maanantai 19. joulukuuta 2016

Joulusta

Ensimmäisenä jouluna ulkosuomalaiselämää väsäsin vielä anopin kanssa jos jonkinlaista perinteistä suomijouluruokaa namibialaisella twistillä joulupöytään, koska perinteet ja joulutunnelma. Toisenakin jouluna väänsimme kaikenlaista suomalaista mummoni kanssa. Kolmantena ihanan perunaloverini kanssa Mombasassa, oli kinkku ja itsetehdyt laatikot. Neljäntenä sylissä kiikkui jo esikoinen ja kinkku oli se tärkein joulupöydän elementti. Niin ja anopin tekemät herkut kenialaisista raaka-aineista.

Sitten tuli pari suomijoulua ja paljon kaikkea uskomatonta herkkua. Paitsi toisena suomijouluna kukaan ei edes huomannut, että rosolli puuttui pöydästä (se oli toki tehtynä, mutta unohdettu kellariin). Viime joulusta en edes muista kuin sen, että uuni oli rikki ja kinkun paistamiseen meni ainakin kokonainen vuorokausi ja että riisipuuro ei kerrankin palanut pohjaan, koska ulkoistin sen keittämisen silloiselle kodinhoitajallemme.

Lasten myötä joulu on muuttanut muotoaan. Asioita unohtuu, pöydässä keskityn ruokailun sijaan siihen, että lapset ei heitä ketään ruualla. On joulukalenteria, tonttujen bongausta, joululahjoilla kiristystä ja joulupäivinä kuitenkin ne aina arjessa olevat rutiinit, ettei pakka mene liian sekaisin.

Mutta meille vanhemmille kai ne joulun ruuat on se juttu, se mikä tekee juhlan.

Tänä vuonna kinkku taas paistuu, pakkasessa on paketti kylmäsavulohta ja jääkaapissa tuubi wasabia. Saa nähdä mitä niistä valmistuu. Ai niin ja yksi perulainen perunaresepti on mielessä.

Joululahjat olen hankkinut jo viime viikolla lapsille, se jos mikä on täysin tavatonta minulle. Yleensä havahdun joulun tuloon vasta viikkoa aiemmin ja pari päivää ennen aattoa mietin lahjoja.

Vietämme ensimmäistä kertaa joulua "yksin" ilman muuta perhettä. Asuinalueemme on myös lähes tyhjä, monet ovat matkustaneet kotimaihinsa jo joulunviettoon. Onneksi pari ystäväperhettä jäi tänne, emme ole ihan yksin. Hieman on haikea olo, mutta näin mennään tänä vuonna.

Kuusi on ollut koristeltuna jo pari viikkoa, oikea tuontikuusi Kanadasta.


perjantai 16. joulukuuta 2016

Ehkä erilaista Panamassa

Mutta jo jokseenkin meille ihan normaalia:

Tiskien pesu pesusienellä.

Ainainen ruuan palaminen kaasu-uunissa, jossa lämpö hohkaa uunin alaosasta.

Ravintolassa tai missä tahansa kuppilassa tilauksen tekemisestä ruuan pöytään saapumisessa kestää kauan, jos on todella nopea paikka niin puoli tuntia.

Tankatessa ensin viedään pantti (vaikka henkkarit) bensa-aseman keskellä olevaan pikkiriikkiseen toimistoon, sitten tankataan. Taas jonotetaan toimistoon ja maksetaan.


Ulkonäköä puidaan avoimesti. Uudet rinnat hankkinut vetäisee paidan ylös ja esittelee uutuuksiaan. Tai kun palasin kesälomalta takaisin, oli kodinhoitajamme ensimmäinen kommentti se kuinka on tullut vyötärölle lisää kiloja. Tokaisi, että on ruoka maistunut. Vastasin, että kyllä on, koska kesällä Suomen ruoka on parasta maailmassa. Vastapainoksi ulkonäköä kehutaan myös paljon. Sitä siis puidaan ilman häpeää.


Lapset saavat valtavat määrät karkkia, kakkua ja herkkuja. On ihan perus, että reilu yksivuotias juo limpparia. Minä olen se mussuttava nipoäiti, vaikka annankin lapsieni ottaa lähes mitä tahansa, mutta limppariin ja sokerijuomiin vedän rajan. Kireän niporajan.

Sunnuntaisin suljetaan useita teitä, jotta ihmiset saavat pyöräillä ja juosta. Pyöräily on erityisen suosittua täällä, ehkä vaativan ilmaston takia. Pyöräillessä on tuulenvire mukana koko ajan.

Alati soiva metsä. Aina joku pitää ääntä, linnut, sirkat tai sammakot vähintään. Pysähtynyt ja hiljainen luonto löytyy jostain muualta kuin täältä. Silloin tällöin puusta bongattu laiskiainen.


Tämä yllä oleva laiskiainen hengasi tuossa meidän kadun puussa. Ensimmäiset kuvat ovat kotikadultamme. Vastapäätä on siis tiheä sademetsä. Ei sinne oikein voi edes mennä. Enkä kyllä uskaltaisikaan. Tähän asti on onneksi kunnioitus säilynyt puolin ja toisin. Vain muutamat metsän asukkaat käyvät päivittäin tarkistamassa roskikset.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Mikä meitä naisia vaivaa?

Miten me jo aikuiset ihmiset vieläkin jaksamme murehtia ulkonäköämme? Miten sitä ei osaa arvostaa vartaloaan, joka kykenee siihen tärkeimpään tehtäväänsä, hengittämään ja liikkumaan? Perusterveen jampan inho vartaloaan kohtaan on surullista ja niin raadollista. Olen viime aikoina kuullut liian monelta upealta ja terveeltä daamilta valitusta omasta vartalostaan. Pohdintoja siitä miten kirurgin veitsi parantaisi omaa oloa, miehen oloa ja seksiä. Olen ollut osana keskusteluja, joissa vertaillaan eri maiden plastiikkakirurgian tasoa ja hintoja. Olen kuullut karmivia tarinoita siitä kuinka kaikki ei olekaan mennyt ihan suunnitellusti vaan ihan pieleen. En tiedä onko se ammattini vaiko lapsuuteni vai minkä tulosta, että nykyään haluan vain tuntea itseni vahvaksi, haluan tietää että voin juosta kympin koska vain tai, että jaksan kantaa puuskuttamatta lapsiani ja juosta heidän ja pallon perässä. Haluan tuntea voivani hyvin. Mieli nousee heti puolustuskannalle, kun kuulen kamujeni puhuvan siitä kuinka nyt ei voi syödä, kun on dieetti päällä tai että huomenna pitää jumpata puoli tuntia pidempään, koska joi lasillisen viiniä enemmän kuin oli suunnitellut sen päiväisen kalorikulutuksen perusteella. Haluan vain sanoa, että get over it. Jos otat lasin viiniä, niin nauti. Syyllistyä voi vakavammastikin asiasta. Maista vain sitä haluamaasi salaattia ja nauti siitä.

Tai sitten vain pakenen mielessäni omaan onnentilaani ja lopetan kuuntelemasta hulluuksia. Kuvittelen, että tämän täytyy olla jotain amerikkalaista (kaikkien kahden mantereen ja sen välissäkin olevan maan). Nämä naiset ovat oppineet perustamaan identiteettinsä ulkonäölleen. Kunnes mieleen muistuu kuulemiani keskusteluja kotoa, Pohjolasta. Ihan samoja inhon lausahduksia omista terveistä vartaloista. Jatkuvaa vuosien taistelua, nääntymistä, ahmimista, uuden aloittamista (eli samaa vanhan jatkamista). Pahaa mieltä ja oloa. Kropan säästöliekkiä ja vikatiloja. Lukemattomia blogeja, joissa niin maanläheisen ja itseään kunnioittavan oloinen manaa muutamaa ylimääräistä kiloa. Ilmiö on globaali.

En toki itsekään ole kaiken itseinhon yläpuolella, en todellakaan, mutta ajattelen olevani armollinen itselleni ja kiitollinen vartalolleni. Se kun pystyy vaikka mihin ja vielä vähän enempäänkin, kun vain harjoittelen. Mieli ja ruumis kulkevat yhtä matkaa. Rakastan myös hyvää ruokaa ja juomaa, ne ovat minulle tapa nauttia. Haluan ruokani olevan ennen kaikkea ravitsevaa ja hyvää, en halua ajatella hiilareita ja proteiinia. Ne tulevat melkein luonnostaan lautaselle tasapainossa. Tämä on meille vaivatonta, koska kenelläkään ei ole ruoka-allergioita. (Pakko sanoa tähän väliin, että suomesta tutut vatsakivut ja turvotukset loistavat poissaolollaan täällä.) Tiedän, että olemme onnekkaita asian suhteen. Tosin täällä ei juuri maitotuotteita tai viljoja käytetä kuin pastan, juuston ja jugurtin muodossa.

Mutta siis naiset hyvät, rakastakaa niitä vartaloitanne, miettikää mitä kaikkea ne ovat käyneet läpi ja mihin kaikkeen pystytte. Rakastakaa myös ruokaanne ja älkää unohtako mitä varten sitä syödään. Ei laihtuaksemme vaan ravitsemaan itsemme. Suklaassa ei ole mitään syntistä, pelkkää mielihyvää vaan.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Kuulumisia

Marraskuu on ollut hyvin rikkonainen kuukausi. Kuopus aloittu koulun, mutta erilaisten luonnonvoimien edessä koulu on ollut suljettuna yhtä usein kuin auki, myös Panaman itsenäisyysjuhlinnat tarkoittavat useita pyhäpäiviä. Koulun aloittaminen on sujunut hyvin. (Kuopus on siis hyvin pitkälti suomalaista kerhoa vastaavassa koulussa neljä tunti aamuisin, on leikkiä, laulua, tanssia, ulkoilua, eväitä, piirtämistä ja maalausta. Nimi on vain koulu tai virallisesti pre kinder school.) Esikoisella on sama kalenteri, koulupäivä on vain tunnin pidempi.

Esikoisen kielen kehittyminen on huimaa. Nämä kaksi kuukautta uudessa koulussa ovat olleet mahtavia. Vihdoin yli vuoden jälkeen hän alkaa päästä sisälle porukkaan muillakin keinoin kuin osoittamalla mahtavia fyysisiä taitojaan. Nelivuotiaiden leikki perustuu jo paljon puhutulle kielelle ja kavereiden kanssa yhdessä touhuamiselle. Lasten leikkejen seuraaminen on kiintoisaa puuhaa. Toisilla riittää hyvin kärsivällisyys kuunnella esikoiseni vielä hapuilevaa ja paikoin epäselvää englannin kieltä, auttaa löytämään sanoja kun taas toiset luovuttavat samantien ja turhautuvat.

Itse olen aloittanut ohjaamaan pilatestunteja. Ja olen lupautunut tekemään omasta mielestäni jotain

Viikko sitten saimme vieraita Suomesta, hyvät ystävät lomalle Panamaan. On hyvä pysähtyä aina välillä näkemään oma elinympäristö toisesta näkökulmasta ja sitten taas toisaalta osoittaa että paratiisilta näyttävä ympäristö voi olla myös kaikkea muutakin. Virkistävää on myös kuulla omaa kieltä, erityisesti Turun murteella sävytettynä, siitä tulee aina ikävä Aurajoen rantaa ja valoisiin kesäöihin, saunan lauteilla ja talven hämärään.

Huomenna osallistumme hyväntekeväisyyspippaloihin. Teemana 80-luvun discoparty! Take on me! Hauskaa viikonloppua! Montako biisiä jää tunnistamatta?





perjantai 25. marraskuuta 2016

Miehen mitta

Mieheni on aikamoinen kummajainen täällä(kin). Minun mielestä täysin tavallinen ja toisinaan ihan liian pihalla kaikista lapsiin liittyvistä asioista. Mies ei todellakaan mieti, että vaipat ovat loppumassa, banaania ei ole välipalaksi tai porkkanoita kouluun evääksi, ei hän tiedä rokotuksista tai lasten kavereiden synttäreistä. Äitejen päitä räjäyttävästä metatyöstä hän on autuaan tietämätön.

Mutta lapsia hän kasvattaa ja on vanhempi siinä kuin minäkin, aika tasavertaisesti. Ehkä just niin tasavertaisesti kuin minä päsmäröinniltäni annan olla. Hän lähtee ihan huoletta molempien lasten kanssa kauppaan, leikkipaikoille tai minne tahansa. Useimmiten uimaan. Joka tapauksessa hän on suhteellisen yleinen näky asuinalueellamme lasten kanssa, ihan yhtä yleinen kuin minäkin. Hän tekee lasten kanssa asioita, joihin minä en suostuisi kuten vaikka menee lähikauppaan ostoksille niin, että molemmat pojat "vapaana" käppäilee kaupassa miten haluavat.

Se aiheuttaa usein kummastelua. Miten mies voi osata olla yksin lasten kanssa, eikö sillä ole edes lastenhoitajaa mukana, mitä ihmettä äiti tekee. Minua kummastellaan kun en anna miehelleni lepohetkeä hänen tultua kotiin töistä vaan useimmiten usutan lasten kanssa hetkeksi altaalle, jotta saan tehtyä illallista.



Mies tietää tasan mistä löytää pojille sukat tai miten pesukone laitetaan päälle. Perusarjen pyöritys on sulavaa. Joka toinen ilta on toisen nakki pestä lasten hampaat ja lukea iltasatu. Sillä välin toinen hoitaa tiskit. Viimeistään kahdeksalta illalla on kaikki jutut tehty ja sitten alkaa se kuuluisa oma aika.

Minä kyllä huolehdin siitä, että koti on kunnossa, ruokaa jääkaapissa ja pöydässä valmiina, hoidan pyykit ja kauppareissut. Mutta vaikka mies tuo leivän pöytään niin  kyllä hän silti hoitaa myös tietyt asiat kotona.

Tämäkin aiheuttaa usein kummastelua. Monessa kodissa mies ei vaihda edes lamppua vaan siihen tilataan ulkopuolinen apu tai sitten nainen tekee sen. Olen ennenkin tullut siihen tulokseen, että suomalaiset ovat todella päteviä tekemään pieniä ja suuria juttuja kotona, tee se itse -meno on normaalia ja siihen opitaan pienestä pitäen.

Muutaman kerran olen ajautunut keskusteluun, jossa käy hyvin selväksi se, että minun pitäisi enemmän paapoa miestäni. Muistaa aina se lepohetki töiden jälkeen, olla aina kauniina miestä varten, valmistaa hänelle liharuokia, niellä kiukkuni, pitää huoli, että mies on tyydytetetty kaikilla osa-alueilla. Olla aina valmiina häntä varten. Toki haluan kaiken tämän tapahtuvankin, mutta vastavuoroisesti. En minä vain häntä varten vaan me molemmat toisiamme varten. Balance babes.


Kerran oli mielenkiintoinen keskustelu useamman äidin kanssa, kaikki eri maista kotoisin. Joku kysyi, että kumman kanssa pysytte kauemmin suuttumatta lasten vai miehenne? Minä lasten, miehelle napsahdan aika välittömästi. Moni sanoi sietävänsä miehen oikkuja paremmin kuin lasten, koska mies on vaikeampi saada leppymään kuin lapse,t oli perusteluna.Minusta se oli yllättävää ja on edelleen. Minun on vaikea nähdä miten se käytännössä toteutuu kun mies on puhdas rahantuoja ja päätösten sinetöijä ja vaimo on kaikkia varten. Kuka sitä naista varten sitten on?

Minä olen ylpeä siitä, että meidän perheen dynamiikka on usein esimerkkinä tasa-arvoisesta parisuhteesta ja perheestä. Että joku voi nähdä miten tämäkin voi toimia ja miten myös miehet ja isät voivat olla mukana lasten arkipäiväisissä touhuissa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Sataa sataa ropisee

Melko lailla pari viikkoa kestänyt vesisade on yltynyt viime päivinä hurrikaani Oton mukana. Lähes poikkeuksetta on vettä satanut joka ikinen iltapäivä. En muista koska esikoinen olisi päässyt pariin harrastukseensa. Iltapäivän tunnit ovat muuttuneet ihan tuskaisen pitkiksi. 

Hurrikaani Otto on yltynyt myrkystä hurrikaaniksi tänään. Hurrikaanin odotetaan hurjastelevan vielä torstaihin asti Nigaraguan ja Costa Rican länsirannikoilla. Panamassa rajut tuulet ja rankat sateet ovat tehneet tuhoa, puita on kaatunut teille niin että ihmishenkiä on menetetty. Maanvyörymät ovat katkoneet kokonaan kulkureittejä ja tulvat vieneet ihmisiä mukanaan. Panaman kanavan suluista on jouduttu yhdessä kohtaa kanavaa aukaisemaan kaikki lukot, jotta vesi ei paisuisi sisämaahan.

Koulut ovat olleet kiinni kaksi päivää. 

Naapurustomme vesiputki rikkoontui sopivasti tiistaiaamuna. Rankat sateet vaikeuttivat korjaamista. Kaksi päivää ilman juoksevaa vettä oli aikamoista, mutta onneksi kaikenlaista ämpäriä ja vesilelua sai täytettyä vettä rankkasateesssa. 

Huomenna on paluu arkeen, ainakin hetkeksi. Koulujen ovet avautuvat opetusministeriön käskystä. Kuopus aloitti marraskuun alussa koulun, yhtään ehjää viikkoa ei ole vielä ollut. Milloin on sähköt poikki tai vesi. Milloin juhlapäivien juhlintaa.

 


Perjantaina juhlitaan Panaman itsenäisyyttä tanssien ja laulaen perinteisiä panamalaisia kansanlauluja. Tällä kertaa koulussa. 

 

torstai 17. marraskuuta 2016

Blogitunnustus



Reilu viikko sitten sain Egyptissa bloggaavalta Anskulta tunnustuksen bloggaamisesta. Ansku kirjoittaa blogia nimeltä Kirjeitä Kairosta. Kiitos. Kumarran oikein syvään, syytä on. Sitten viime kesän ei ole aikaa irronnut arkipäivästä bloggaamiseen. Muut asiat (kuten päiväunet) ovat vieneet sen vähäisen ajan, joka päivän tunneista jää ilman lapsia olemiseen. Bloggaamista ja sen ulkosuomalaisyhteisöllisyyttä on kuitenkin ollut ikävä. 

Mutta ihan kuin just nyt hiukan olisi muutosta ilmassa. Päiviin on vapautuunut lisää tunteja, jolloin voi tehdä ihan mitä lystää.

Tunnustuksen säännöt:


1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Olen aloittanut bloggaamisen vuonna marraskuussa 2008 eli yhdeksän vuotta sitten. Olin löytänyt muutaman blogin ja tykästyin heti niihin, tykkäsin bloggaajien tavasta dokumentoida elämäänsä. Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa ulkosuomalaisen blogiin, kuka muistaa vielä Buttermilk Bisquitsin Hollannista? Samaan aikaan myös päätimme mieheni kanssa pakata kimpsumme ja muuttaa Namibiaan. Ensimmäiset vuodet bloggasin ahkerasti ja suhteellisen avoimesti tuntemuksistani tuolla kauniilla aavikon laidalla. Mutta bloggasin eri osoitteessa (minun namibiani). Namibiasta muutimme Keniaan, siellä jatkoin kirjoittamista osoitteessa auringonnoustessa.blogspot.com. Keniasta muutimme Suomeen vuonna 2013, bloggasin edelleen mutta harvemmin. Pian kahden pienen pojan äitinä väsymys vei voiton ja bloggaaminen jäi. Blogeja seurasin edelleen.

Syksyllä 2015 tulimme ensimmäistä kertaa Panamaan, tuntui taas ajankohtaiselta ja tärkeältä aloittaa dokumentoimaan omia tuntemuksia. Syntyi tämä blogi, jota päivitän harvemmin kuin haluaisin. Blogi on kuitenkin tärkeä, muutama muu ulkosuomalainen bloggaaja on tullut arvokkaaksi vertaistueksi milloin missäkin kriisissä ja ajatusten syövereissä. Minua motivoi myös mummoni. Haluaisin tarjota mummoilleni luettavaa aamukahvin seuraksi.

Aloitteleville bloggaajille voin kai sanoa vain, että kirjoita, kuvaa ja tee mitä haluat, omalla äänelläsi. Itse pohdin toisinaan rajaa yksityisyyden ja julkisen välillä. Haluaisin kertoa ja kuvata enemmän, haluaisin jakaa koko maailmalle sen kuinka hyviä tyyppejä lapseni on, mutta sitten taas en. Kirjoitan välillä lapsistani, he kun ovat aika lailla maailmani juuri nyt, mutta haluaisin että he eivät ole tunnistettavissa, mutta sitten taas en ole ihan varma mitä haittaa on jos olen vain rehellinen. Elämä on tämmöistä kuin se nyt milloinkin sattuu olemaan eikä siinä kai ole mitään yksityisyyttä loukkaavaa. Mutta sitten taas siitäkään en ole ihan varma, joten rajanveto on välillä haastavaa vaikken sitä nyt niin kovin aktivisesti tee. Luen paljon erilaisia blogeja. Muutamaa ulkosuomalaista, montaa kotimaista, toisissa yksityisyyden raja on hyvin tiukka, toisissa taas lapsista kerrotaan paljonkin, on kuva ja nimikin. Useimmat bloggaavat omilla kasvoillaan, muutama enää nimimerkillä. Kaikkia kai yhdistää vahva oma ääni. Tietynlainen tuttuus. Ihan kuin tuntisin nämä tyypit jollain tasolla vaikken ole koskaan tavannutkaan. Osan blogeihin kommentoin, osaa olen lukenut jo yhdeksän vuotta ja en ole koskaan kommentoinut. Kommentoin niin harvaan blogiin, että tuntuu hassulta jakaa tunnustus kymmenelle eteenppäin. Tunnustus on myös jo jaettu varmaan lähes kaikkiin keille tunnustuksen haluaisin jakaa. Mutta kuitenkin näitä suosittelen:


Sini bloggaa tinkimättömän rehelliseen tapaan Afganistan tukikohtanaan.

Jos jossain niin tämän blogin äärellä olen nauranut vedet silmissä ja itkenyt vedet silmissä. Elämää Asikaise silmin Tampereen Nekalassa. Suosittelen. Kaikille.

Ihailen Katan tapaa kirjoittaa tuntemuksista, niistäkin mitä moni haluaa piilottaa ihan itseltäänkin. Khartum Sudanissa kotinaan. Moni merkittävä kipupiste ulkosuomalaisen elämässäni on löytänyt sanat Katan kirjoituksista. Tiedättekö kun vanhempia ohjataan sanoittamaan pienten lasten tunteita? Edustusrouva tekee tätä sanoitusta minulle. Kiitos Kata.

Kauniita arkipäiväisiä kuvia. Elämän kauneuden kuvaamista sanoilla, silloinkin kun aiheet ovat kipeitä. Ihmismielen pohtimista, arkipäivän askareita. Sijaisperheen elämää.

Tykkään kovin tämän nuoren naisen tavasta kirjoittaa, alkuun minut lumosi kirjoittajan kuvaukset Chuukista, mysreerisestä saaresta jossain Tyynenmeren tallessa. En vieläkään osaa sijoittaa Chuukia kartalle.

Sannan kuplan taisin löytää niihin aikoihin, kun hän oli palaamassa ulkomaan vuosien jälkeen takaisin Suomeen. Itselleni paluumuutto aiheutti pitkän matkan itsetutkiskelun maailmaan ja loputtomaan väsymykseen. Sannan kuplassa olen heijastellut omia ajatuksiani ja tunteitani paluumuuttamisesta. 

Lienee yksi pisimpään lukemistani ulkosuomalaisista blogeista. Emppa bloggaa Ugandasta, kursailematta ja niin ihanan tuomitsematta, vertaistuen kermaa.

Viimeisimpänä tunnustuksen jakajalle Anskulle vielä vahva lukusuositus. Viimeisin muutto uuteen maahan osui meillä melkein samaan aikaan. Lapsetkin ovat ehkä aika lailla samanikäisiä. Pohdintoja asioista on käyty paljon, puolin ja toisin. Ansku kirjoittaa rohkeasti ja kauniisti syvällisistä aiheista. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Juosten sunnuntaina

Suomen loman jälkeen iskenyt urheiluhulluus on ehkä parasta pitkään aikaan. Pari kertaa viikossa TRX-treeniä, juoksulenkkejä ja pilatesta. Kun keho kiittää, mieleni pysyy kasassa. Tykkään urheilutapahtumista ja niiden huimasta fiiliksestä. Toisten kannustamisesta ja hyvästä olosta.

 



Sunnuntaina kävin aamulenkillä kamuni kanssa, viiden kilsan juoksulla. Ensimmäiset kolme kilometriä lämmitellen ja viimeiset kaksi täysillä juosten. Vaikka lenkki oli lyhyt niin tuntui mahdottoman hyvältä. Reitti kulki pitkin vanhan kaupungin katuja, alueilla jonne ei välttämättä ole yksin asiaa.

 


Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja kaikki toimi. Aurinko porotti aamuseiskalta jo kuumana, mutta se onkin Panamassa ennemmin sääntö kuin poikkeus. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kokemuksiani yksityiskoulusta kuukauden jälkeen

Ennen Panamaan muuttoa ajattelin pienten lasten sopeutuvan uuteen ympäristöön helposti. Vähänpä tiesin. Sopeutuminen Panamaan kesti kauan ja oli kivulias kokemus, erityisesti esikoisellemme. Reilu kolmevuotias ikävöi Suomeen kuukausia, itki päivä toisensa jälkeen, raivosi ja tunsi tuskaa. Nyt nelivuotiaana hän edelleen kyselee miksi maailmamme on tälläinen, että haluamme olla täällä emmekä Suomessa.

Kuvittelin myös, että kouluun liittyvät asiat eivät muodostuisi liian isoiksi ja arkea määritteleviksi. En osannut, halunnut taikka edes jaksanut uskoa, että koulusta voisi tulla ongelma meille. Onhan lapsemme vielä kovin pieniä. Kaksi -ja nelivuotiaat. Olen aina ollut jollain tapaa yksityiskouluja vastaan, vierastanut kansainvälisiä huikean kalliita kouluja ja uskonut, että meidän lasten polku menisi jostain niiden vierestä, enemmän paikallisia reittejä pitkin. Uskon edelleen, että yksityiskoulut osaltaan pitävät yllä eriarvoisuutta niin ympäristönä lapsille kuin ihan koulutuksen laadun suhteen.

Vuoden esikoisemme oli paikallisessa koulussa, kolme tuntia aamupäivisin. Ilosieluinen esikoinen viihtyi, sai kavereita ja tuli hyvin toimeen ryhmässä ilman yhteistä kieltä. Esikoisestamme onkin kasvanut melkoinen elekielen tulkitsija ja käyttäjä, jokseenkin herkkä aistimaan ympäristöä ja sen fiiliksiä. Vuoden sisällä kuitenkin niin espanjan kuin englannin kielen oppiminen lupaavan alun jälkeen tyssäsi. Paikallinen koulu on kaksikielinen, opettajat puhuvat englantia (alkeellista) sekaisin espanjan kanssa. Luokalla pienessä tilassa oli lähes 30 oppilasta kahden aikuisen opastamana. Noh, eihän siinä niin ehdi kiinnittää huomiota jokaiseen lapseen. Pohdimme pitkin syksyä josko esikoisen tulisi vaihtaa ihan naapurissamme sijaitsevaan kansainväliseen kouluun ja kun tähän kouluun aukaistiin myös ryhmä kaksivuotiaille, oli päätöksemme valmis. Esikoinen on ollut lokakuun alusta asti uudessa englanninkielisessä koulussa. Pojan luokalla on yhteensä kymmenen oppilasta, opettaja ja avustaja. Kielen kehitys on ollut huikeaa. Tänään viimeksi poika yritti pyytää minulta suomeksi autotarroja, mutta ärrän ollessa vielä L-voittoinen en hoksannut millään, että mitä autotaloja hän haluaa, kunnes esikoinen keksi sanoa: "mami, i want stickers". Uudessa koulussa olemme olleet erittäin onnekkaita opettajan suhteen, opettaja vaikuttaa suosivan ainoastaan leikin kautta asioihin tutustumista sekä antaa lasten leikkiä lähes koko päivän. Yhtäkkiä meillä on kotona suurella innolla kirjaimiin suhtautuva esikoinen ja esikoisen vanavedessä myös kuopus. Koulunvaihdos on siis tuonut esikoisen elämään ainoastaan positiivisia asioita. Joskin hän kyllä viihtyi vanhassa koulussakin.

Minä en vielä tässä vaiheessa ole kovin innostunut lasten akateemista taidoista, koen tärkeänä sosiaalisten taitojen harjoittelua ja lapsen oman luonnollisen kehityksen tukemista, kädentaitojen harjaantumista ja kiinnostuksen heräämistä ympäristöön. Kirjaimet ja numerot voivat tulla sitten myöhemmin. Mutta kansainvälisen koulun (IB) maailmassa jo viisivuotiaina odotukset voivat olla kovat, täällä jo kolmivuotiaille. Ainakin vanhempien toimesta.

Kansainväliseen kouluun tutustuminen on ollut aikamoinen seikkailu. Jos paikallisen koulun erilaiset tavat ajattelin mielessäni puhtaasti kulttuuriin liittyviksi niin kansainvälisen koulun laita on toinen. Muutaman kerran annoin palautetta vanhassa koulussa hyvin ystävälliseen sävyyn rajuista leikeistä, jotka jatkuivat myös kotona. Esikoiseni aloittaessa uudessa koulussa reilu kuukausi sitten olen huomannut kritisoivani mielessä paljonkin asioita. Ihan kuin lapseni ei enää olisi pelkkä oppilas vaan myös hurjan summan maksava asiakas. Ehkä se oli muutosvastarintaa osaltani, koska melko pian huomasin olevani oikein tyytyväinen asiakas poikani kanssa, mutta asioihin tutustuessa sain huomata, että moni muu vanhempi on kanssani eri mieltä. 

En tiedä miten asiat hoituvat muissa yksityiskouluissa, mutta täällä ainakin vanhemmat ovat paljon mukana. Osa vanhemmmista käy koulussa useita kertoja päivässä. Vie lapsen kouluun, vie lounaan lounasaikaan ja käy hakemassa koulusta. Ehkä vielä vähän kuuntelemassa musiikkituntia ja arvioimassa josko tanssiaskeleet tanssitunnilla menevät oikein. Elämää eletään täysillä lapsen kautta. Opettajat saavat runsaasti palautetta. En ymmärrä kuinka he jaksavat tai osaavat jättää huomiotta jatkuvat vanhempien vaatimukset. Nelivuotiaani luokalla kritisointia aiheuttaa liian vähäinen akateemisten taitojen opettelu (hauki on kala -tyyliin), se kun ei ole kotiläksyjä ja se kun lapset vaan leikkivät. Minä olen tästä kaikesta pöyristynyt ja yritän tilanteen mukaan antaa nuorelle opettajalle hyvää palautetta. 

Kuopuksemme aloitti koulun viikko sitten. Meidän pieni kaksivuotias. Koulu kuulostaa suomeksi hurjalta, ennemminkin koulu on kuin kerho tai päiväkoti. Kuopus on koulussa neljä tuntia päivässä. Tilat ovat mainiot ja aktiviteetit ovat niin ohjattuja kuin myös ihan vapaata leikkiä. Opettaja on lämmin ja hyvän ihmisen oloinen. Tänään mennessäni hakemaan kuopusta kotiin, saavuin etuajassa ja jäin juttelemaan parin muun vanhemman kanssa. Toinen taivasteli luokan ikäjaon olevan liian suuri (2-3v), koska näin pienet ovat niin kaukana akateemisissa taidoissaan, toisen mielestä taas koulupäivä on liian lyhyt (4h) uuden oppimiseen. En voinut antaa keskusteluun muuta panosta kuin kertoa, että poikani on aivan väsynyt ja nälkäinen neljän tunnin jälkeen ja että minusta päivän pituus on oikein hyvä.

Moni vanhempi on täysin jumiutunut näihin akateemisiin ajatuksiin ja odotuksiin. Lukea ja kirjoittaa tulisi jo viisivuotiaana. Lasten tulisi olla niin valmiita niin pieninä, valmiina mihin? Kerran eräs tuttavani pohti miten hänen yhdeksänvuotiaansa on niin lapsellinen, että haluaa vielä leikkiä leluilla. Hänen äänestään kuulsi aito huoli siitä, että jotain on vialla ja että hänen tulisi ohjata lastaan toiseen suuntaan. Muutama naaapuruston nelivuotias matkaa päivittäin koulubussissa vähintäänn tunnin suuntaansa, lähtee aamulla kello kuusi kouluun ja palaa neljältä iltapäivällä. Vanhemmat uskovat tekevänsä oikean valinnan.

Minun pääni on pyörryksissä näistä kaikista odotuksista ja ajatttelutavoista. Miten toimia jos kaikki muut osaavat kirjoittaa nelivuotiaani luokalla sujuvasti jo nimensä ja minun lapseni ei? Mitä sanoa esikoiseni luokkakaverin äidille, joka on huolissaan siitä ettei hänen lapsensa osaa vielä kirjoittaa kaikkia numeroita, vaikka he harjoittelevat niitä kotona päivittäin? Tai kun opettajaan kohdistetaan täysin epärealistisia odotuksia ja painostuksen ei anneta hellittää hetkeksikään? Kansainvälisen yksityiskoulun maailma osaa olla raakakin. Vanhempien välillä on paljon jännitteitä, valitettava ilmiö on lattarit vastaan länkkärit. 

Itse kouluun ja meidän lastemme opettajiin sekä luokkiin olemme olleet oikein tyytyväisiä. Vielä, kun löytäisi tavan toimia vanhempana toisten joukossa. 

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Elämää nyt

Moni on huhuillut suuntaani ja kysellyt, että olenko lopettanut blogini kirjoittamisen. En ole. Mutta elämä ja arki on pitänyt niin tiukasti otteessaan, että aikaa taikka energiaa ei vain ole ollut. Halua kyllä ja välillä ihan asiaakin.

Kesä meni pitkälle syyskuuhun asti Suomessa, parin kuukauden loma Suomessa tuli tarpeen, mutta olihan se pitkä. Ihan niin kuin olin toivonutkin. Lapset saivat olla ajan kanssa isovanhempiensa seurassa, uskaltautuivat jo mielenilmauksiin ja kotiutuivat hyvin. Esikoinen puhui puhumistaan jokaiselle joka vähänkään kuunteli. Puheen ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen olivat koukuttavaa puuhaa. Monen monta hyvää hetkeä ja muistoa myöhemmin olimme takaisin Panamassa.

Uusi siipale elämässämme alkoi. Elämme jännittävän ajan keskiössä yrittäen luovia arjen normaaliksi. Esikoinen vaihtoi koulua paikallisesta kansainväliseen. Kuopus jatkaa pian perässä. Kotiavun käyttö on minimissä, joten minulla on täysi vastuu ja työ pienten poikieni kanssa. Esikoinen on koulussa 4,5 tuntia päivässä. Sinä aikana puuhaan pienemmän kanssa, käyn urheilemassa jos saan lapselleni kaitsijan, teen ruokaa ja hoidan mitä milloinkin tarvitsee.

 

Läppärini olen aukaissut ehkä viisi kertaa. Nettielämäni on lähes kokonaan puhelimeni varassa. Iltaisin olen niin valmis makuuasentoon että en oikein jaksa mitään muuta. Kuopus herää aamuisin ennen kuin linnut alkavat viserryksensä. 

Mutta mukavaa meillä on ollut. Hieman on juurtunut olo tähän omaan kuplaani. Toisinaan havahdun kuinka kaukana mistään normaalista olemme. Panama itsessään ei ole juurikaan osana elämäämme. Lähes kaikki tuntemamme ihmiset ovat muuttaneet tänne jostain. Esikoisen muutettua koulua tuntuu viimeinenkin side katkenneen. Se harmittaa. Ja silti samaan aikaan jalat ovat tukevammin tällä maaperällä. 

Odotan innolla aikaa kun omaan päivääni vapautuu lisää tunteja. Kun ajatukseni alkavat kulkea vapaammin ja haluan jakaa niitä toisillekin. 

Siihen asti peace and love.

 

maanantai 19. syyskuuta 2016

Kotona

Reilu pari kuukautta sitten istuin viimeksi läppärini edessä, ennen lomaa Suomessa. Pitkästä aikaa tuli tila ja aika istua alas ja avata läppärin kansi ja käynnistää kone. Ihan kokonaan ilman nettitodellisuutta en ole kuitenkaan ollut, siitä puhelin ja padi ovat pitäneet huolen. Blogia on ollut ikävä ja sitten taas ei. Aikaa kirjoittamiseen on ollut ikävä.

Loma teki hyvää. Kotiin palaaminen teki hyvää. Monia muistoja ja hetkiä on mieli täynnä.

Ja silti polte tavalliseen arkeen on iso. Just nyt arjessa ja elossamme jyllää isoja asioita. Oikeastaan koko elämä mullistuu ja silti ei kai ollenkaan. Epävarmuutta on edessä yllinkyllin. Silloin sitä takertuu entistä tiukemmin kiinni tavallisuuteen. Siihen, että päivät toistaisivat samaa kaavaa, että henkinen ja fyysinen kunto olisivat tasapainossa. Silloin on helpompi sietää oloa, kun ei tiedä mitä on tulossa.


Paluu Panamaan on ollut mukava. Ilma ei ole ollut niin painostavan kuuma ja kostea kuin olin ajatellut. Kotona on hyvä henki, kavereita on ollut hyvä nähdä. Oma sänky parin kuukauden jälkeen on parasta mitä illalla voi tapahtua.

Ikävä toki jää, se on aina. Jonnekin kaipuu, epämääräinen. Tunne, että ei ole tarpeeksi siellä tai täällä. Silti tiedän, että olemme oikeassa paikassa.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Lomahekumointia

Lomalla voi ottaa iisimmin.

Ihan eniten just nyt parhaalta ikinä tuntuu se, että ihan pian:

Voidaan ostaa mansikoita ja herneitä vaikka joka päivä.

Uudet perunat ovat ehkä parhaillaan.

Kauppareissulta voi ostaa mukaan fazerin erilaisia suklaapatukoita

Kauppareissulla voi Turun suunnalla ostaa Saariston ruisnappeja ja kaikkialla jälkiuunileipää. Niin ja sitä ingmanin merisuolavoita.

Mutta ne uudet perunat ja silli. Turun tori ja sen uskomaton tarjonta. Minkä tahansa kaupan uskomaton valikoima. Ehkä vähän ahdistaa kyllä taas se jugurttipurkkien meri. Tahdon vaan tavallista naturellia, ai niin se turkkilainen jugurtti, jee!

Sitten tietysti näen itseni erinäisissä leikkipuistoissa istuskelemassa, kun lapset leikkii niin suomalaisen turvallisissa välineissä, että minä voin vaan istua. (ei tuu tapahtumaan, koska aina tapahtuu jotain kun me ollaan liikkeellä.)

Näen myös itseni istuskelemassa erinäisillä terasseilla sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan. Itikat tai muut ötökät ei vaivaa eikä ole liian kuuma. On vaan niin kivaa jutella toisten kanssa.

Näen myös meidät istumassa erinäisissä ruokapöydissä, ihanan harmonisesti. Pieninkin jo tuolilla, kun ei syöttötuolissa oikein suostu istumaan. Me syödään ja keskustellaan rauhalliseen sävyyn mitä tullaan tekemään, mitä kukin tahtoo tehdä ja miten mukavaa meillä on. Sitten me välillä ihastellaan miten hyvää ruoka ja seura on.

Näen itseni ihanissa uusissa vaatteissa, rautaisen itsehillinnän kanssa varustettuna kiertämässä kauppjoja haalien ensi vuodeksi pojille vaatetta ja itselleni myös. Itsehillintää toisaalta siihen, että en hullaantuisi valikoimista ja toisaalta siihen, että malttaisin oikeasti hankkia tarpeellisen. Useimmiten vihaan vaatekaupoissa koluamista. Keniasta Suomen pääseminen aiheutti aikamoisen shoppausmanian, koska Mombasassa ei vain ollut mitään vaatekauppoja. Panama on taas täynnä ostareita, luksusmerkkejä, tavallisia merkkejä, niin täynnä kaikkea, että ostoshepulointiin en siinä mielessä usko.

Yötön yö ja valo jännittää, samassa huoneessa nukkuminen kuopuksen kanssa jännittää. Yöt ja nukkuminen jännittää. Aina jos nukumme samassa huoneessa tapahtuu kummia ja yöt menee kukkumiseksi, äidin kainaloon on päästävä äänellä millä hyvänsä.

Meidän neljä ensimmäistä viikkoa on suhteellisen ohjelmoituja. Ohjelma on vain kivaa, reissuja sinne ja tänne. Paljon autossa istuttavia kilometrejä, mutta se kaikki kuuluu meidän kesään.

Viime viikkojen hyvä meno kantaa toivottavasti lomalle asti. Vaikka loma lasten kanssa onkin pitkälti sitä, että rutiinit siirtyvät uuteen ympäristöön ja kaikesta tulee hieman mutkikkaampaa. En silti malta odottaa, että varsinkin esikoinen tapaa kaikki ihmiset keitä on kovasti ikävöinyt. Usein hän puhuu siitä miten mummit, ukit, pappa, serkut, enot, sedät, täti ja kamut varmaan juoksee häntä heti halaamaan kun näkevät että hän on tullut Suomeen. Muistakaa siis halata pientä miestä :)


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Äitiiiiiii - ajatuksia äidiksi kasvamisesta ulkosuomalaisena

Ihailen yhden ystäväni rohkeutta perustaa liiketoimintaa äitiyden ympärille, kirjoittaa kirja aiheesta ja artikkeleita, tarjota apua ja neuvoja toisille. Ajattelen, että minulla itselläni ei ikinä olisi rohkeutta olla sanansaattaja tai kertoa kuinka jotain pitäisi tai kannattaisi tehdä.

Minä en halua kertoa yleispäteviä asioita ehkä siksi, että en koe niitä olevan. Tilanteet muuttuvat, kaikki on aina yksilöllistä. Meidän matkaamme on vaikuttanut se, että esikoinen on ollut aina terve, raskauteni ovat sujuneet hyvin, synnytykset ovat olleet täynnä komplikaatioita ja niiden jälkeinen elo täynnä pettymystä omaan vartalooni ja hoitohenkilökuntaan, kuopuksen sydän aiheutti suurta huolta alussa, mutta sen jälkeen hän on ollut suhteellisen terve. Uneton olen ollut molempien lapsien ensimmäiset vuodet, vauvavuoden jälkeen elämä muuttui molempien kohdalla ratkaisevasti. Esikoisen kanssa muutimme takaisin Suomeen Keniasta, kuopuksen tullessa vuoden ikään muutimme Suomesta pois Panamaan.Ympäristö on siis vaihtunut, arki on rakennettu monesti uudestaan. Sosiaaliset verkostot ovat vaihtuneet kolme kertaa, manner myös. Joten minun matkani äidiksi on tosiaan vain minun matkani, minun kokemukseni vaikka varmasti siinä on paljon yleismaailmallistakin.




Ajattelen vanhemmuuden olevan valintoja, en oikeaa tai väärää (niin kauan kun terveydestä, fyysisestä tai henkisestä ei ole kyse).

Minun lähipiirini ei ole koskaan ollut tuomitseva, ehkä joskus olen tuntenut pientä kulmakarvojen nostelua, mutta olen aika surutta jättänyt sen omaan arvoonsa. Harvoin myöskään tunnen tarvetta toisten arvostelulle, toki välillä tulee niitä ajatuksia, että miksi tuo tekee noin ja eikö se ajattele, että tuo tai tämä on lapselle pahaksi. Mutta jos muuten asiat ovat mallillaan, lapsi on rakastettu ja perustarpeista huolehditaan, en koe tarvetta arvostelulle.

Merkittäväksi asiaksi oman äitiytyni alkumetreillä koen sen, että asuin silloin Keniassa. Raskausaikani kävin säännöllisesti lääkärissä, vauvan synnyttyä kävimme vain rokotuksissa, joissa kyllä punnittiin vauva, mutta pääasiallinen tarkoitus oli antaa rokotus. Hain itse tietoa ja koska vauva oli terve koko ensimmäisen vuotensa ei meillä ollut tarvetta lääkäriin, kasvamisen näki silmissä ja tunsi käsivarsillaan. Kaksi ystävääni Suomesta, serkkuni vaimo ja yksi opiskelukamuni olivat tavoitettavissa facebookin avulla. Kaikki he itseensä luottavia äitejä, jotka ehkä myös tunsivat epäröintini ja osasivat kannustaa minua luottamaan itseeni ja herääviin äidinvaistoihini. Kertoivat, että äitinä voi olla hyvä vaikkei tekisikään asioita just niin kuin he itse tai naapurin äiti. Oma äiti oli aina puhelimen päässä, kannusti myös kokeilemaan asioita niin, että löytäisin meille oman tavan toimia. Anoppiin taas luotin ja luotan kaikessa sairauteen liittyvässä. Suuressa roolissa olivat myös Mombasan muut äidit, heiltä sain neuvoja siitä mistä löytää mitäkin ja mitä heidän maissaan suositellaan mihinkin. Suositukset eroavat hurjasti ihan lähimaidenkin kesken ja silti monesta lapsesta kasvaa ihan normaali lapsi ja aikuinen. Silmäni ja ajatteluni avautuivat sille, että ei ole olemassa yhtä totuutta, ehdottomuus on vain taakka ja että omia tuntemuksiaan kannattaa kuulostella ja että erityisesti sitä omaa lastaan ja vauvaa kannattaa kuulostella, kuunnella ja tutustua huolella.

Paluu pariksi vuodeksi Suomeen murensi hieman äiti-identiteettiäni. Tuntui pelottavalta kohdata ajattelutapa, joka usein perustui vain neuvolan ohjeisiin, siihen yhden ihmisen ohjeeseen (välillä pelkkään mielipiteeseen) ja siihen miten paljon ihmiset tuntuivat väittelevän siitä kuinka oma neuvolatäti oli ohjeistanut juuri näin ja että sen toisen tädin ohjeet eivät olleet oikein. Välillä epäilin sitä, että olenko väärässä kun en mene oman neuvolatätini ohjeiden mukaan vaan niiden omien itselleni perustelemieni ajatusten mukaan. Epäilin, että johtuiko siitä se, että kuopukseni ei nukkunut öisin kuin hetken kerrallaan, oliko se minun vikani.



Panama on saanut epäilykset kaikkoamaan, täällä lääkäriä ja sairaanhoitajia jotenkin aina epäilee (vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, mutta se on kumma juttu, miten aina ensin epäilee ja vasta kun on ymmärtänyt ja etsinyt muualtakin tiedot voi uskoa, Suomessa uskoni ammattilaisiin on ihan eri luokkaa, vaikka lopulta kaikki on ihan samanlaisia ihmisiä ja virhearviointeja voi sattua kenelle tahansa, mutta täällä googlaan vaikka aina lääkkeet ensin ennen kuin annan lapsille, kyselen paljon lääkäriltä jne, kun taas Suomessa en koe siihen tarvetta saatika edes kehtaisi tehdä niin, tämä taitaa kertoa piilossa olevasta jonkinlaisesta "ylemmyydentunteesta" , en nyt keksi parempaakaan sanaa) ja ehkä koska silloin on pakko itse ajatella asiaa mahdollisimman laajalti ja monelta kannalta, alkaa se luotto itseensä taas kasvaa. Ympärillä on myös niin laaja kirjo ihmisiä ja äitejä, että nyt muistan taas paremmin millainen äiti olen ja haluan olla. Ihan samoja asioita sitä kipuilee, kohta kaksivuotiaan alkavaa uhmaa ja voimakasta tahtoa, nelivuotiaan hurjaa kasvua isommaksi ihmiseksi, toisinaan huonosti nukuttuja öitä, ruokapöydässä nirsoilua ja possuilua, veljesten välisiä kiistoja ja miehen kanssa liian kiivaiksi äityviä keskusteluja sekä oman historian mörköjä. Mutta ehkä joku semmoinen syyllisyyden taakka on lievempi, ymmärrys siitä, että tämmöistä tämä elämä nyt on ja että niihin hyviin ja kauniisiin hetkiin kannattaa tarttua ja niitä vaalia.





Minusta omassa matkassani kohti äitiyttä on mielenkiintoista nimenomaan se, että pidän Kenian aikaa niin tärkeänä sille kasvulle ja sitten toisaalta muutamaa neuvoa Suomessa asuvilta suomalaisilta ystäviltäni taas niin kullanarvoisina ja merkittävinä,, kiitos vaan Riina ja Tiia <3. Keniaa tärkeänä siinä mielessä, että se antoi vapauden ja ihan pakonkin etsiä se oma tapa toimia sekä löytämään luottamuksen itseeni ja vauvaani. Mietin joskus, että olisinko tälläinen ilman Keniaa ja millainen olisin, jos olisin ollut esikoisen ensimmäisen vauvavuoden Suomessa. En usko, että parempi tai huonompi kummassakaan tapauksessa, erilaisempi kyllä.


Olen keskustellut viime kuukausina paljon äitiydestä, ehkä ajalle ominaista on se, että keskustelujen sävyt ovat usein negatiivisia. Pikkulapsiaika koetaan poikkeuksetta uuvuttavana, vanhemmat hakevat mahdollisuuksia saada pieninkin tauko lapsiperhe-elosta, jotta jaksaisi taas kohdata seuraavan kiukkukohtauksen, ruokailun tai vessareissun. En osaa sanoa onko se jotenkin yhteydessä siihen, että ekspaattina on niin omillaan ilman sitä lähiperheen tai suvun olemassaoloa arjessa. Olen itsekin uinut aika tummissa vesissä, mutta viime kuukausien keskustelujen negatiivinen sävy on saanut jotakin liikahtamaan, jonkin vastareaktion tapaisen. Tunnistan ja tunnen uupumuksen, lapseni nukkuvat nykyään useimmiten rauhallisesti yönsä (se on ollut suurin yksittäinen tekijä jaksamiseeni), jaksan paremmin arkea ja sen sähellystä, kun en ole koko ajan väsynyt. Olen alkanut näkemään esikoisessani yhä vahvemmin sen, että elämä vie eteenpäin, lapset kasvaa ja arjen haasteet muuttuvat. Kuopuksen kasvu "vauvuudesta" on hämmentävää. Odotan sitä innolla, mutta siinäkin ymmärrän paremmin koko ajan, että arkemme on muuttumassa. Se ei enää ole niin vahvasti selviytymistä hetkestä toiseen, tunnista toiseen, lounaasta välipalaan vaan kaikki on vähän helpompaa eikä vie kaikkea energiaa. Jää aikaa ja halua ajatella muutakin kuin koko ajan lapsia. Sen mukana se kaiken energian imemän uupumuksen raskas viitta alkaa hellittämään. Alan nähdä ja tuntea kaiken hienouden. Välillä tuntuu, että tekisi mieli julistaa sitä, että ei tämä nyt kaikki vain kamalaa ole vaan suurimman osan ajasta ihan parasta mitä voi olla. Mutta sitten kamuni näyttää minulle untaan analysoivaa appiaan, joka kertoo karua kieltään valvotuista öistä ja nielen sanani. Muisto viime vuodesta on vielä hyvin muistissa, väsymyksen aiheuttama harmaus ja kamaluus elämään ei helpota vaikka sanoisin mitä, se auttaa vain jos ihminen saa levätä.

Luen monia blogeja, joiden kantava voima on äitiys. Kommentteja lukiessani jään eniten miettimään sitä mikä ajaa ihmiset tuomitsemaan toisia niin voimakkaasti, miksi toisten ei sallita toimia niin kuin parhaakseen näkee, miten maailmaa voi katsoa niin kapean putken läpi?

Ystäväni, joka on perustamassa yritystä äitiyden ympärille uskoo vahvasti kuuntelemisen kulttuuriin. Siihen, että me ihmiset aidosti olisimme läsnä toisillemme. Hän uskoo äitiyden taakan helpottavan, kun joku kuuntelisi kymmenen minuuttia myötätunnolla tarjoamatta ratkaisuja taikka neuvoja. Kuuntelisi vain ja välittäisi. Antaisi toiselle mahdollisuuden puhua möykyt ulos tuomitsematta.



maanantai 4. heinäkuuta 2016

Vanha kaupunki Casco Viejo

Yksi suosikeistani Panama Cityssä on sen Casco Viejo. Vanha kaupunki, ihan kaupungin kärjessä merenrannalla. Vielä kymmenen vuotta sitten alue oli pahamaineinen kuuden ison jengin hallinnoima alue, missä huumebisneksen pääämajaa pidettiin. Tarina kertoo, että näiden kuuden jengin pomot saivat tarpeekseen jatkuvasta tappelusta jengien kesken ja kaikki tekivät yhdessä sopimuksen, jonka tavoitteena oli jengien purkaminen ja huumekaupan loppuminen. Nykyään nämä entiset jengiläiset tekevät Casco Viejossa laillisia töitä. He ovat perustaneet yrityksen, joka tarjoaa opastettuja kierroksia pitkin Casco Viejoa, kierroksilla kerrotaan tarinoita menneestä, käydään tutustumassa paikallisiin lähiöihin, maistellaan jotain itsetislattua drinksuja jne... Kuulostaa mielenkiintoiselle, joku päivä haluan itsekin päästä mukaan.

Tänään Casco Viejo on täynnä pieniä putiikkeja, aloittelevien koru -ja vaatesuunnittelijoiden pajoja, kaikkea pientä nousevaa yritystä. Parhaimmat ja herkullisimmat tuliaiset löytää myös Cascosta. Iltaisin alue on täynnä toinen toistaan parempia ravintoloita, tuoksut tulvii kuumille kaduille. Ihmiset kömpivät kodeistaan kaduille. Autot tukkivat jokaisen kadun. Musiikki raikaa.

Ostoskeskusten kliininen ilmapiiri on kaukana Casco Viejosta. Ravintolat ovat aivan upeita vanhoissa restauroiduissa taloissaan tai ihan vaan raunioiden sisälle rakennetuilla sisäpihoilla. Monen paikan kattoterasseilta voi nähdä Panama Cityn siluetin, joka on täynnä toinen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä. Vain New Yorkissa ja Chicagossa on enemmään pilvenpiirtäjiä tällä puolella maapalloa kuin Panama Cityssä. En osaa nähdä pilvenpiirtäjien kauneutta muuta kuin kuin iltaisin niiden luodessa hienoja valoja.

Nämä kuvat Casco Viejosta eivät tee alueelle oikeutta. Ne ovat otettu puhelimella autosta yhtenä kuumana sunnuntain iltapäivänä. Suloista sekasortoa.










Sisäpihoilta löytyy mitä viihtyisämpiä kahviloita, ravintoloita sekä putiikkeja.


Ylläolevassa kuvassa on hyvä esimerkki siitä miltä kaduilla toisinaan näyttää. En tahtoisi autoni olevan tuolla kadun päässä parkissa, siellä on vastassa meri.


Casco Viejossa asuu panamalaisia, jotka ovat vallanneet autioituneita taloja sekä myös panamalaisia, jotka ovat modernisoineet vanhoja rakennuksia vimpan päälle upeaan asumiskuntoon. Kaduilla kulkee aina turisteja, kissoja ja koiria, lapsia ja kärttyisiä äitejä, kaduilla pelataan lautapelejä. Kuumuuden hellittäessä vähän otettaan auringon laskettua, ihmiset levittäytyvät kaduille.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kymmenen pitkää kuukautta Panamassa

Jos viime jouluna alkoi tuntua sille, että kotimme on täällä, niin nyt on alkanut tuntua sille, että vihdoin kulttuurishokin ensimmäinen vaihe kuherruskuukausi on saapunut. Hieman sitä on odoteltukin. Perinteisestihän puhutaan kuherruskuukauden olevan uuteen kulttuuriin sopeutuessa se ensimmäinen vaihe, toisena tulevan kynnysvaiheen (kun lähinnä kaikki ärsyttää ja on väärin) elo kesti meillä lähes yhdeksän kuukautta ja vasta sen jälkeen fiilis on muuttunut parempaan. Elämä Panamassa on alkanut maistumaan hyvälle. Meillä on mukavaa ja suurimman osan ajasta viihdymme hyvin. On jopa haikea olo lähteä just nyt pitkälle lomalle Suomeen, koska vasta viime kuukauden aikana on tullut pieniä pilkahduksia siitä, että alamme sopeutua, että semmoista syvempää juurtumista tapahtuu hiljalleen, että meidän elämä on hyvää Panamassa. Ja että Panama on hyvä. Enää ei ketuta päivittäin, ei edes viikoittain.




Välillä on sellainen olo kuin harteilla olisi ollut tosi raskas viitta ihan liian kauan aikaa. En millään jaksa edes enää miettiä miksi se on ollut niin raskas. Tekee vaan mieli nauttia just nyt tästä keveydestä.

Uuteen maahan ja kotiin sopeutuminen vie aikaa, alussa kaikki uusi vie huomion ja ajan. Lapset ja lasten rutiinit oli itselläni etusijalla, millään muulla ei oikeastaan ollut väliä. Kun sen kuvion sai pelittämäään, kun esikoisen monen kuukauden itkukohtaukset jäivät taakse ja kuopus alkoi nukkumaan, alkoi toipuminen uuvuttavan pitkästä ajanjaksosta. Viime kuukausina olen tietoisesti ja tarmolla aloittanut asioita mitkä tuovat itselleni iloa parisuhteen ja perhe-elämän ulkopuolella.




Ne tärkeimmät minun hyvinvointiin vaikuttaneet asiat ovat olleet seuraavia:

Juokseminen ja lukeminen. Kokkaus ja kokkauskerho. Sosiaalisten suhteiden luominen ja toisiin tutustuminen, ajan luominen sille, että uusien tuttavien kanssa ehtii vaihtaa muutakin kuin hajanaisia ja rikkinäisiä lauseita uima-altaalla tai puistossa. Nukkuminen. Että maltan mennä illalla nukkumaan ajoissa, että maltan herätä arkiaamuisin ennen lapsia. Viime aikoina on jäänyt pois myös telkkuohjelmien katsominen - se tekee muuten tosi hyvää siihen, että tuntuuko väsyneeltä vai ei. Tuntuu hyvältä.

Toki viihtymiseen vaikuttaa suuresti se, että alun sähellys on jokseenkin taaksejäänyttä. Kaikki pelaa nettiä lukuunottamatta suhteellisen hyvin, arkipäivän sähellys on ainakin toistaiseksi sähelletty jo. Suuria ihmetyksen aiheita ei enää tule viikottain. Naapuruston draaman osaa ohittaa eikä jokaiseen epäkohtaan kiinnitä enää huomiota.

Arkipäivien iloja tuottavia asioita ovat auringonlaskun aikaan leijaileva maagisen kaunis valo, aamulenkkejen aikainen uskomaton meteli sademetsässä, osa linnuista visertää, osa kirkuu, pikkueläimet vipeltää pitkin puskia, sirkat sirittää. Iltaisin taas sammakot pitävät järjetöntä älämölöä, joku lajike kuulostaa ihan palohälyttimeltä, toinen auton varashälyttimeltä, kolmas yleiseltä varoitusäääneltä. Luonto on niin voimalla läsnä koko ajan, halusi tai ei.


Asuinalueellamme on lukuisia mangopuita, silminkantamattomiin. Sato on lähes kypsää. Nyt parin kuukauden aikana mangot ovat kasvaneet ja välillä tuntuu ylitsepääsemättömän hienolta nähdä meheviä hedelmiä kaikkialla, luonnossa. Melkein kuin omenasadon kypsyessä Pohjolan syksyssä. Täällä mangopuut vain kasvavat vapaana luonnossa.

Olen alkanut ymmärtämään miten ainutlaatuinen tämä alue on, jossa asumme. Kuvissa vilahtavat rakennukset ovat kaikki USA:n lentotukikohdan aikaisia rakennuksia, jotka ovat nyt tyhjillään. Taloja on satoja. Pitkin sademetsää kiemurtelee teitä, joiden varrella on asunut lukuisia USA:n sotilaita perheinään. Ei sinällään ihailtavaa, mutta sitä tuntee vahvasti täällä liikkuessa palan historiaa. Talot sulautuvat yllättävän hienosti metsään, niiden arkkitehtuuri vaikuttaa nerokkaalta tähän ilmastoon. Ne suorastaan kutsuvat restauroimaan itsensä ja löytämään uusia asukkaita. Valitettavasti niiden kohtalo on toisenlainen. Yksi toisensa jälkeen puretaan ja tilalle tulee uusia taloja.

Ulkosuomalaisuuden yksi hienoimpia tunteita on vapaus. Välillä sielun valtaa sellainen kutkuttava tunne siitä miten sitä onkaan itse oman onnensa seppä. Kukaan ei odota mitään, kaikki on omissa käsissä.


Onko muilla ulkosuomalaisilla samankaltaisia kokemuksia sopeutumisesta, kun muutto uuteen maahan ei ole tapahtunut ensimmäistä kertaa? Muistan edelleen sen juovuttavan onnen, kun muutimme ensimmäistä kertaa pois Suomesta pysyvästi ja kun kaiken etukäteen pelkäämisen jälkeen huomasin miten ihmeellisiä ja upeita paikkoja Etelä-Afrikka ja Namibia ovatkaan. Tai kun nuorempana pariin otteeseen muutin Espanjaan alle vuodeksi. Teki mieli ilakoida pitkin katuja. Mutta Nambian jälkeen se tunne ei ole palannut. Sopeutuminen ja kulttuurishokki ovat kulkeneet ihan erilaisia polkuja.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Playon Chico & San Blas



Reilu viikko sitten matkasimme Panaman autonomiseen osaan San Blasille, Kuna-intiaanien maille. Turismi alueelle on säädeltyä ja niukkaa vielä toistaiseksi. Kunat asuttavat saaria ja käyvät mantereella töissä omilla maillaan viljellen riisiä, juureksia ja eri hedelmiä. Osa kalastaa ja osa metsästää pienriistaa. Osa elää turismista. Kunat ovat maailman toiseksi pienin kansa kooltaan. Me olimme pieniä jättiläisiä heidän rinnallaan. Me matkasimme saarille, joille pääsee ainoastaan lentämällä ja loppumatkan veneellä. Alueella toimii vain yksi matkapuhelinverkko, joten me olimme täysin ilman mitäään kontaktia ulkomaailmaan kaksi päivää. Yksi loman parhaista puolista.


Pitkä ja kapoinen silta yhdisti mantereen lentokentän Playon Chicon pääsaareen, jossa lähes kaikki alueen kunat asuivat.


Aika meni mukavasti rannalla. Säät suosivat siinä mielessä, että aurinko pysytteli lähes koko ajan pilviverhon takana. Trooppisilla leveyksillä suora aurinko olisi ollut liikaa, nyt jaksoimme olla ulkona ja uida meressä pitkin päivää. Hiki helmeili joka tapauksessa kuumuudesta.



Asuimme bambusta, palmuista ja mangrovesta rakennetussa majassa. Kelpasi, ihan vähän vaan vuosi katosta vesi läpi sateen sattuessa. Saarella oli kahdeksan majaa, osa niistä meren päällä ja osa maalla. Me pysyttelimme tiukasti maanpinnalla.


Riippumatoissa ehdimme loikoilla yllättävän paljon. Kunat ovat kautta aikojen kuuleman mukaan nukkuneet riippumatoissa ja edelleenkin he rakentavat kotinsa tukipuut niin, että niihin saa mahdollisimman monta riippumattoa roikkumaan vierekkäin.


Ensimmäisenä päivänä minä ja mies pääsimme ihan kahden lounaalle, kun lapset nukkuivat päiväuniaan. Esikoinen nukahti unille, koska päivä oli alkanut jo neljältä aamulla. Olipas ihanaa istua näissä super rauhallisissa maisemissa palmujen huojuessa ja meren ollessa lähes tyyni. Ruoka oli simppeliä, mutta niin hyvää. Tuoreilla merenantimilla ei voi mennä pieleen. Yandup Lodge kysyi meiltä etukäteen jos meillä on jonkinlaisia ruokarajoitteita, muuten saarella mennään yhden vaihtoehdon mukaan. Molempina päivinä oli lounaalla papukaijakalaa eri höysteillä, ekana iltana oli mustekalaa ja toisena jotain jättiläismäisiä katkarapuja.



Toisena päivänä matkasimme veneellä yhdellä saarelle, matkalla esikoinen ja mies snorklasivat katsoen meritähtiä ja merisiiliä ja lukemattomia kaloja, sardiinit asuvat noilla merillä.


Kuopuksen tukka alkaa olla aikamoinen.


Lomamieli saapui jopa yllättävän vaivatta. Lapset touhusi mielellään vedessä ja hiekassa sekä ihmetteli majaamme. Toki semmoinen zenimäinen rauha jää saavuttamatta näiden poikasten kanssa. Niistä, kun ei ikinä tiedä mitä keksivät seuraavaksi puuhata. Esikoinen kiipesi korkealle vesivaraajaan tikapuita pitkin. Me huhuilimme miehen kanssa pitkin saarta esikoisen perään kunnes mies katsoi ylöspäin ja näki esikoisen kymmenen metrin korkeudessa kikattamassa meille.



Kotimatkalla, saavuimme laiturin nokkaan veneellä, kipitimme kentän halki jättäen matkatavarat odottamaan konetta, toisella puolen istuimme muutamalla jakkaralla, punnitsimme itsemme punnusvaa'alla. Pienkoneen on tiedettävä tarkasti kuorman paino. Mukaamme lähti Playon Chicolta myös pahvilaatikollinen hummereita johonkin Panama Cityn ravintolaan. Kone oli tosiaan pieni. Siinä ei mahtunut seisomaan. Penkkirivejä oli kolme matkustajille. Minä ja kuopus istuttiin takapenkillä, joka ei oikeastaan ollut oikea penkkirivistö edes. Lennot meni oikein hyvin, oikein oli pehmeä meno eikä pahemmin jännittänyt. Pahin jännitys oli kun näin koneen ensimmäisen kerran, sen pienuus yllätti. Koneessa ei ollut kuin kaksi miehistön jäsentä ja kymmenen matkustajaa. Ei ollut vessaa, juomatarjoilua taikka kuulutuksia.



Karibian meren pienellä saarella palmujen alla aika oli kuin sadusta, kuin toisesta todellisuudesta. Yandup Lodgen pääopas jaksoi kertoa meille monta kiintoisaa tarinaa sekä ylistystä Äiti Maan antimista. Suosittelen.