisijasta aina sähköt, voi sitä sähkön määärää ja voi sitä meteliä mitä se genu piti pauhatessaan.

    VastaaPoista