maanantai 2. marraskuuta 2015

Maanantaina

Herään ennen kuutta, poikien huoneessa. Kunnon flunssa iski voimalla illalla. Kuopus heräili tunnin välein tukkoisewn nenäänsä, esikoinen yski läpi yön ja minä palelin kuumettani. Yön tunteina mietin, että josko jotenkin onni pitäisi pitää kätkettynä eikä huudella siitä muille. (Eilen viimeistelyssä postauksessa mainitsin parantuneista yöunista.) 

Valvon kuopuksen kanssa, makaan kerrossängyn alapedillä, pienin tepastelee ympäri huonetta, esikoinen nukkuu keskellä lattiaa patjallaan. Yläpeti on suoraan ilmastointilaitteen alapuolella, ei toimiva ratkaisu, mutta lastenhuoneen pohja on niin epäkäytännöllinen, että en ole vielä keksinyt ratkaisua. Alapedillä esikoinen on nukkunutkin, siinä yläpeti suojaa hyvin ilmastointilaitteelta.

Nousen varttia vaille seitsemän sängystä, hammaspesu ja vaatteet päälle. Kuopus saa tulla yöpuvullaan alas. Samaan aikaan soi ovikello, taloudenhoitajakokelaamme on ensimmäistä kertaa ajoissa paikalla. 

Alan pienellä kiukulla keräämään ympäri kämppää levittäytyneitä vaatteita. Lapset pyörii jaloissa ja aamupala saa odottaa. Teen puuron pienemmälle, jugurtun pähkinöillä isommalle ja itselleni kahvin. Pienin ei ota lusikallistakaan. Eilen alkanut syömälakko enteili siis sairastumista. Kahdeksalta pienin on valmis unilleen. Laitan isommalle telkkarista Madagaskarin pingviini leffan. Mies viritti sunnuntaina television ja läppärin yhteen, tilapäisratkaisun kunnes saamme netin kunnolla toimimaan. Menen pienimmän seuraksi aamu-unille. Selaan kuitenkin koko ajan nettiä puhelimellani. Aamun päikkärit kestää vajaan tunnin. Tukkoinen nenä herättää taas kiukkuisen lapsen. 

Menen alakertaan, laitan pyykkiä kuivuriin. Kodinhoitaja kertoo Asuinalueemme puutarhurin tappaneen juuri käärmeen ovemme edestä, X-käärmeen. Vaarallisimman mitä täältä voi löytyä. Aluettamme myrkytetään kaikkea elävää vastaan kerran viikossa. Toinen kohtaaminen kolmen viikon aikana X-käärmeen kanssa saa mietteliääksi. Menen poikien kanssa ilmoittamaan asiasta alueen adminille eli asioiden hoitajalle. Hän sanoo ilmoittavansa myrkyttäjille.

Kodinhoitajamme ei vakuuta. Päivä on vasta kolmas, mutta loistavan ensivaikutelman jälkeen ei tunnu enää hyvältä. Motivaation puute vaivaa. 

Lounaaksi valmistan quinoapastaa tonnikalalla ja kunnon tujauksella valkosipulia. Pieninkin syö.

Päiväunet kestävät reippaan tunnin. Esikoinen haluaa taas katsoa pingviinejä. En jaksa aloittaa päiväunitaistelua, joten jätän hänet katsomaan leffaa. Pää on raskas, paleltaa ja silti on hiki. 

Mies oli käynyt kotona lounaalla päiväunien aikana. Kodinhoitaja ilmoittaa kahdelta lähtevänsä vaikka tietää varsin hyvin meidän muiden olevan kipeitä ja myös sen että työpäivä kestää kolmeen asti. Pyydän häntä auttamaan illallisen valmistelussa, kuorimaan ja pilkkomaan kasvikset jauhelihakeittoon. Hän tekee homman hieman suuttuneena ja huonosti. Harmittaa. Pitääkö taas aloittaa alusta etsintä? Miksi minun ihmistuntemus menee näin mönkään?  

Puolikolmelta kodinhoitaja sulkeutuu huoneeseensa vaihtamaan vaatteita vaikka hommia on vielä tekemättä. Minä menen poikien kanssa lastenhuoneeseen junaratoja rakentamaan. Vajaa tunti kuluu näin. Alas pihalle gatosoloja (kissoja, muta kumminkin pesukarhuja, ihan kesyjä ja kilttejä) katsomaan. Gatosolot tulevat ihan metrin päähän. Me peräännymme ensin. Jauhelihakeittoon valmistus sujuu lapsien tyhjentäessään samalla pari kaappia ja murustaessa digestivet lattialle. 

Istun sohvalle, esikoinen pomppii sohvalta alas, pienempi kitisee. Kirjoitan kitinän keskellä viestiä paikalliselle käärmeyhdistykselle, kysyn vinkkiä kuinka toimia X-käärmeiden kanssa. 



Mies tulee kotiin puoliviideltä. Syömme viiden aikaan. Minä ja mies. Esikoinen patistelun jälkeen, kuopukselle kelpaa vain vesimeloni. Ruuan jälkeen on muutama tunti yhteistä aikaa. Tänään päätämme uhmata liikennettä ja lähteä ostoksille, haluamme omaa myrkkyä käärmeitä vastaan. Ajattelemme huomenna alkavan kolmen päivän loman tyhjentäneen katuja, yleinen käytäntö on ottaa koko viikko vapaata.  Ruuhka alkaa vasta pari kilometriä normaalruuhkan jälleen. Meidän pojat ovat loistavia matkustajia autossa. Istuvat ihmeen hyvin ja viihtyvät. Nyt esikoinen nukahtaa samointein. Korjausliikkeenä tyrkytän puhelimen ja videoita. Onnistuminen.

Minä saan samalla aikaa viimeistellä postauksen, lähetellä viestejä ja tarkistaa sähköpostin. 

Edessä on iltapala, suihku ja peti. Toivottavasti unijukka nappaa pojat kahdeksaan mennessä.

6 kommenttia:

  1. Onpa kiinnostavaa lukea arkipäivän kuvaus toiselta puolelta maailmaa! Tsemppiä kovasti.

    VastaaPoista
  2. Kiva lukea päivänne kulusta. Toivottavasti unet paranee taas. Mä alan olemaan aika rikki yöheräilyihin, mutta liian tarmoton tekemään mitään niiden paranemisen eteen. Toivottavasti kodinhoitaja-asiat järjestyy myös parhain päin.

    VastaaPoista
  3. Apua, en tiennyt että sulla on uusi blogi. Ihanaa :)

    VastaaPoista
  4. Hui noita KÄÄRMEITÄ!! Toivottavasti ne ei tule sisälle!!
    Pitäisikö muuttaa kerrostaloon?
    Voi Pojat! En taida tulla Panamaan.
    IIk tehkää Jotain ja heti ettei ne hiivi teille yöllä!

    VastaaPoista
  5. Hilkka - kiitos ja sinne myös hyvää mieltä ponnisteluihin.

    Helena - paljon unohtuikin välistä juttuja. Minusta on tosi kiinnostavaa lukea arkikuvauksia myös, en oikein osaa määritellä mikä niissä niin kiinnostaa, ehkä se, että loppujen lopuksi arki ja elämä koostui perusasioista, jotka ovat aika lailla samoja oli sitä missä tahansa. Se on jotenkin lohdullista.

    Ansku - minä olin niim rikki Panamaan saavuttaessa, kiesus sentään. Miksi äiteille ei anneta jotain supervoimaa siksi aikaa kun lapset eivät anna nukkua öisin tai miksi lapset ei voi nukkua öisin? Miksi meidän pitää käydä sellainen hullun vaihe läpi, jossa ei saa nukkua? Miksi? Sulle superiso myötätunnon täyteinen halaus.

    Maaria - mahtavaa, että löysit tiesi tänne!

    Anonyymi - juu, nuo käärmeet ovat aika paha juttu. Koko naapurusto on ihan sekaisin asiasta. Myrkkyjä on levitetty vaikka millä mitalla ja todella toivon, että tämä oli viimeinen kohtaaminen.

    VastaaPoista