sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Maailmansa

"Äiti oot niin sievä, että koko maailma tahtoo katsoa sinua."

"Äiti, anna minun mennä katsomaan maailmaa."

"Mutta äiti, me vain katsellaan maailmaa täältä."

Vajaan neljävuotiaani maailma alkaa hahmottua. Jo muutaman vuoden eri seinillä keikkunut maailmankartta on yhä edelleen todella kiinnostava. Sieltä esikoinen löytää nopeasti synnyinmaansa Kenian, lempipaikkansa Littoisen ja nykyisen asuinmaamme Panaman. Isänsä matkustaessa työmatkoillaan, tarkistamme kartasta useita kertoja missä isä on ja minne isä palaa.

Maailmankartasta etsitään kummitädin kotia, eri puolilla asuvia isovanhempia, enoja, tätiä ja setiä. Serkkuja ja koiriamme.

Viime viikonloppuna tuttumme olivat viettämässä lauantaita luonamme. Esikoinen on löytänyt samanikäisestä suomalaisbrasilialaisesta pojasta itselleen tärkeän ystävän. Poikien huone on yläkerrassa, suoraan patiomme yläpuolella. Kuulin parvekkeen oven avautuvan. Menin nopeasti paikalle. Pojat seisoivat rauhallisesti tähyillen yläilmoihin, esikoinen ilmoitti heidän katselevan maailmaa. Parveke on kuitenkin turhan täynnä ideoita siitä mitä kaikkea siellä voi tehdä tai minne siellä voisi kiivetää. Oli ohjattava pojat sisälle ikkunan taa katselemaan maailmaa.

Toissapäivänä olimme samaisten kamujen luona kylässä. He asuvat kerroksessa numero 43. Korvat menevät lukkoon hississä. Ikkunoista näkymät ovat komeat, pitkälle merelle, kauas kaupunkiin ja kukkuloille. Sielläkin esikoiseni haltioitui näkemästään ja halusi vain katsoa maailmaa, parvekkeella.

Muumipeikon innoittamana esikoiseni tykkää poimia yhden kukan milloin mistäkin äidille korvan taakse kaunistamaan. Tänään taas sain keltaisen kauniin kukan korvan taakse ja kuulin suloisia sanoja korviini kuinka äiti on niin sievä, että koko maailma tahtoo katsoa. Muumikirjoissa Niiskuneitiä kuvaillaan usein sieväksi silloin kun hänellä on kukka korvan takana.



Esikoiseni on hyvin ratkaisukeskeinen ihminen. Hän kehittää nopeasti aina ratkaisun tilanteeseen kuin tilanteeseen, arvioi asioita jo etukäteen kuten toissapäiväiselle kyläreissulle lähtiessämme hän toi kolme lempiautoaan laukkuun, että pikkuveli leikkisi niillä (yleensä pikkuveli ei todellakaan saa koskea noihin lempiautoihin) kylässä eikä näin ollen haluaisi koskea kylässä oleviin leluihin, jotta esikoinen ja kamunsa saavat rauhassa leikkiä leikkejään. Tai jos haluamme vaikka leipoa jotain ja jauhot ovat vaikka loppu, niin esikoisen mieli on jo järjestämässä tapaa millä pääsemme kauppaan tai kuinka voin kysyä naapurilta lainaan.

Esikoinen on ollut lähes kolme kuukautta kotona, kesäloma tuntuu kestävän pienen ikuisuuden. Koulu alkaa vasta maaliskuun alussa. Mutta tämä aika kotona, yhdessä, 24/7 koko ajan antaa meille mahdollisuuden tutustua toisiimme tarkasti, jaksan kuunnella esikoisen juttuja, ne ovat kiehtovia. On niin mielenkiintoista olla aitiopaikalla seuraamassa kuinka lapsi kasvaa ja kuinka hänen maailmankuvansa kehittyy.

Tänään kokeilimme ensimmäistä kertaa kuinka yhteinen lenkki sujuisi. Lapsi pyöräillen ja minä juosten. Hyvin se sujui, oikein hienosti. Lapsi nautti niin kovin, harvoin vietämme aikaa ihan kahdestaan. Puhetulva oli uskomaton. Kesken lenkin poika laittoi pyöränsä maahan ja halusi halata. Ihana lapsi. Muistan itsekin kuinka rakastin niitä hetkiä, kun pääsin mummon kanssa mökille kahden. Mummo oli vain ja ainoastaan minulle, taisin puhua taukoamatta itsekin jos en nukkunut.



Päivämme kuluvat hyvin pitkälti saman kaavan mukaan. Aamuisin aamupala ilman hoppua, muutama lasten ohjelma, jotain aktiviteettia pariksi tunniksi (puisto, uiminen, leikkitreffit, asioiden hoitaminen, iltapäivän puolella ei enää voi, koska ruuhka leviää yli koko kaupungin), lounas ja päikkärit. Iltapäivällä taas tunti tai kaksi leikkiä, kaksi kertaa viikossa jalkapallotreenit ja kerran viikossa englannin tunti. Illallinen, iltapesu, iltapala, iltasatu ja unille. Poikien rutiinit ovat samat. Aamuisin heräävät vähän eri aikaan, esikoinen nukkuu lyhyemmät päikkärit, jos nukkuu ollenkaan, esikoisella kestää nukahtaminen iltaisin kauemmin. Päivästä toiseen toistuvalla kaavalla kuvittelen luovani lapsille turvalliset raamit hahmottaa maailmaa ja välillä sekopäiseksi äityviä tapahtumia elossamme. Ja toisaalta ehkä oma päänikin tarvitsee sitä, että tiedän edes sen verran elämästämme, että milloin tapahtuu mitäkin päivän mittaan. Esikoinen ymmärtää ja osaa päivän kulun tarkkaan. Jos hän vaikka haluaa uimaan niin hän osaa kysyä, että voimmeko mennä päikkäreiden ja välipalan jälkeen tai jos hän haluaa katsoa jonkun tietyn ohjelman, hän osaa pyytää sitä sanomalla "jos nukun nyt päikkärit niin saanko sitten katsoa?". Kiristys ja lahjonta omaksuttu hyvin siis.


4 kommenttia:

  1. Onpa hienoja pohdintoja! Onneksi sinulla on aikaa kuunnella, muutenhan ei oppisi maailman suurimpia viisauksia. Kovasti jo odotan tuota vaihetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vielä on välissä monen monta vaihetta teillä. Kuopuksen vaihe just nyt on huuto ja itkuhuuto. Mielestäni varsin meluisat panamalaisetkin ovat yllättyneitä kuopuksen äänen voimakkuudesta. Meidät jopa poistettiin lasten teatterin katsomosta, koska kuopus protestoi ilmeisesti liian voimakkaasti.

      Olen kyllä ihan vasta nyt alkanut tajuamaan kuinka hienoa tämä esikoisen loma-aika on ollutkaan (vaikka välillä se turhauttaa, kun en tee mitään muuta kuin ole lasten kanssa), mikäpä muu voisi antaa yhtä pakahduttavia onnen tunteita kuin oman lapsen oivallukset ja opit elämästä.

      Poista
  2. Ihana nelivuotias! Oma 4veeni niinikään enemmän ja enemmän osaa hahmottaa maailmaa ja muutenkin niin vain kummasti kasvaa ja kehittyy. Aika mahtavaa, vaikka on hälläkin sitten omat vähemmän mahtavat mademoiselle-hetkensä jolloin tulta ja tappuraa löytyy :) Mä kaipaisin tuollaisia kahdenkeskisiä tekemisiä sen kanssa kun nykyään niin menee kovasti huomiota pikkuveljen kanssa säätämiseen. Ihania noi sievä äiti -kommentit!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kahdenkeskinen aika on kyllä niin arvokasta, otan usein esikoisen kauppareissulle mukaan. Kuopus jää kotia, koska muuten kauppareissu on yhtä sähellystä. Automatkat on aikaa vaan jutella, jossain vaiheessa esikoinen aina pyysi saada katsoa kännystä ohjelmia (kun muutimme Panamaan emmekä tunteneet ruuhkaa-aikoja tuli kännystä jatkuva viihdyke autoon), nyt hänkin tykkää niin yhteisestä ajasta, että ei enää kysy tai sitten jatkuva ei on alkanut vihdoin tehoamaan :) Meidän molemmat pojat oavt aika nollasta sataan, tuntuu että kaikki tunteet ovat kovin voimakkaita. Molemmat ovat kovia halaamaan ja pussaamaan, esikoinen puhuu välillä niin kauniita asioita että haluaisi vain pysyä niissä hetkissä ikuisuuden ja sitten taas kun suututtaa niin todellakin suututtaa, molempia poikia. Draamaa ei puutu tästä talosta.

      Minulle on vasta nyt tullut vanhempana ensimmäisen kerran sellainen hyvin voimakas olo siitä, että lapseni todellakin kasvaa enkä haluaisi. Miten esikoinen voikaan jo osata pyöräillä ja uida, syö ruokansakin jo lähes aina itse. Mitä? Miten ajan voi pysäyttää?

      Poista