maanantai 30. marraskuuta 2015

Tervehtiminen

Parasta Panamassa postaukseen pitäisi lisätä ehdottomasti suhtautuminen lapsiin. Lapset, erityisesti pienet taapertajat saavat aina iloista ja ystävällistä kohtelua osakseen. Aina joku hymyilee jossain, moikkaa ja jää juttelemaan. En usko, että se on ihan vain pellavaisen pään ansiota vaan havaintojeni mukaan ihan kaikki lapset saavat lämpimän vastaanoton. Eilisellä kauppareissulla viereisessä kassajonossa noin 10-vuotiaalla pojalla oli ilmapallo, josta meidän pienin innostui välittömästi. Pojan äiti kehoitti hyvin ystävälliseen sävyyn antamaan pallon meidän pienelle. Poika antoi ilosta silmät hehkuen ja naureskeli tovin pienimpämme ilolle. Minä kiittelin vuolaasti ja yritin parhaani mukaan sanoa, että ottakaa vain pallo takaisin. Eivät millään siihen suostuneet.

Eilen asuinalueellamme juhlittiin, joulukuusi sai valaistuksen, orkesteri soitti ja lauloi. Ihmisiä oli keräääntynyt aukiolle ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Pienin bongasi joukosta jalkapallon, hihkui taas innosta ja osoitteli palloa. Taas pian pallo oli taaperolla leikittävänä. Lainassa hetken. Isommat lapset leikittivät taaperoa, toisetkin taaperot leikkivät ja joukko panamalaisia ihasteli vuoron lapsia, teki kaikkensa, jotta lapset nauraisivat. Siinä tulee itselle aika tosikkomainen olo.

Keniasta palatessamme Suomeen sydämeni räsähteli kivusta monen monta kertaa, kun esikoisemme tervehti ihmisiä, erityisesti ruokakaupan kassajonossa. Hyvin harva tervehti takas. Liian moni esitti ettei kuullut ja katseli muualle pää sivulle kääntyneenä, kun alle kaksivuotias sanoo moi. Esikoinen ihmetteli aina, että miksi se ei sano mulle takaisin moi, siinä sitten selitin parhaani mukaan, että ei hän varmaan kuullut. Keniassa poika oli tottunut iloisiin tervehdyksiin ja vilkutuksiin. Parin kuukauden sisällä poikani luopui tervehtimisestä Suomessa.

Itse olen aina ollut huono tervehtijä, Namibian ja Kenian vuosina se alkoi luonnistumaan ja pian sitä tervehti aina ihmisiä. Suomeen palatessa tuntui töykeältä olla sanomatta moi lenkkipolulla tai kauppaan sisään astuessa. Mutta pian sitä itsekseen mumistessa oppi maan tavoille. Tosin minusta kyllä Suomessa asiakaspalvelu on aika priimaa. Panamassa on taas yleinen ystävällisyys vähän niin ja näin. Meitä aikuisia ei niin tervehditä, mutta mieluummin näin että lapset saavat lämpöä osakseen.

lauantai 28. marraskuuta 2015

Parasta Panamassa


Löytöjen tekeminen - kun vihdoin löytää sen kaupan, jossa on mangoja ja avokadoja, tuoreita tuoksuvia hedelmiä ja ystävällinen henkilökunta. Pieni kiinalainen kauppa. Avokado ja mango kasvavat Panamassa, mutta ovat ruokakaupassa harvinaisia ja kalliita. 

Uudet tuttavuudet - välillä aina tapaa ihmisiä, joista tietää heti, että tämä tässä on just mun tyyppi ja tämän kanssa tahdon tutustua enemmän.

Kodinhoitajan keittiökyvyt - paputahna ja itsetehdyt tortillat tarjoiltuna avokadojen kanssa mangoaliolilla, nam!

Kuusi purettua laatikkoa - edelleen muuttolaatikot valloittavat vierashuonetta. Hiljalleen lähestyvä joulu ja vieraat motivoivat kummasti, onneksi.



Eilen esikoinen antautui leikille kodinhoitajamme kanssa. Ensimmäistä kertaa. Huojentaa mieltäni se kovasti. Meillä on ollut hyvin takkuinen alku kodinhoitajien kanssa, nyt kolmas kokelas on ollut kanssamme marraskuun melkein alusta, yhteiset tavat toimia alkavat hiljalleen muodostua. Esikoiselle muutokset ovat olleet kova pala. Toivon, että enää ei tule uusia muutoksia.

Netti - uskaltaakohan ääneen sanoa, että nyt se toimii hyvin. Kaikenlaista häkkyrä on viritetty ja langaton verkko on lähes koko talossa.

Lauantai-aamu - viikonloppu vielä edessä!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Kaikenlaista säätöä

Hyvä pöhinä, arkea ilostuttavia asioita tuntuu tapahtuvan paljon ympärillä ja ihan omasta aloitteesta. Olen laittanut oman lusikkani moneen soppaan, katsotaan mitkä kaikki liemet alkavat maistua.

Lapsille leikkitreffejä, itselle muita äitejä. Olen järjestänyt meidän asuinyhteisölle työpajaa aiheesta käärmeet ja niiden kanssa eläminen. Olen laittanut pystyyn lapsi-äitikerhon vauvoille ja taaperoille, kiitos Katan esimerkin. Mombasassa baby group osoittautui äärettömän tärkeäksi tukiverkoksi. Yksi äiti näki minut neljäkuukautisen esikoiseni kanssa laahustamassa kaupan käytäviä, alkoi juttusille ja pyysi kahville. Pelastajani. Mombasan ryhmässä oli tosi hyvä henki, meitä oli vähän joka puolelta palloa kaikilla takaraivossa oman kulttuurin tottumukset, mutta silti läsnä oli aina kunnioittava mieli toisia kohtaan. Erilaisten taustojen ja tapojen kautta sitä oppi myös vahvemmin kuuntelemaan mikä on omalle perheelle paras tapa tehdä, ei ollut valmiiksi pureskeltuja ratkaisuja. Ja kas, niin vain esikoisesta kasvoi oikein kelpo pieni taapero Mombasassakin. Olen jäänyt ikävöimään Mombasan yhteisöllisyyttä. Reilu viikko sitten tajusin, että voisin kokeilla josko täälläkin toimisi sama. Ihmeellinen ihmismieli, kun olin ikävöinyt baby groupia ja ihaillut kuinka toinen äitibloggari aloitti omansa ja vasta nyt huomasin että miksen minäkin. 

Kodinhoitajan kanssa yhteinen sävel alkaa löytyä. Helpotus.

Miehen kanssa yhteinen sävel löytyy ja häviää. Ainainen tango päällä. 

Pienin mies nyt vaan on niin ihana. Niin lutunen mammanpoika. Tällä hetkellä elää hyvin vahvaa äitivaihetta. Syli ja sieltä toisten kuikkiminen on uskaliainta toimintaa jo toista viikkoa.

Toisaalta taas vanhan vamman aiheuttama päänsärky on lamaannuttanut minut tasaisin väliajoin pariksi päiväksi. Paras lääke liikunta on jäänyt ottamatta.

Pian lähden naapurin rouvien kanssa kokoustamaan joulun askareista, lahjakeräyksistä vähäosaisille. Real housewife duties. Apua.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Rullaati vaan

Ihana viikonloppu, ihana perhe ja parempi maanantai. Vettä on satanut kohta vuorokauden putkeen. Ei haittaa. Mitkähän hormonit mulla on sekaisin kun on näin hyvä olo? Vaikka maailma tuntuu just nyt synkältä paikalta, radiosta kuulin, että Panama on ensimmäinen Väli-Amerikan liittolainen jenkeille taistelussa terrorismia vastaan. Ilmeisesti tänään Panama on julistanut tämän asian.



Just parhaita on pitkät päivät, aikaa istua, kuunnella ja jutella, antaa lasten leikkiä ja syödä rauhassa. Sateen rummuttaessa ulkona hösellys pysähtyy. Ilmastointia on vaan säädettävä hiukan viileämmälle, koska sade on kuuma Panamassa. 

Suunnittelin aiemmin, että sunnuntaina käyn tämän tulevan viikon tapahtumat läpi, suunnittelen ruokalistaa, tarkempia aikatauluja kodinhoitajalle sekä tekemistä lapsille. Vieraiden lähdettyä illalla laitoimme lapset nukkumaan, istuimme sohvalle onnellisina, pyysin rommia, koska mielikuvissani on seesteistä juoda Panaman illassa tilkka rommia (ei maistunut), katsoin uusimman jakson Siltaa, juttelin mukavia miehen kanssa ja nukuin hyvin. Nämä on näitä helmiä elämässä. Vaalimisen arvoisia.



Unohdin suunnittelut, unohdan aina. Haaveilen järjestelmällisesti arjesta. Mutta jos on tuuliviirimieli, niin parempi edetä sen mukaan. Ehkä nyt pienimmän nukahdettua haen kupin kahvia ja palaan suunnittelun pariin, jos muistan.

Parhautta viikkoon!

lauantai 14. marraskuuta 2015

Peace and love

Pariisi on ajatuksissa. Ajatukset kovin sikinsokin. Mitä ihmettä on tapahtumassa? Miten me elämme todellisuudessa, jossa mitä tahansa voi tapahtua missä vain? Miksi viha synnyttää vihaa? Miksi on helpompi vihata kuin rakastaa? Miten ne kaikki ihmiset, jotka edelleen pakenevat tai haluaisivat paeta sieltä missä viha asuu lujiten? Miten paha heidän on olla? Miksi tarvitaan tällainen tragedia, jotta herätään ja sitten taas hetken päästä nukutaan? Miksi Pariisi on mielessä vaikka edellispäivänä Beirutissa kuoli 40 ja haavoittui lähes 200 ihmistä? Ja sitä ennen monessa muussa paikassa räjähti ja kuoli terrorismin seurauksena. Miksi ihmiset ajattelevat, että tämä olisi pakolaisten syy? Miten niin voi ajatella? 

Miksi keskustelu kääntyy aina islamiin?

Miksi on vaikea nähdä kyseessä olevan ääriryhmittymä?

Miksi peace and love on niin vaikeaa? 

Kollektiivinen suru saa pysähtymään. Seurasin eilisestä iltapäivästä asti uutisia, jatkoin heti herättyäni, tänään Panaman aamulla fb oli täynnä Pariisia, tietenkin, niin pitääkin. Itkin, kun vanha lukioaikainen kamu soitti pianoa ja lauloi imagine all the people living life in peace.

Välittäminen ja osanottaminen tuntuu merkityksettömältä facessa ja blogin kautta, mitä se tekee tai muuttaa? Silti se tuntuu tärkeältä ja tällä hetkellä ainoalta tavalta tehdä jotain. Pariisi on mielessä, Kenia, Nigeria, Syyria, Libanon, Irak ja kaikki missä terrorismi on saanut vallan. Vilpitön osanottoni menee uhrien omaisille, surettaa menehtyneiden puolesta. Ei anneta terrorismille valtaa mielissämme. Viha synnyttää vain vihaa.

Peace and love.


keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Panamassa

Autoissa on rekisterikilvet vain takana. Edessä on yleensä auton nimi kilven kohdalla. Tosi outoa mun mielestä, silmällä kesti kauan tottua tähän vaikka en mikään autoihminen olekaan.

Whatsap. Kaikki käyttää whatsappia. Mainoksissa yritykset pyytävät ottamaan yhteyttä whatsapin kautta. Nettisopimusta tehdessäni minun piti lähettää kuva passistani sovelluksella. Niin yksityishenkilöt kuin yritykset käyttävät whatsappia soittamiseenkin. Meidän naapurustolla on kaksi eri whatsap ryhmää. Tietoa kulkee paljon päivittäin.

Jos Suomessa joskus ahdistaa se, että ihmisten koko elämä tuntuu tapahtuvan puhelimen kautta niin täällä se vasta siltä tuntuukin ja näyttää. Kaikilla tuntuu olevan älypuhelin ja koko ajan se kädessä. Muutaman kerran olen törmännyt keskusteluun siitä onko puhelinta soveliasta käyttää niin paljon, esim työaikana tai toisten kanssa syödessä jne. Toiset eivät näe siinä mitään ongelmaa vaan sanovat sen olevan tätä päivää. Minä taas ajattelen, että vaikka kotona syödessä koko perhe pöydän ääressä, ei kenelläkään ole mitää laitteita. Ihan huippua on se, että meillä ei ole televisiota ruokailutilan lähellä. Poika oli myös melkein kaksi viikkoa ilman iPadia, kun kyllästyin raivareihin, joita ilmeni aina kun ipadin käyttö tuli lopettaa. Elämä rauhoittui ihmeesti. Omat leikit alkoivat syntyä paremmin eikä lapsi ole koko aikaa marisemassa iPadin perään. Pari päivää jaksoi kysellä mutta ei ole enää aikoihin kysellyt.

Netti on täällä yllättävän hyvä. Joka paikassa on langaton tarjolla. Meillä kotona tietysti nettiongelmat ovat vielä ratkaisematta, mutta yleisesti ottaen homma toimii.

Kaupassa ostoskärryä ei saa kuin siihen liukuhihnan alkuun. Siinä kohtaa pitää lapata tavarat hihnalle. Yleensä kassalla on itse kassamyyjä ja sitten myös pakkaajat, jotka pakkaavat kaiken niin ihanan järjestelmällisesti. Kylmät aina samoihin kasseihin ja sitä rataa. Pakatuille kasseille on oma kärrynsä, siihen ripustetaan kassit. Mutta se, että ostoskärryjä ei saa hihnan alkua pidemmälle aiheuttaa aikamoisia tilanteita lasten kanssa. Heidät kun pitää nostaa pois kärryistä ennen kuin maksaa. Maksaminen kestää aina ikuisuuden. Jos olen yksin kahden marakatin kanssa kaupassa on tilanne aina kaaottinen, kun yritän allekirjoittaa kuittia. Milloin kuopus on kassahihnalla kävelemässä, milloin yrittää juosta jonnekin. Isompi onneksi yleensä pysyy paikallaan. Niin ja sitten lapset pitää tietty kantaa tai kävelyttää autoon, yleensä kaaoksen vallassa olevan parkkiksen poikki.

Allekirjoituksesta ollaan tarkkoja. Sen pitää olla identtinen aina passin kanssa. Kävin ehkä kolme kertaa pankissa allekirjoittamassa asiakirjoja kunnes olivat tyytyväisiä nimmareihini. Kuulema pankkikorttiostos voidaan hylätä, jos de ei ole samanlainen kuin pankin asiakirjoissa. En kyllä ymmärrä, että miten. Näkeekö myyjä jostain näytöltä mun nimmarin vai miten se hylättäisiin?

Koiria täällä on paljon. Pieniä chihuja, villakoiria ja muita pikkukoiria. Niitä näkee ihmisten syleissä kulkemassa. Naapurissa asuu yksi chihu, mutta ikinä en sitä ulkona ole nähnyt. Myynnissä olen nähnyt koirien vessoja, alustoja joihin voi tarpeensa tehdä. 

Sellaista erikoista ja minulle uutta Panamassa.

lauantai 7. marraskuuta 2015

Merkintöjä kampaajalta.

Ihan ensin pahoitteluni lukuisista kirjoitusvirheistäni. Kirjoitan lähes aina ilman, että suunnittelukin etukäteen sen enempää ja nykyään ihan liian usein (aina) kännykällä, joka korjaa huomaamattani sanomisiani. 

Istun kampaajalla, miljoona foliota päässäni. Osaan olla suhteellisen vaativa asiakas monessa kohtaa, mutta kampaajalla ja muissa vastaavissa paikoissa en osaa kertoa mitä ja miten asiat haluaisin tapahtuvan. Tai jos olen vaikka tyytymätön niin en sitä varmasti kerro. Minulla on ollut elämäni aikana kolme kampaajaa, joista ihan oikeasti olen tykännyt. Yksi heistä on edelleen äitini kampaaja, toinen löytyi Turusta vuosien pettymysten jälkeen ja kolmas Mombasasta, Mombasan kampaajasta tuli niin iso osa perhettämme, että on jo pienimmäisemme kummitäti. Ja tulee kampaajakamojensa kanssa keikalle Panamaan tammikuussa. Ajatella miten onnekasta!

Mutta Panaman kampaamolle. Kampaamon maestra on venezuelalainen nainen. Mies on apurina, parhaillaan tekee pedikyyriä, kun maestra muotoilee asiakkaan tukkaa. Minä olen ollut jo aivan liian kauan raita-aineeni kanssa odottamassa, onkohan mulla kohta enää tukkaa ollenkaan? Pakko luottaa Venezuelaan. Jos jossain niin siellähän kauneus asuu. Kampaaja itse rikkoo (onnistuneesti kyllä) ehkä niitä perinteisiä kauneuskäsityksiä, tatuoinnit koristavat käsivarsia ja tukka on lyhyt. Täällä Panamassa naisten hiukset ovat usein pitkät ja aina ojennuksessa, auki. En ymmärrä miten koska on niin kuuma, että en pysty edes ajattelemaan olevani hiukset auki.

Maestralla on monta asiakasta yhtaikaa. Apurit hoitavat osansa ja toiset odottavat kuten minä. Hahaa, nyt mua alkaa pelottaa, tämä raita-aine on ollut päässä jo liian kauan. 

Apureita on kolme. Maestralla on tänään synttärit, äsken hän nauroi kuinka on pian ihan humalassa, koska hänelle juotetaan punaviiniä koko ajan. Hetken mielijohteesta tulin kampaajalle, tästä tulee tosiaan kiintoisaa. Tänään minulla on omaa aikaa -päivä. Mies lähtee  huomenna viikoksi työmatkalle. Tämä on kolmas kerta näiden kuukausien aikana kun olen ilman poikiani. Kaivattu hetki. Tarkoitus oli mennä ostoksille yksin, mutta reittipalvelu ohjasi minua ajamaan ympäri ostaria löytämättä sisäänkäyntiä. Olin väärällä puolella kaistoja ja en millään päässyt useasta eri kohdasta parkkipaikalla, lähinnä koska multa uupuu uskallus tehdä uukkareita tai mennä keskelle liikennettä hetkeksi pysäyttämään liikenne. 

Nyt mun tukka pestään. Apua.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Maanantaina

Herään ennen kuutta, poikien huoneessa. Kunnon flunssa iski voimalla illalla. Kuopus heräili tunnin välein tukkoisewn nenäänsä, esikoinen yski läpi yön ja minä palelin kuumettani. Yön tunteina mietin, että josko jotenkin onni pitäisi pitää kätkettynä eikä huudella siitä muille. (Eilen viimeistelyssä postauksessa mainitsin parantuneista yöunista.) 

Valvon kuopuksen kanssa, makaan kerrossängyn alapedillä, pienin tepastelee ympäri huonetta, esikoinen nukkuu keskellä lattiaa patjallaan. Yläpeti on suoraan ilmastointilaitteen alapuolella, ei toimiva ratkaisu, mutta lastenhuoneen pohja on niin epäkäytännöllinen, että en ole vielä keksinyt ratkaisua. Alapedillä esikoinen on nukkunutkin, siinä yläpeti suojaa hyvin ilmastointilaitteelta.

Nousen varttia vaille seitsemän sängystä, hammaspesu ja vaatteet päälle. Kuopus saa tulla yöpuvullaan alas. Samaan aikaan soi ovikello, taloudenhoitajakokelaamme on ensimmäistä kertaa ajoissa paikalla. 

Alan pienellä kiukulla keräämään ympäri kämppää levittäytyneitä vaatteita. Lapset pyörii jaloissa ja aamupala saa odottaa. Teen puuron pienemmälle, jugurtun pähkinöillä isommalle ja itselleni kahvin. Pienin ei ota lusikallistakaan. Eilen alkanut syömälakko enteili siis sairastumista. Kahdeksalta pienin on valmis unilleen. Laitan isommalle telkkarista Madagaskarin pingviini leffan. Mies viritti sunnuntaina television ja läppärin yhteen, tilapäisratkaisun kunnes saamme netin kunnolla toimimaan. Menen pienimmän seuraksi aamu-unille. Selaan kuitenkin koko ajan nettiä puhelimellani. Aamun päikkärit kestää vajaan tunnin. Tukkoinen nenä herättää taas kiukkuisen lapsen. 

Menen alakertaan, laitan pyykkiä kuivuriin. Kodinhoitaja kertoo Asuinalueemme puutarhurin tappaneen juuri käärmeen ovemme edestä, X-käärmeen. Vaarallisimman mitä täältä voi löytyä. Aluettamme myrkytetään kaikkea elävää vastaan kerran viikossa. Toinen kohtaaminen kolmen viikon aikana X-käärmeen kanssa saa mietteliääksi. Menen poikien kanssa ilmoittamaan asiasta alueen adminille eli asioiden hoitajalle. Hän sanoo ilmoittavansa myrkyttäjille.

Kodinhoitajamme ei vakuuta. Päivä on vasta kolmas, mutta loistavan ensivaikutelman jälkeen ei tunnu enää hyvältä. Motivaation puute vaivaa. 

Lounaaksi valmistan quinoapastaa tonnikalalla ja kunnon tujauksella valkosipulia. Pieninkin syö.

Päiväunet kestävät reippaan tunnin. Esikoinen haluaa taas katsoa pingviinejä. En jaksa aloittaa päiväunitaistelua, joten jätän hänet katsomaan leffaa. Pää on raskas, paleltaa ja silti on hiki. 

Mies oli käynyt kotona lounaalla päiväunien aikana. Kodinhoitaja ilmoittaa kahdelta lähtevänsä vaikka tietää varsin hyvin meidän muiden olevan kipeitä ja myös sen että työpäivä kestää kolmeen asti. Pyydän häntä auttamaan illallisen valmistelussa, kuorimaan ja pilkkomaan kasvikset jauhelihakeittoon. Hän tekee homman hieman suuttuneena ja huonosti. Harmittaa. Pitääkö taas aloittaa alusta etsintä? Miksi minun ihmistuntemus menee näin mönkään?  

Puolikolmelta kodinhoitaja sulkeutuu huoneeseensa vaihtamaan vaatteita vaikka hommia on vielä tekemättä. Minä menen poikien kanssa lastenhuoneeseen junaratoja rakentamaan. Vajaa tunti kuluu näin. Alas pihalle gatosoloja (kissoja, muta kumminkin pesukarhuja, ihan kesyjä ja kilttejä) katsomaan. Gatosolot tulevat ihan metrin päähän. Me peräännymme ensin. Jauhelihakeittoon valmistus sujuu lapsien tyhjentäessään samalla pari kaappia ja murustaessa digestivet lattialle. 

Istun sohvalle, esikoinen pomppii sohvalta alas, pienempi kitisee. Kirjoitan kitinän keskellä viestiä paikalliselle käärmeyhdistykselle, kysyn vinkkiä kuinka toimia X-käärmeiden kanssa. 



Mies tulee kotiin puoliviideltä. Syömme viiden aikaan. Minä ja mies. Esikoinen patistelun jälkeen, kuopukselle kelpaa vain vesimeloni. Ruuan jälkeen on muutama tunti yhteistä aikaa. Tänään päätämme uhmata liikennettä ja lähteä ostoksille, haluamme omaa myrkkyä käärmeitä vastaan. Ajattelemme huomenna alkavan kolmen päivän loman tyhjentäneen katuja, yleinen käytäntö on ottaa koko viikko vapaata.  Ruuhka alkaa vasta pari kilometriä normaalruuhkan jälleen. Meidän pojat ovat loistavia matkustajia autossa. Istuvat ihmeen hyvin ja viihtyvät. Nyt esikoinen nukahtaa samointein. Korjausliikkeenä tyrkytän puhelimen ja videoita. Onnistuminen.

Minä saan samalla aikaa viimeistellä postauksen, lähetellä viestejä ja tarkistaa sähköpostin. 

Edessä on iltapala, suihku ja peti. Toivottavasti unijukka nappaa pojat kahdeksaan mennessä.