perjantai 9. lokakuuta 2015

Pienen miehen ikävä

Kaikista riipivintä ja ehkä raskaintakin on ottaa vastaan esikoisemme ikävä Suomeen, päivittäin puheessa ihan vain vilahtaa tai sitten itkuun asti yltää ikävä Suomen ihmisiä, serkkuja, mummulan naapurin kaveria, pihan kavereita, hoitopaikan kamuja. Esikoinen odottaa, että kaverit tulisivat kylään.

Yksi hellyyttävä kohtaus oli, kun kuuntelimme lintuja. Niitä kuunnellessa poika jäi miettimään, että missä linnut asuvat ja millaisia ovat heidän kotinsa. Minulla leikkasi hieman hitaasti siinä ja halusin esikoisen myös itse pohtivan asiaa. Hänen pohdintansa johti siihen, että "pappa osaisi kertoa, pappa tietää millaisia lintujen kodit ovat" ja sen jälkeen tuli sellainen sydäntä riipivä toteamus kuinka iso ikävä on pappaa ja kuinka paljon pappaa rakastaa.

Kaikki isovanhemmat ovat puheissa päivittäin, samoin koiramme. Ikävä on iso. Kummit myös. Skype on jäänyt vähäiselle käytölle aikaeron vuoksi.

Esikoinen kyselee myös jatkuvasti miksi meidän pitää olla Panamassa, miksi me ei voida olla kotona Littoisissa. Hyvä kysymys. Hän ei tyydy isän uusi työpaikka -vastaukseen, vaan kertoo että iskällä on työpaikka Turussakin. Esikoinen ei juuri  aperusta siitä, että selitämme kuinka haluamme nähdä miten Panamassa eletään ja että haluamme oppia uusia tapoja elää ja puhua kieliä.

Välillä esikoinen herää öisin itkien ja haluaa pois. Itkuhuutaa haluavansa kotiin. Kävelee kohti ovea. Vanhempana olo on neuvoton. Välillä omankin olon ollessa alakuloinen, on vaikea keksiä pojallekaan niitä iloja. Ensiarvoisen tärkeää olisi olla puhumatta kurjista asioista lasten kuullen, mutta se on osoittautunut haastavaksi. Ei sen pitäisi olla, mutta se on vaan ollut.

Pienellä miehellä on iso ikävä.

10 kommenttia:

  1. Sydäntäsärkevää on lapsen ikävä ja vaikeat kysymykset joihin ei itsekään tiedä vastausta. Mutta onpa hyvä, että kirjoitat lapsen ikävästä avoimesti. Aika samanlaisia tunnelmia ja tilanteita on meillä kohdattu ja käsitelty ja olen sitä mieltä, että ne ovat enemmän normi kuin poikkeus. Ja silti hyvin vahvana tuntuu elävän usko siihen, että lapset sopeutuvat mihin vain ja että muuttaminen maasta toiseen on lapsille helppoa, koska he ovat pieniä. Itse ajattelen niin, että kun aikuiselle siirtymät olla vaikeita niin sen haastavampia ne ovat lapsille joilla ei ole aikuisten perspektiiviä eikä valinnanvapautta.

    Vanhempi tyttömme itki Belizessä lähdön jälkeen koko kesän joka ilta Suomessa kotiin Belizeen. Kun siirryimme Suomesta Sudaniin itku jatkui vielä ainakin useamman kuukauden. Vähitellen uudesta todellisuudesta tuli tutumpi ja omempi ja itku loppui. Nyt kun olemme olleet täällä vuoden lapsemme ovat mielestäni täysin asettuneet tänne uuteen kotimaahan. Mutta kyllä siihen se kokonainen vuosi meni, niin kuin minulla itsellänikin, ja kyllä meillä edelleen välillä mietitään sitä miksi asumme täällä emmekä Belizessä, tai Suomessa mummin ja taatan lähellä, tai jos kerran yhtenään muuttelemme niin miksi emme voi muuttaa lähelle tärkeitä Belizen-ystäviä, Washington DC:hin.

    Minäkään en mitenkään erityisen hyvin osannut viime vuonna täällä Khartumissa peittää lapsilta omaa ikävääni ja muuttoon liittyvää ahdistusta. En toisaalta pidä sitä ihan kamalan huonona asiana. On ehkä hyväkin, että lapset tietävät, että myös vanhempia surettaa ja on ikävä, ja myös vanhempia uudet asiat ärsyttävät ja ihmetyttävät?

    VastaaPoista
  2. Kata - minäkin ajattelin niin naiivisti uskomusten mukaan, että kyllähän lapset sopeutuu uusiin tilanteisiin, nimenomaan helposti. Ehkä se oli vain mielen laiskuutta. Nyt tuntuu jotenkin päivänselvästi, että kolmivuotiaan maailmaan muutos on järisyttävän iso. Ei ole vielä ymmärrystä syihin eikä ajattelua siitä mitä kaikkea Panama voi antaa. Olen myös ehdottomasti sitä mieltä, että lasten on hyvä nähdä tunteiden kirjo myös vanhemmiltaan, mutta voisimme silti hieman suodattaa itseämme. Uskon, että esikoinen on ollut hädissään myös siksi, että me vanhemmat ollaan oltu niin hermoheikkoina usein ja paljon.

    Puhumme paljon siitä, miten tärkeää on että olemme koko perhe koolla (paitsi koirat ja sekin surettaa lasta). Että yhdessä meillä on hyvä olla. Mutta sitten tulee tunne, että ikään kuin kieltäisi sen suuremman perheen, vaikka niin se ei tietysti ole. Hankalaa, mutta ehkä se tästä muotoutuu kuinka olla yhteydessä Suomeen ja pitää läheiset läheisinä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meilläkin varmasti lasten sopeutumiseen vaikutti se(kin) miten vaikeaa minun oli alkuun asennoitua elämään Sudanissa. Ja toisaalta lasten sopeutumisvaikeudet vaikuttivat omiin tunnelmiini. Aikamoista sotkua olivat ensimmäiset kuukaudet täällä kun niin moni asia oli auki ja uutta ja outoa. Yhtäältä edelleenkin vähän surettaa lasten puolesta viime vuoden vaikeudet mutta toisaalta olen kyllä riemastunut siitä kuinka erilainen tämä toinen vuosi onkaan meidän kaikkien osalta, ja kuinka viisaasti ja filosofisesti isommat lapset nykyään käsittelevät ikävää ja eroja läheisistä ihmisistä. Ajattelen niin, että kunhan lapsille ja itselleenkin antaa tilan ja luvan surra ja eri tavoin oirehtia suurta muutosta niin ennen pitkää päästään kyllä surun toiselle puolellekin, niihin kaikkiin hyviin asioihin mitä nämä muutot tuovat tullessaan. Sopeutuminen on rankkaa mutta onneksi ei kestä loputtomiin!

      Poista
  3. Ma pelkaan just tota lasten sopeutumista (tai siis ongelmia siina) - tai sita, mita jalkia muutto maasta toiseen jattaa. Senpa takia osittain oonkin ollut haluton muttaamaan taalta minnekaan, kun noin periaattessa ei tarvi. Eniten ehka pelkaan eroa tutuista henkiloista, eli meidan tapauksessa hyvin laheiseksi tulleista lastenhoitajista, jotka korva meille turvaverkon taalla kokonaan. Ei niin, ettenko uskoisi lasten siita selviavan - aikanaan.

    VastaaPoista
  4. Kata - minäkin ajattelen niin, että antaa lasten tuntea omat spontaanit tunteensa, kun vain osaisi auttaa siinä ilmaisussa ja tukea kohti parempaa. Eilen esikoinen tuli koulusta allapäin, oli sanonut opeille hello englanniksi eikä kukaan ollut kuullut tai vastannut takaisin. Suretti niin kovin toisen puolesta. Pitänee kommunikoida opejen kanssa paremmin, kertoa kuinka jo tervehtiminen suomenkieliselle on iso juttu, ääntäminen jne.. kun eroaa niin valtavasti jo siinä.

    Emppu - niinpä. Mua on aina huolettanut tässä omassa kulkuriluonteessa se, että mitä jos omat pojat tuntee itsensä juurettomiksi tai mitä kun heille ei ehkä ole tarjota sitä lapsuuden kotia ja pysyvyyttä. Mitä jos niille tulee joku potentiaalisen mahtipontinen identiteettikriisi parikymppisinä? Mitä jos ne ei aio asua mun lähellä aina? Kamala ajatus, että lähtisivät joku päivä yhtä kauas vanhemmistaan kuin on itse lähtenyt. Mutta eniten kuitenkin huolettaa just juurettomuus.

    VastaaPoista
  5. Kylla! Siis etta toi juurettomuus muakin huolettaaa (kevaalla pohdiskelin sita enemman omassa blogissa). Ma olen aina ajatellut sita niin, etta juuret olis SUomessa, mutta itse asiassa nyt tajuan, etta aluan etta ne juuret on JOSSAIN. Talla hetkkella meidan tapauksessa ehka sit Ugandassa.

    VastaaPoista
  6. Mä en ehkä huolehdi enää niinkään juurista kuin siitä, että lapset tuntisivat kuuluvansa johonkin tai jonnekin. Mutta sekin huoli on jotenkin alkanut viime aikoina hellittää kun olen tässä omia lapsuusaikoja miettiessä oivaltanut kuinka vahvasti itse lapsena tunsin kuuluvani ennen kaikkea omaan perheeseeni, en niinkään Helsinkiin tai Suomeen. Tuttua ja turvallista perhe-elämää kaikkine rutiineineen kun voin onneksi lapsille tarjota missä tahansa asummekin.

    VastaaPoista
  7. Hei,onpa ollut kiva löytää blogisi - jään seurailemaan :) Meillä on muutto tulossa mantereelta toiselle ja eniten ahdistaa kohta 4-vuotiaan puolesta. Hän ei ole koskaan Suomessa asunut, joten ei näe sukulaisiaan muutenkaan usein, mutta pitää nykyistä kotikaupunkiamme kotinaan ja luultavasti tulee tänne kaipaamaan (mm. kouluaan, kotiaan, tuttua ympäristöä ja paikkoja ja kieltä). On raastava ajatus, miten osata olla peruskalliona lapselle tilanteessa, joka itselleenkin mitä luultavimmin on vähintäänkin haastava. Tsemppiä teille!

    VastaaPoista
  8. Ansku - taidatkin olla tuttu jo Mombasan ajoilta, eikö? Jee, kiva kun löysit tänne.

    VastaaPoista
  9. Joo luin kyllä sun Mombasan ajan blogia :)Kiva että bloggaat taas!

    VastaaPoista