torstai 31. maaliskuuta 2016

Kun arki kaatuu eikä apua osaa etsiä

Jos viimeksi päivittelin ihanaa arjen sujumista niin munajahdin jälkeen kaikki on ollut muuta kuin sujuvaa arkea. Tuli miehen työmatka, tuli kodinhoitajan viisumin hakureissu, tuli kaamea hotellilomakokemus, tuli räkä ja yskä. Loppui aamun kahvihetket, jo hyvin alkanut juoksu, tasaantunut olo. Ei aua kuin taas riipiä kasaan ne arjen palikat, jolla homman saa sujumaan.

Kun mies olo poissa ja kodinhoitajakin viikon verran viisumireissulla, niin sitä huomasi miten yksin täällä onkaan. Vaikka on tuttuja ja kavereita, pikkuhiljaa rakentuvia ystävyyssuhteita ja avuliaita naapureita niin silti sitä on yksin. Olen toivottoman kehno pyytämään apua. Mietin, että jos tulisi hätätilanne, että olisi lähdettävä vaikka lääkäriin niin miten sen tekisin ilta-aikaan tai sitten ihan normaali aamujuttu, kun esikoinen lähtee kouluu. Mitä jos koulubussi ei tulisikaan, menisinkö herättämään nukkuvan kuopuksen, että voin heittää esikoisen kouluun vai jäisikö esikoinen kotia vai voisinko kysyä naapurilta tulisiko hän vartiksi valvomaan kuopuksen unta? Mutta kun naapuri ei välttämättä vielä ole syönyt aamupalaansa tai tehnyt mitä tahansa askareitaan niin en tietenkään kysy naapurilta. Pitäisi kyllä.



Yksi naapurini, mahtava kolmen pienen lapsen äiti kertoi kuinka oli soittanut yhdelle toiselle naapurille, joka on vielä nuori ja lapseton, että tule pelastamaan meidät ja tee meille ruokaa, koska nyt en siihen itse ehdi. Oli tämä nuori naapuri tullut, loihtinut vartissa lounaan ja pelastanut paljon. Itse jäin kuulostelemaan omia outoja tuntemuksiani, en ikimaailmassa olisi kehdannut ja siitä huolimatta minusta nimenomaan tuo oli normaalia ihmisen käytöstä, sellaista johon toivoisin itsenikin taipuvan. Olen jo jonkin aikaa tässä kuulostellut pienten lasten perheiden vanhempia. Sitä kuinka taitavasti he ovat ympärilleen kutoneet turvaverkkoa. Kuinka aina on joku muukin kuin yksi vanhempi taikka aikuinen paikalla. Me taas olemme kutoneet verkkomme niin, että yksi vanhempi riittää. Mies käy suhteellisen usein lasten kanssa eri leikkipaikoilla leikkimässä ilman minua, voin vaan kuvitella kuinka hän saa niin ihailevia kuin hämmästyneitä katseita osakseen. Jos joku tuttuni on nähnyt miehen yksin lasten kanssa, saan poikkeuksetta seikkaperäisen selostuksen siitä kuinka mieheni on minkäkin tilanteen hoitanut. Aina lopuksi myös vuolaat kehut kuinka mahtava mies hän on, kun on yksin lasten kanssa, vaikka olisi hoitanut tilanteet miten tahansa. Ihan vaan koska on isä eikä äiti.

Meidän turvaverkko on ohut. Mutta mitä voi tehdä, kun omat toimintatavat ja joku todella sisällä syvällä ytimessä oleva ei osaa pyytää apua vaan luottaa siihen, että kyllä minä yksin tämän hoidan vaikka mikä olisi?

Meidän ympyröissä päivitellään usein toisten äitien kanssa pikkulapsiperheen elämän raskautta kaukana isovanhemmista, tädeistä ja sedistä. Se kai kuuluu tähän vaiheeseen. Päivittelen minäkin. Moni on vakuuttunut siitä, että tästä ajasta ei voi selvitä täysijärkisenä, jos arjessa ei ole apujoukkoja. Se tarkoittaa lähes aina maksettua apua lastenhoitajan ja siivoojan muodossa. Välillä toivon itsekin, että osaisin hyödyntää kodinhoitajaamme enemmän lasten kanssa, että arki olisi muutakin kuin jatkuvaaa kinaa syömisestä ja että huomioni voisi joskus olla muuallakin kuin lapsissa. Ja silti jo tämä aamun tunnin mittainen kahvitaukoni saa minussa pieniä syyllisyyden tunteita aikaan. Onko tämä syyllistymisen tunne jotain suomalaista vai ihan persoonakohtaista?


maanantai 21. maaliskuuta 2016

Pääsiäisen munajahdissa



Perjantaina lapset pääsivät etsimään pääsiäismunia ympäri naapurustoamme. Tänne oli piilotettu 1000 munaa (muutama äiti veti hieman vaan överiksi). Lapset kirmasivat hiki otsassa valuen ympäriinsä, toiset pienten koriensa kanssa, kokeneemmat isojen muovikassien kanssa. Korista voi joku napata munan ja munat myös helposti kaatuvat sieltä. Kuulema.


Ennen jahtia lapset saivat maalata pääsiäismunia, ihan oikeita tyhjäksi puhallettuja munia. Esikoinen maalasi kauniin pääsiäismunan, mutta valitettavasti se meni eilen jo rikki jonkun sitä ihailtua liian voimallisesti.


Kokeneemmat jahtaajat olivat olleet etsimässä tässä vaiheessa jo kauemman aikaa, pienemmät saivat vasta kuulla jahdin alkaneen. Juokseminen alkoi. Esikoinen oli ensi kertaa pääsiäismunajahdissa. Tämän jälkeen en esikoista nähnytkään kuin vasta jahdin loputtua. Mies oli esikoisen perässä juoksemassa. Minä kuljin kuopuksen kanssa, joka suhtautui hyvin vakavasti naapurin tytön autoon eikä parituntisen aikana irroittanut siitä otetta ollenkaan. Istyi kyydissä tai työnsi autoa. Eron hetkellä tuska oli voimakas. Kuopuksella on hyvin vahva fiksaatio autoihin. Jokaisen auton etupenkille, nimenoman kuskin paikalle olisi päästävä. Kaupassa autokärryt ovat hitti, mutta lähdön hetki on yhtä itkuhuutoa, vaikka kuopus olisi saanut istua autokärryissä tunnin.




Lapset rakastivat munien etsimistä, muutama isompi lapsi lahjoitti omistaan kuopuksen koriinkin muutaman. Toki munat sisälsivät lähinnä karkkia, mutta onneksi kuopus ei siitä mitään ymmärrä ja esikoisellekin riitti muutaman munan sisältö. Kotonakin eilen piilottelin pääsiäiskukon munia sunnuntaivieraille. Yhä edelleen osa on avaamatta. Arvelen esikoisen saaliin olevan 15 munaa. 

Jälkipyykki munajahdista latisti hienon juhlan jälkitunnelmat. Whatsapissa käytiin kiivasta keskustelua siitä kuinka pienimmät eivät saaneet tarpeeksi munia isompien ahnehtiessa edellä. Itselläni ajatus kävi mielessä kun kuopuksen kori oli tyhjänä enkä itsekään joukon hännillä nähnyt yhtään, mutta koska kuopus ei munia kaivannut tai jahdista sen enempää ymmärtänyt niin olin vain tyytyväinen, että hän sai leikkiä naapurin autolla eikä hoksannut karkin konseptia. Esikoisen kanssa saimme juteltua kuinka eri paikoissa juhlitaan eri tavoin. Puhuimme kuinka Suomessa pääsiäiskukko munii ja täällä taas pääsiäispupu, raamatun tarinoita emme keskustelleet. Esikoinen ei taas osannut yhtään ajatella, että hänellä olisi ollut liian vähän munia toisiin verrattuna. Voihan muna. Ensi vuonna kuulema pitää järjestää ikäryhmittäin ja vanhempien lasten tulisi ymmärtää paremmin. Minusta oli taas mahtavaa nähdä kuinka jo vähän isommatkin lapset juoksivat niin iloisina ympäriinsä ja osallistuivat. Mutta mitäpä juhla olisi ilman draamaa täällä meidän pikkumaailmassa?

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Ihanan tavallista

Jo ehkä viikon verran arkemme on ollut kaiketi niin tavallista kuin se vaan voi olla. Tykkään. Esikoisen koulun alkaminen on ollut iso asia, se rytmittää aamupäivät, saa heräämään liian aikaisin, mutta tuo samalla ryhtiä. Kuopuksen passitan aamuisin tunniksi ulos kodinhoitajan kanssa ja kappas, minulla on tunti taivaallista aikaa juoda kahvia ja seurustella läppärini kanssa. En ole oikein käyttänyt koko konetta täällä Panamassa ollessa, koska se on hankalaa lasten kanssa eikä sille ole edes aikaa.

Joka päivälle on ollut menoja eikä se tunnu ihan just muuttuvan. Olen alkanut näkemään unia, pitkästä aikaa. Viimeksi niitä olen tainnut katsella ennen esikoisen syntymää. Olen joskus jostain lukenut, että unet tai että niitä muistaa aamulla, kertoo siitä, että saa levättyä tarpeeksi. Uskon, ainakin omalla kohdallani juuri näin olevan. Päivisin päiväuniaikaan en nukahda samantien, kun olen saanut kuopuksen unilleen. Esikoinen nukkuu enää harvoin päiväunia, menee sitten aikaisemmin yöunille, jolloin myös me vanhemmat maltamme mennä ajoissa nukkumaan. Kun menee kymmeneltä nukkumaan, on kuudelta jo melko valmis heräämään.

Olen innostunut kokkaamisesta. Olen aina rakastanut ruokaa ja kokkaamista, syömistä ja uusien makujen maailmoja. Mutta sekin kaikki syömistä lukuunottamatta, on elänyt aikamoista talviunta jo joitain vuosia. Huomenna osallistun kokkauskouluun, jossa aiheena on riisi.

Kuopukselle tuli eilen täyteen 1,5 vuotta. Nyt oikeastaan alkaa tuntumaan, että se raskain suossa rämpiminen alkaa taittua ja elämä maistua. Kuopus on taitava ymmärtämään asioita, kuuntelemaan ja tarkkailemaan. Kommunikointi helpottuu päivä päivältä.

Taidan hetken paistatella tässä tavallisuuden kuplassani. Mukavaa keskiviikkoa!

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Elämäni telenovelassa

Naapurustoni on uskomaton paikka asua. Muistan joskus nähneeni muutaman jakson jotain etelä-amerikkalaista telenovelaa, jossa juonikäänteet ja draama ovat aivan omaa luokkaansa. Voin kertoa käsi sydämellä, että niin on täälläkin. Naapurustossamme on ihmisiä monesta eri maasta, joitain hollantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, italialaisia, pari jenkkiperhettä, monta meksikolaista, venezuelalaista, kolumbialaista, perulaista, ecuadorilaista ja panamalaista sekä varmasti monta muutakin kansallisuutta. Monessa perheessä vanhemmista on toinen toisesta ja toinen toisesta maasta. Kirjo on suuri.

Kaikesta voi saada draamaa, kaikesta sanat voivat lennellä ja whatsap-ryhmät täyttyä uskomattoman kiivaista ääniviesteistä, joista on lähes mahdoton ymmärtää mitään muuta kuin hirmuinen säksätys. Pääsen todellakin kurkistamaan verhojen taa, kiinni johonkin väli-amerikkalaisen kulttuurin ytimeen, jota on vaikea käsittää ja jossa on vielä vaikeampi itse olla osana. En oikein istu (pahoitteluni, nyt tulee ihan täyttä yleistystä) jenkkien keskusteluun, jossa huomaan tuntia myöhemmin, että kaikki pälättävät, kyselevät, ovat kiinnostuneita, mutta kukaan ei sano silti mitään. Tai väli-amerikan keskustelut kaloreista, jumpasta, selluliitistä ja kengistä, ihan tosissaan. Eurooppalaisiin en ole onnistunut vielä tutustumaan paria lukuunottamatta, ehkä ne välttelevät suomalaista, ehkä niillä on joitain stereotypioita meistä mielessään.

Pikaisesti laskettuna minä itse kuulun ainakin seitsemään eri naapuruston whatsap-ryhmään. Osassa niistä vaihdetaan yli satoja viestejä päivittäin. Tulee ainakin treenattua espanjaa, kun yritän ymmärtää. Viesteissä jaetaan vitsejä, vinkkejä mitä tehdä, kysellään kampaajan ja pitserian numeroita, kysellään toimiiko naapureilla netti, tuleeko vettä normipaineella, ilmoitetaan kaduilla seikkailevista koirista ja kissoista. Paljon hyvää ja tarpeellista tietoa, kyllä. Mutta tuon tiedon määrä on hyvin pieni verrattuna muuhun mitä ryhmissä lähetetään. Ryhmissä annetaan ilmi kuvilla naapuri, joka ei korjaa koiransa jätöksiä maasta suuren kohun saattelemana, kuvataan uima-allasalueella epäsiivosti käyttäytyviä, pohditaan tosissaan josko lastenhoitajat saavat mennä allasalueelle saatika altaaseen, käydään hyvin kiivasta sanasotaa monesta asiasta. Luokkayhteiskunta elää voimakkaasti täällä, jokaisella on paikkansa arvoasteikolla. Toiset pitävät siitä tiukasti kiinni, toiset ovat taas avoimempia tasa-arvoisemmalle ajattelulle. Virkistävää on se, että me emme todellakaan ole automaattisesti kärkikastia eikä meitä kukaan sen enempää kalastele kaverikseen tai yritä hyötyä meistä niin kuin monesti Keniassa tuntui käyvän. Nämä ovat huomioita vain tästä meidän naapurustosta, pienen pienessä mittakaavassa monen kansallisuuden kirjossa.

Kadulla tavatessa tervehditään aina, hymyillään ja kysellään kuulumiset. Whatsap-viesteissä taas annetaan tulla jotain ihan muuta. Tunnistan toki itsekin kirjoitetun kieleni olevan huomattavasti rohkeampaa, mutta en ikinä julkeaisi haukkua naapureitani julkisesti. (Hahaa, täällä näköjään turvallisesti omalla kielelläni kuitenkin.) Moni tuohtuu keskusteluista, eroaa ryhmistä, liittyy uudestaan, perustaa uuden oman, jättää lukematta. Minulla on sitten taas joku kieroutunut kiinnostus lukea viestejä, yritän olla tuomitsematta ja ymmärtää ja nähdä ajatusten taakse. Meistä ei ole vielä ryhmissä valitettu, joten se on helppoa, kun kukaan ei ole vielä tuominnut. Apua ja vinkkejä olen saanut monta kertaa, kun sähköyhtiö katkaisi sähkömme, tilasi tuntematon naapurimme, jota en vieläkään tiedä, meille sähkömiehen, joka laittoi meille liitokset takaisin ja pelasti aikalailla jouluateriamme. Katkos oli muistaakseni aatonaattona.

Välia-amerikkalaisten daamien ryhmässä taas jaetaan uskomatonta tietoa, paljon vitsejä, joita en ymmärrä alkuunkaaan, paljon kuvia komeista miehistä, joita sitten huokaillaan. Vinkkejä aikuisten makuuhuonepuuhiin, vertaillaan dieettejä, eri treenejä, kysellään perään jos joku ei ole ollut kuntosalilla (minä en ole ollut kertaakaan), mutta toisaalta taas tsempataan. Sanovate meille pienten äideille, että sitten kun lapsesi on kolme niin alat tehdä tätä mitä mekin. Hiukan kirurgin veistä sinne ja tänne, täytettä huuliin ja rintaan, paljon kuntoilua ja kynttiläkylpyjä miehen kanssa. Minulla olisi vielä puolitoista vuotta siihen, saas nähdä miten naisen käy.

Minulla on ihan mukavasti tuttuja, pari tyyppiä joita kysyä aina lasten kanssa leikkimään, monta äitiä, jotka odottavat pientä breikkiä kodin ulkopuolella ja joiden kanssa on kiva tavata illanistujaisten parissa. Kaksissa olen ollut mukana. Kuukausittain niitä kai melkein on, aina ei pääse mukaan. Vahva toisista huolehtimisen kultttuuri kaiken draaman keskellä kuitenkin on, harvallla meillä on perhettä täällä, panamalaisilla vaan. Se tuntuu hyvältä ja sopii loistavasti minulle, joka rakastaa tarkkailla ja kuvitella mielessään kaikenlaisia syyseuraamussuhteita ihmisten käyttäytymiselle. Sellaista täyden kolahduksen kaveria ei ole vielä vastaan tullut, onneksi niitä on kuitenkin pari elämääni löytynyt muilta mailta ja matkoilta sekä yksi istuu aika usein sohvalla iltaisin. Pus.


tiistai 8. maaliskuuta 2016

Lomo saltado - perulainen resepti

Jos eloni joskus tuntuu liialta draamalta täällä monen kuningattaren keskellä, niin on täällä paljon hyvääkin. Meksikolainen naapurini kokosi yhteen kokkaamisesta kiinnostuneet ihmiset ja ehdotti, että tapaamme kerran kuukaudessa jonkun kotona kokkaamisen merkeissä. Innostuin ja ilmoittauduin. Minun mielessäni oli arki-ilta, valmiiksi katettu pöytä ja jonkun toisen kokkaama ruoka, jota sitten viinin siivittämänä nauttisimme emännän kertoillessa maansa ruokakulttuurista. 

Mutta ei, kokoonnumme maanantaiaamuisin, teemme ruokaa yhdessä, syömme lounasta ja loput kannamme pikkukipoissa kotiin miehelle maistettavaksi. Kivaa oli sekin. Ruoka ja seura oikein mainiota. 

Pitää joku kerta ihan erikseen kirjoittaa riisistä, nyt kerron sen verran vaan, että vähänpä tiesin riisistäkin. Suolavedessä keitetty riisi saa täällä lähinnä kulmat kohoamaan kysyvästi, että oletko tosissasi, tuohonko pystyt?


Perheannos kahdelle isolle ja kahdelle pienelle

600 gr hyvää ja pehmeää naudanlihaa suikaleena (ei sitkeää tai pitkän valmistuksen vaativaa)
4 valkosipulin kynttä

3 tomaattia suikaleeksi niin kuin kuvassa
2 punasipulia suikaleeksi leikattuna
chiliä, täällä sitä kutsutaan nimellä perulainen chili, ei ole sama kuin kuvassa, mutta mietoa ja hieman makeaa chiliä siemenet poistettuna ja suikaleeksi leikattuna, minulla on tuossa jotain todella mietoa chiliä normikokoisen suippopaprikan verran

suolaa
mustapippuria
1 rkl hunajaa
3 rkl soijakastiketta

tuoretta korianteria ja persiljaa



Laita riisi tulemaan, mieleisellä tavallasi.

Kuumenna pannu, lisää öljy ja lihat. Kun lihasta alkaa tulla neste ulos, lisää valkosipuli. Lihan lähes ollessa kypsä, lisää sipuli, tomaatti ja sipuli. Kypsennä vielä pari minuuttia, ei liian kauaa. Lisää hunaja, soija ja mausteet.

Kokoa annos ja ripottele lautaselle reilulla kädellä korianteria ja persiljaa. Itse laitoin vain korianteria kotona, kokkauskerhossa oli vain persiljaa, molemmat toimivat loistavasti.

Minun mielestä ruoka on parhaimmillaan, kun pannulla on vielä nestettä. Ei kannata antaa sen kuivua liikaa. Sipuli ja tomaatti toimii tässä niin hyvin.

Ruoka on tosi simppeli ja sen valmistaa riisin kypsyessä. Tämmöinen pikaisen kypsennyksen kokkaus / wokkaus on minulle ihan uusi maailma. Aion ehdottomasti tutustua lisää.

Tämä on jo kolmas kerta kun tätä teen. Pienin mieheni suoristaan ahmii sipulit ja tomaatit lautaseltaan, vaikka muuten mikään tuore kasvis ei ole viime aikoina maistunut ollenkaan.

Muistanko mikä on tärkeää?

Unelta tuoksuva kuopus aamuisin odottaen kädet ojossa pinnasängyssään ja painautuen ihan kiinni syliin. Liehuva untuvatukka vielä niin pehmeänä odottamassa päivän puuhia.

Molemmat pojat talon edustalla odottamassa isoveljen bussia. Sen 15 sekuntia, kun siinä istuvat ihan vieretysten katsellen ympärilleen.

Molemmat poikani makaamassa selällään trampoliinilla. Kuopus kuuntelee, kun isoveli pohtii pilviä, ennustaa sadetta tummista pilvistä ja huomaa kaukana pilvissä raon, josta aurinko sinnikkäästi pinnistelee.

Auringonlaskut ovat kauniita, vuorten taakse laskeva aurinko värjää kaiken kultaiseksi, paahteiseksi. On kuuma, itikat syövät koko ajan, iho on nihkeä.

Iltaisin, kun pojat nukkuvat. Vieretysten, välissään vaan pinnasängyn laita. Toinen yleensä selällään kädet levällään ja toinen mahallaan takapuoli hieman pystyssä. Peittelen pojat, vaikka tiedän, että peitto potkitaan ihan pian pois, mutta en osaa olla peitttelemättäkään.

Esikoinen juttelemassa juttujaan:

"Näin tänään iskän, kun iskä käveli töihin syli täynnä herkkuja, voidaanko me äiti mennä päikkäreiden jälkeen iskän työpaikalle, jos ihan vähän vaan herkuteltais siellä? Ihan nopeasti voisin vaan herkutella, iskällä oli niin paljon herkkuja, että iskä haluaa varmasti sinne muitakin herkuttelemaan, äitiii voidaanhan me mennä päikkäreiden jälkeen?" Miehen työpaikka on esikoisen koulun lähellä, näköetäisyyden päässä.

Muistan ja tunnen mikä on tärkeää.

Mahtavaa naistenpäivää ihan kaikille!




lauantai 5. maaliskuuta 2016

Puolen vuoden jälkeen Panamassa

Ismo Alanko laulaa lauluaan Rakkaudesta.

Pojat ovat nukahtaneet, minä olen hiippaillut sohvalle, on lauantai-ilta. Jos edes hetken jaksaisin olla hereillä ennen kuin menen nukkumaan.

Miestä ei ole näkynyt pariin viikkoon, työmatkaa, työillallisia, työiltoja, viikonloppumatkoja.

Minä vietän kaiken aikani lasten kanssa, en ole oppinut nipistämään itselleni vieläkään aikaa. Ja jos nipistän, tuntuu se aina kaatuvan jonkinlaiseen katastrofiin.

Ajan jo autolla suht sujuvasti, syke nousee edelleen erilaisissa risteysmutkissa, jotka ovat kuin liikenneympyriä, mutta silti mutkia, joissa yhtäkkiä kahdeksan kaistaa on viisi kaistaa tai jotain muuta täysin absurdia kyvylleni hahmottaa liikennettä. Muu liikenne tuntuu olevan asian suhteen ihan sujut. Harvoin täällä tööttäillään tai näytellään keskisormea, vaikka pelti koliseekin koko ajan. Jossain vaiheessa suunnittelin matkani hyvin tarkasti välttääkseni tiettyjä paikkoja kamalan liikenteen takia. Nykyään tungen joka paikkaan vaikka sydän hieman tykyttelisikin.

Ymmärrän paremmin Panaman espanjaa, sanavarastoni laajenee, menneet ja tulevat verbit menevät edelleen sekaisin. En ole vieläkään saanut aikaiseksi avata lukion aikaisia espanjan kirjojani. Tallessa ne minulla kuitenkin ovat. (En hamstraa oikein mitään, mutta koulukirjat olen jostain syystä säästänyt, muistiinpanot, kokeet, aineet ja muut aineista, joista olen tykännyt eli espanjasta, uskonnosta, filosofiasta ja äidinkielestä ja ehkä historiasta, mutta vaan siksi kun ope oli niin pelottava sekä fysioterapian opinnoista.)

Meillä on koti, joka tuntuu ihan kodilta, moni vierailija on ihmetellyt sitä kuinka meillä voi näyttää näin kodikkaalta, siltä että asumme täällä oikeasti. Minulla on vahva näkemys usein siitä mitä haluan kodiltani ulkoisilta puitteiltaan, halu saada asiat paikalleen on myös aina kova, nopeasti toimeen siis on ryhdyttävä. Ehkä se korostuu tilanteessa, jonka tietää olevan jollain tapaa väliaikainen, että ei niin rakenna sitä loppuelämänsä kotia rauhassa vaan haluaa kodin toimivaksi mitä pikimmiten.

Kuopukseni nukkuu yönsä illasta aamuun asti isoveljensä kanssa samassa huoneessa. I-h-a-n-a-a.

Minulta irtoaa enemmän tukkaa kuin koskaan.

Tiedän mistä löytää parhaimmat hedelmät, keneltä tilata pehmeimmät lihat, mitä ostaa pricesmartista ja mitä ribasmithistä. Tuore kalakauppa odottaa edelleen käyntiäni.

Suosikkipitseria on löytynyt, suosikkirantaravintolakin. Muut suosikkisyömingit taitavat odottaa vielä minua jossain, ei se mitään - tiedän mistä löydän parhaan mojiton.

Esikoinen ei enää joka päivä itke ikäväänsä, enää ei tule koko maailman toimintaa pysäyttäviä romahduksia. Esikoinen on oppinut taitavaksi sukeltajaksi, uimarin aluksi sekä pyöräilijäksi. Hän puhuu niin koskettavan lämpimästi ikävästään kaikkia tärkeitä ihmisiään kohtaan.

Kuopus on kasvanut, paljon. Vauvasta on tullut taapero, jonka tahto on vieläkin voimakkaampi ja ääni kantavampi. Kuopus on sellainen viipottava peikkotukkainen valtavan tahtotilan omaava maailman suloisin elämän ihmettelijä. Herkästi äidin jalkojen välistä kuikkiva, hieman epäileväisesti kaikkeen suhtautuva tyyppi, kuka jumaloi veljensä touhuja.

En voi sanoa, että olisin mitenkään sopeutunut, haluan aikalailla koko ajan pois täältä, en näe tulevaisuuttamme Panamassa ja välillä tuntuu hullulta olla yhtään kauempaa täällä, haaveilen usein sujahtavani takaisin siihen elämään mitä ehkä voisimme nyt elää Suomessa. Tietenkään se ei ole mahdollista, mutta haaveita ne ovatkin.

Silti Panama on täynnä kaikkea kaunista ja mielenkiintoista minkä haluaisin kokea ja nähdä, näyttää lapsillenikin.

En ole valmis muuttamaan pois täältä ihan vielä. Minusta tuntuu tosi väärältä mullistaa lasteni elämä näin perinpohjaisesti näin lyhyen ajan takia. Haluan myös, että poikani oppivat espanjan kielen ja mahdollisesti englanninkin ennen kuin muutamme pois. Ajattelen, että ne kielet jotenkin hyvittäisi sen, että Panama ei ollutkaan hyvä veto. Nähtäväksi jää.

Epävakaa tilanne rasittaa ja mietityttää, eikä vähiten koiriemme vuoksi. Koiramme ovat Suomessa, yksi yksillä vanhemmilla ja toinen toisilla. Haluaisin koirat luoksemme, mutta emme saa aikaiseksi päätöstä siitä kannattaako koiria lennättää tänne lyhyen ajan takia.

Lähdimme matkaan ajatuksella olla Panamassa ainakin kaksi taikka kolme vuotta. Moni etukäteen ajattelemani asia on osoittautunut erilaiseksi. Nyt tuntuu siltä, että emme millään voi olla täällä kahta tai kolmea vuotta. Että se on ihan liian pitkä aika.

Aamuisin heti kuuden jälkeen ulkona on lähes raikas tuulahdus ilmassa, niin raikas kuitenkin, että siitä tulee väistämättä hyvälle mielelle.

Pidän kovasti Panama Pacificosta, asuinalueestamme. Tosin siitä osasta, mitä parhaillaan tuhotaan. En olisi osannut uskoa, että entinen usan sotilastukikohta voisi kiehtoa minua näin paljon. Sademetsän vieressä asuminen on hienoa, aina elävä luonto, sammakon kurmutus, sirkkojen siritys ja lintujen laulu eivät tunnu lakkaavan yölläkään. Metsät ovat täynnä mitä erilaisimpia puita ja kasveja. Olen oppinut, että palmuja on olemassa monen montaa erilaista lajia.

Väli-amerikkalainen kulttuuri näyttäytyy telenovelan kaltaisena jatkuvana draamana, panamalaiset ovat kummallista sakkia, josta on vaikea saada mitään otetta. Kaikki ovat aina todella leppoisia, hitaita, hieman töykeitä, mutta ei silti koskaan vihaisia. Korot ovat kengissä huikeita, naiset huoliteltuja. Pyöräily valtaa tiet sunnuntaiaamuisin. Ihmiset ovat ystävällisiä kyllä, mutta silti kaikki tuntuu kuorruttuvan tahtojen taisteluilla.

Tuntuu, että olen touhunnut kaikenlaista ja silti, että elämme suhteellisen tasaista arkea. Olen kovin tyytyväinen siihen, että olen saanut rakennettua lapsilleni tutun ja turvallisen oloisen arjen. Päivästä toiseen tapahtuvat arjen tapahtumat yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikenlainen muu säätö pitää huolen siitä, että päivät ovat harvoin täysin samanlaisia.

Niin pitkä matka on tultu ja silti on vahva olo, että olemme vielä ihan lähtökuopissa.

Ismo Alanko lauloi laulunsa loppuun jo aikoja sitten.


"Huokaus kulkee, se syliinsä sulkee

Jo vierähtäneen kyyneleen.
Tunnelma lämmin ja surullinen,
Mutta silti onnellinen."



perjantai 4. maaliskuuta 2016

Koulussa

Näinköhän on pojan päivä mennyt eilen? Näinköhän opettajat ehtivät päivittäin täyttää lappusen jokaiselle lapselle? Tähänkö ne ostamani 200 A4:sta on tarkoitettu?


tiistai 1. maaliskuuta 2016

Opintielle mars.

Olemme käyneet aikamoista taistelua esikoisen koulusta, mihin kouluun pieni mies menee. Koulut ovat kalliita täällä, hakuprosessi on mutkikas ja täynnä pyyntöjä erinäisistä dokumenteista. Meidän asuinalueella on kolme koulua. Kaikki yksityisiä. On yksi kansainavälisen koulun titteliä hakeva usalainen koulu, yksi ranskalainen ympäri maailmaa löytyvä Lycee Frances sekä panamalainen yksityiskoulu. Esikoinen aloitti panamalaisessa koulussa viime lokakuussa, tykkäsi kovasti siitä, mutta itseäni huolettaa suuret luokkakoot ja todella meluisa ympäristö, lasten raju tyyli leikkiä. Olen jutellut vanhempien kanssa, käynyt joka koulussa tutustumassa, kokenut paljon ahdistusta aiheesta, koska miehen työnantaja ei tule vastaan koulumaksuissa yhtään, koulumaksut ovat kovia. Ranskalainen koulu miellyttäisi minua eniten, mutta epäilyttää myös eniten. Epäilyttää, koska ranskan kieli on meille kaikille vieras eikä esikoinen vielä puhu englantia eikä espanjaakaan.

Kuvassa näkyy mitä kaikkea esikoisella täytyy olla mukana ensimmäisenä koulupäivänä. 

Jenkkiläinen koulu vaatii 10 000 dollarin lahjoituksen, jotta lapsi pääsee kouluun. Pre school maksaa 9500 dollaria vuodessa, siihen päälle tulee vielä noin 2500-3000 dollaria muita maksuja. Hintaan ei sisälly lounasta, materiaaleja jne. Tosin tuon lahjoituksen joutuu maksamaan vasta viisivuotiaat lapset (vanhemmat tai siis yleensä aina joku kansainvälinen organisaatio tai yritys, en tiedä ketään perhettä, joka itse maksaisi). Päivä alkaa 8:00 ja päättyy 15:00. Koulussa puhutaan englantia, lähes kaikkien opettajien äidinkieli on englanti paitsi PK3-luokan, jolle esikoiseni menisi. Hän on panamalainen eikä juuri puhu englantia. Koulu noudattaa kansainvälistä kalenteria eli kouluvuosi alkaa syyskuussa ja päättyy kesäkuussa.

Ranskalainen koulu vaatii 3800 dollarin aloitusmaksun, lukukausimaksu on 5600 dollaria, muut maksut noin 1000 dollaria. Tähänkään hintaan ei sisälly lounasta taikka materiaaleja. Koulupäivä kestäää 8:00 -15:00, opetuskieli on ranska, opettajat ovat ranskalaisia ja avustajat luokassa ovat panamalaisia, jotka puhuvat espanjaa. Koulussa on käytössä ranskalainen koulukalenteria, koulu alkaa elosyyskuun vaihteessa ja päättyy kesäheinäkuun vaihteessa.


 Esikoisen koulukirjoja, sain ne kotiin nimikoitavaksi. Nämä viisi kirjaa maksoi yli 100 dollaria, kirjoista kaksi on ihan vain värityskirjoja. 

Panamalaiseen kouluun maksetaan 800 dollarin lahjoitus, lukukausimaksu on 1600 dollaria, muut maksut noin 600 dollaria. Eväät, koulupuvut ja materiaalit tulevat erikseen. Koulupäivä alkaa 7:30 ja kestää 11:00 asti. Koulu noudattaa panamalaista kalenteria. Yksi pitkä loma on joulukuusta maaliskuuhun ja kouluvuoden aikana on lomaa aina kun on jotain juhlia. Koulu mainostaa itseään kaksikielisenä, virallinen nimi on Howard Kids Academy, koulussa on yksi irlantilainen englannin opettaja, joka ei tosin opeta kuin vasta peruskouluikäisiä. Esikoisen opettajista toinen puhuu huhujen mukaan englantia, minun kanssani hän puhuu vain espanjaa. Esikoisen espanja alkoi lupaavasti, mutta harjoittelu ja oppiminen tyssäsi ikävästi kahden kuukauden jälkeen tähän kolme kuukautta kestävään kesälomaan.

Olemme päätyneet siihen, että esikoinen jatkaa panamalaisessa Suomen kesään saakka eli siihen kun me menemme lomalle. Syyskuussa olisi tarkoitus aloittaa sitten jenkkiläisessä, jossa hän aloittaisi neljävuotiaiden luokalla, jonka opettaja on englanninkielinen. Ja kun esikoine täyttää viisi olemme pulassa, koska meidän pitäisi kaivaa kymppitonni jostain lahjoitettavaksi koululle. Paljon on puhetta, että alueellemme tulee uusia kouluja, jotka eivät ole yhtä kalliita. Vaihtoehdoiksi näen uuden koulunvaihdon, uuden työnantajan tai muuton muualle.