maanantai 30. marraskuuta 2015

Tervehtiminen

Parasta Panamassa postaukseen pitäisi lisätä ehdottomasti suhtautuminen lapsiin. Lapset, erityisesti pienet taapertajat saavat aina iloista ja ystävällistä kohtelua osakseen. Aina joku hymyilee jossain, moikkaa ja jää juttelemaan. En usko, että se on ihan vain pellavaisen pään ansiota vaan havaintojeni mukaan ihan kaikki lapset saavat lämpimän vastaanoton. Eilisellä kauppareissulla viereisessä kassajonossa noin 10-vuotiaalla pojalla oli ilmapallo, josta meidän pienin innostui välittömästi. Pojan äiti kehoitti hyvin ystävälliseen sävyyn antamaan pallon meidän pienelle. Poika antoi ilosta silmät hehkuen ja naureskeli tovin pienimpämme ilolle. Minä kiittelin vuolaasti ja yritin parhaani mukaan sanoa, että ottakaa vain pallo takaisin. Eivät millään siihen suostuneet.

Eilen asuinalueellamme juhlittiin, joulukuusi sai valaistuksen, orkesteri soitti ja lauloi. Ihmisiä oli keräääntynyt aukiolle ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Pienin bongasi joukosta jalkapallon, hihkui taas innosta ja osoitteli palloa. Taas pian pallo oli taaperolla leikittävänä. Lainassa hetken. Isommat lapset leikittivät taaperoa, toisetkin taaperot leikkivät ja joukko panamalaisia ihasteli vuoron lapsia, teki kaikkensa, jotta lapset nauraisivat. Siinä tulee itselle aika tosikkomainen olo.

Keniasta palatessamme Suomeen sydämeni räsähteli kivusta monen monta kertaa, kun esikoisemme tervehti ihmisiä, erityisesti ruokakaupan kassajonossa. Hyvin harva tervehti takas. Liian moni esitti ettei kuullut ja katseli muualle pää sivulle kääntyneenä, kun alle kaksivuotias sanoo moi. Esikoinen ihmetteli aina, että miksi se ei sano mulle takaisin moi, siinä sitten selitin parhaani mukaan, että ei hän varmaan kuullut. Keniassa poika oli tottunut iloisiin tervehdyksiin ja vilkutuksiin. Parin kuukauden sisällä poikani luopui tervehtimisestä Suomessa.

Itse olen aina ollut huono tervehtijä, Namibian ja Kenian vuosina se alkoi luonnistumaan ja pian sitä tervehti aina ihmisiä. Suomeen palatessa tuntui töykeältä olla sanomatta moi lenkkipolulla tai kauppaan sisään astuessa. Mutta pian sitä itsekseen mumistessa oppi maan tavoille. Tosin minusta kyllä Suomessa asiakaspalvelu on aika priimaa. Panamassa on taas yleinen ystävällisyys vähän niin ja näin. Meitä aikuisia ei niin tervehditä, mutta mieluummin näin että lapset saavat lämpöä osakseen.

5 kommenttia:

  1. Voi ihana tuo ilmapallohetki!
    Tervehtiminen on kyllä hirmuisen hankalaa Suomessa. Muistan itse alkuaikoina Kentuckyssa kun ihmiset tevrehtivät ja vaihtoivat parit kuulumiset kelasin koko ajan että mistä ihmeestä tuo minut tuntee ja mistä minun pitäisi hänet muistaa. Siihen sitten tietysti tottui ja sepä oli niitä asioita, jotka olisin todella halunnut saada sieltä mukaani. Viihtyihän tuo tapa kanssani juuri tuon pari kuukautta eli niinhän se vaan on että ympäristö määrittelee tottakai käyttäytymistämme.

    VastaaPoista
  2. Nämä on hirveän mielenkiintoisia ilmiöitä! Niin se taitaa olla, että yleisesti ottaen Suomessa ei niin eläväisiä huomionosoituksia lapsille tai muillekaan anneta. Olisikohan niin, että mitä etelämmäksi mennään sitä enemmän ja eläväisemmin huomioidaan...? Jopa ihan täällä Belgiassa mun mielestä ylipäätään tuntemattomien ihmisten huomioiminen tehdään jotenkin kivalla tavalla ja madamet ja monsieurit tulee selkäytimestä. Ja leipomossa saa lapsi tiskin alta keksin tai pullan ja "mitä kuuluu, petite princesse" kysellään ja niin edelleen. Voi, sydäntä särkevää tyhjyyteen moikkaileva pieni poika!

    VastaaPoista
  3. Meidän tytöt ihmettelee miten Suomessa kukaan ei tunnu huomaavan kuinka hurmaavia he ovat :) Toisaalta täällä Sudanissa varsinkin pienimmän saama huomio on vähän liikaa. Tuntemattomat käyttäytyvät niin kuin lapsi olisi heidän omansa. Mutta sellainen myönteinen huomio missä lapsen ruumiinkieli ja reaktiot otetaan huomioon tuntuu kyllä hyvältä ja oikealta.

    Oma mieheni, siltä osin tyypillinen italialainen, ottaa vieraita lapsia kovasti huomioon ja saa välillä aika ankeita katseita Suomessa osakseen. Että siellä oppivat niin lapset kuin aikuisetkin aika nopeasti vissiin siihen yleisen kyräilyn malliin, harmi vain.

    VastaaPoista
  4. Sanna - minunkin toiveissa olisi nuo huomioivat käytöstavat viedä ja pitää mukanani ja erityisesti antaa lapsille mahdollisuus oppia ne. Meillä on juuri parhaillaan ankarat pohdinnat päällä esikoisen koulusta. Yksi vaihtoehto on jenkkikoulu, sen yksi suuri plussa on nimenomaan käytöstavat ja toisten huomioiminen, tykkään siitä, että kysytään kuulumiset, hymyillään ja ollaan kiinnostuneita ja aina niin kannustavia.

    Ansku - selkäytimestä, minäkin haluan selkäydinkäytöstavat! Täällä myös lapset saavat joskus herkkuja tai muuta pientä ilman maksua, se hämmästyttää joka kerta. Kerran esikoinen löysi kaupasta pikkumopon, kassalla eivät löytäneet siihen hintaa, joten sanoivat että ottakaa vaan maksamatta.

    Kata - Tytöt :) Mutta onhan se hämmentävää, jos maata vaihtaessa suhtautuminen muuttuu ja nimenomaan tuo myönteinen huomio lakkaa olemasta. Mombasassa oli myös hyvin vahvana tuo tapa, että vauva vaan tullaan ja otetaan sylistä. En tykännyt minäkään, se ahdisti paljon. Minä olen suhteellisen tarkka hygieniasta ja olin aina kauhuissani, että joku tartuttaa jotain vauvalle. Varsinkin jos mies oli kaksin pojan kanssa niin samantien pojan joku kaappasi syliinsä. Minä pihisin ja kihisin aina siitä. Poika on ollut aina vahvasti minun perääni, mutta sellaista selkeää kehitykseen kuuluvaa vierastamista ei missään vaiheessa tullut. Mietin aina, että johtuiko se just siitä, kun aina oli jossain käsipari kurottamassa syliinsä. Kun poika alkoi olla vuoden ikäinen ja vakiravintolamme henkikökunta oli tuttua niin annoimmme heidän aina välillä ottaa pojan leikitettäväksi.

    Voin niin kuvitella, että ystävällisen italialaisen ja vielä miehen huomio saa paljon kyräilyä aikaan. Meidän suomalaisten kulttuuri tässä kohtaa on niin monitahoinen, etten itsekäään ole siitä perillä. Toisaalta taas niin moni on niin täyttä kultaa ja sydämellinen, tavatkin vaihtelevat Suomen sisällä paljon. Mutta ehkä me silloin kun ei tunneta toista niin ollaan viileän välinpitämättömiä, muurin murruttua viileys sulaa, ehkä?

    VastaaPoista
  5. Tuo on tosiaan niin iso ero Suomen ja monien muiden kulttuurien kesken. Tuntuu, etä Suomi on se poikkeus, liki kaikkialla muualla, kun etelämpään lähdetään, lapsista kasvaa niitä kohteliaita, luontevat käytöstavat (vuorovaikutustavat) osaavia aikuisia osin juuri siksi, että heidän kanssaan kommunikoidaan ja heidät otetaan osaksi "keskustelua" vauvasta pitäen. Jos voisin yhden asian Suomessa muuttaa, muuttaisin juuri tuon. Ihmetellään juroutta ja huonoja tapoja, mutta mitä muuta valtaosa voisi oppia, kun esim. marketeissa lapselle ei sanota "anteeksi, pääsisinkö ohi" vaan jäädään seistä toljottamaan, kunnes lapsen äiti lmaantuu jostakin ja kiukkuisesti sähähtää lapselle "mee pois tieltä, etkö sä nää että ton tädin pitää päästä ohi!" - Tällaisia tilanteita olen todistanut, siksi tämä esimerkki. Miten helppoa olisikaan sanoa vain "anteeksi, pääsisinkö ohi"... sille lapsellekin... ja ihmiset olisivat kohdanneet toisensa miellyttävällä tavalla.

    VastaaPoista