torstai 31. maaliskuuta 2016

Kun arki kaatuu eikä apua osaa etsiä

Jos viimeksi päivittelin ihanaa arjen sujumista niin munajahdin jälkeen kaikki on ollut muuta kuin sujuvaa arkea. Tuli miehen työmatka, tuli kodinhoitajan viisumin hakureissu, tuli kaamea hotellilomakokemus, tuli räkä ja yskä. Loppui aamun kahvihetket, jo hyvin alkanut juoksu, tasaantunut olo. Ei aua kuin taas riipiä kasaan ne arjen palikat, jolla homman saa sujumaan.

Kun mies olo poissa ja kodinhoitajakin viikon verran viisumireissulla, niin sitä huomasi miten yksin täällä onkaan. Vaikka on tuttuja ja kavereita, pikkuhiljaa rakentuvia ystävyyssuhteita ja avuliaita naapureita niin silti sitä on yksin. Olen toivottoman kehno pyytämään apua. Mietin, että jos tulisi hätätilanne, että olisi lähdettävä vaikka lääkäriin niin miten sen tekisin ilta-aikaan tai sitten ihan normaali aamujuttu, kun esikoinen lähtee kouluu. Mitä jos koulubussi ei tulisikaan, menisinkö herättämään nukkuvan kuopuksen, että voin heittää esikoisen kouluun vai jäisikö esikoinen kotia vai voisinko kysyä naapurilta tulisiko hän vartiksi valvomaan kuopuksen unta? Mutta kun naapuri ei välttämättä vielä ole syönyt aamupalaansa tai tehnyt mitä tahansa askareitaan niin en tietenkään kysy naapurilta. Pitäisi kyllä.



Yksi naapurini, mahtava kolmen pienen lapsen äiti kertoi kuinka oli soittanut yhdelle toiselle naapurille, joka on vielä nuori ja lapseton, että tule pelastamaan meidät ja tee meille ruokaa, koska nyt en siihen itse ehdi. Oli tämä nuori naapuri tullut, loihtinut vartissa lounaan ja pelastanut paljon. Itse jäin kuulostelemaan omia outoja tuntemuksiani, en ikimaailmassa olisi kehdannut ja siitä huolimatta minusta nimenomaan tuo oli normaalia ihmisen käytöstä, sellaista johon toivoisin itsenikin taipuvan. Olen jo jonkin aikaa tässä kuulostellut pienten lasten perheiden vanhempia. Sitä kuinka taitavasti he ovat ympärilleen kutoneet turvaverkkoa. Kuinka aina on joku muukin kuin yksi vanhempi taikka aikuinen paikalla. Me taas olemme kutoneet verkkomme niin, että yksi vanhempi riittää. Mies käy suhteellisen usein lasten kanssa eri leikkipaikoilla leikkimässä ilman minua, voin vaan kuvitella kuinka hän saa niin ihailevia kuin hämmästyneitä katseita osakseen. Jos joku tuttuni on nähnyt miehen yksin lasten kanssa, saan poikkeuksetta seikkaperäisen selostuksen siitä kuinka mieheni on minkäkin tilanteen hoitanut. Aina lopuksi myös vuolaat kehut kuinka mahtava mies hän on, kun on yksin lasten kanssa, vaikka olisi hoitanut tilanteet miten tahansa. Ihan vaan koska on isä eikä äiti.

Meidän turvaverkko on ohut. Mutta mitä voi tehdä, kun omat toimintatavat ja joku todella sisällä syvällä ytimessä oleva ei osaa pyytää apua vaan luottaa siihen, että kyllä minä yksin tämän hoidan vaikka mikä olisi?

Meidän ympyröissä päivitellään usein toisten äitien kanssa pikkulapsiperheen elämän raskautta kaukana isovanhemmista, tädeistä ja sedistä. Se kai kuuluu tähän vaiheeseen. Päivittelen minäkin. Moni on vakuuttunut siitä, että tästä ajasta ei voi selvitä täysijärkisenä, jos arjessa ei ole apujoukkoja. Se tarkoittaa lähes aina maksettua apua lastenhoitajan ja siivoojan muodossa. Välillä toivon itsekin, että osaisin hyödyntää kodinhoitajaamme enemmän lasten kanssa, että arki olisi muutakin kuin jatkuvaaa kinaa syömisestä ja että huomioni voisi joskus olla muuallakin kuin lapsissa. Ja silti jo tämä aamun tunnin mittainen kahvitaukoni saa minussa pieniä syyllisyyden tunteita aikaan. Onko tämä syyllistymisen tunne jotain suomalaista vai ihan persoonakohtaista?


6 kommenttia:

  1. Voi miten tuttua taas... Ekana vuonna täällä oli lohdutonta ja pelottavaakin olla niin täysin oman onneni nojassa silloin kun mies matkusti. Nykyään mulla on onneksi ihmisiä joihin tukeutua mutta edelleen kyllä pyrin pärjäämään aika lailla itsekseni. Jotenkin se ei kuitenkaan tunnu enää niin kamalalta. Auttaa varmaan kun on ehtinyt vuoden verran nähdä kuinka asiat aina jotenkin järjestyvät, ei tule samalla tapaa enää huolehtineeksi "mitä jos" -juttuja! Ja toisaalta paljon auttaa tietysti jo sekin, että tietää saavansa apua jos sitä tarvitsee.

    Munkin miestä ihaillaan täällä ihan jo siitä kun se on läsnä lastensa elämässä ja kulkee kaikkien kolmen kanssa aika paljon itsekseenkin. Arvostan sitä toki itsekin mutta silti aina myös ärsyttää se miten isiä ihaillaan niistä asioista mitä äideiltä pidetään itsestäänselvyyksinä!

    Tällaista tasapainottelua seesteisten ja vähemmän seesteisten kausien välillä kai elämä usein on. Täytyy ehkä ajatella niin, ettei olisi ollenkaan niin palkitsevaa saada arkea toimimaan jos se olisi ihan helppoa?

    Tsemppiä ja hyvää loppuviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yksi syy yksin pärjäämisen kyseenalaistamisessa on minulla vielä lasten iät, ovat niin pieniä molemmat, että melkein pitää aina olla näkyvissä ja kaikessa autettavana. Mutta juu, kuukauden sisällä taitaa mennä aina sellainen arjen kiertokulku - se tasaantuu, siitä nautitaan ja sitten taas pirstaloidaan se. Mä en taida edes aloittaa tästä isän ihailu vs. äidit - teemasta, totean vain, että olen ylpeä mieheni ollessa jonkinlaisena esimerkkinä ja tienraivaajana siinä, että isäkin voi ihan yksin olla omien lastensa kanssa. Hyvää viikonloppua teillekin!

      Poista
  2. I hear you! Mä luulen, että omalla kohdallani mä olen enimmän sopeutumiseni omillani pärjäämiseen käynyt läpi jo Brysselissä. Joka tapauksessa jostain syystä en täällä ole ihme kyllä niin raskaaksi kokenut sitä että olen aika lailla omillani. Toki kodinhoitaja on ihan mieletön apu enkä tiedä miten sitten suuni panisin jos häntä ei olisi!

    Ja en tiedä minäkään mitä ihmettä tekisin jos mies olisi poissa ja vaikka sairastuisin eikä kodinhoitaja pääsisi avuksi! Varmaan pää kainalossa kato sitä suomalaista sisua jostain kaivaisin heh :) Olisi kyllä vaikea kuvitella, että naapuria just KEHTAISIN vaivata, vaikka tod.näk.se ei välttämättä hänelle olisi niin iso juttu.

    Ja nuo isien ihailemiset voi hitto.

    Mä kannustan yrittämään olemaan syyllistymättä kahvitauoista. Kyllä ne on ihan sallittuja mun mielestä :)

    Tsemppiä ja valoa tähän ja tuleviin hetkiin! Ja älä unohda olla itsestäsi ylpeä sen suhteen, että todennäköisesti pärjäät varmasti ihan vallan mainiosti, vaikka ei siltä aina tuntuisi! :)

    VastaaPoista
  3. Meillä oli Mombasassa jo ehtinyt muotoutua oma verkosto ja työntekijämmekin olivat niin ehtaa kultaa, että pärjääminen ei sen enempää esikoisen synnyttyä epäilyttänyt. Tietysti myös yhden lapsen kanssa elämä on niin paljon erilaisempaa kuin kahden, yhden kanssa sitä toimi enemmän omilla ehdoillaan, mutta nyt me kyllä puuhataan aikalailla lasten ehdoilla. Täälläkään ei tosiaan ole aiemmin epäilyttänyt pärjääminen, viime viikko vaan pysäytti, koska mies ja kodinhoitaja olivat kaukana poissa monta päivää ja sitten taas se, kun kuuli pari tarinaa siitä miten toiset varustautuvat tälläisiiin yksinoloihin. Sisu tosiaan ja itku, kun lapset ovat unillaan on meikäläisen lääkkeet. Voisi kai sitä toisellakin tavalla toimia. En ole ennen tainnut itselleni myöntää taikka edes tunnistaa kuinka paljon sitä lopulta itseään syylllistää ja kuinka paljon itseltään vaatii, pitäisi löytää se raja milloin on ihan ookoo myöntää itselleen olevansa avun tarpeessa eikä niin kuin nyt teen, että sinnittelen viimeiseen asti ja sitten räjähtelen miehelle. Mutta siis, ihan mukavasti menee just nyt. Hyvää viikonloppua teillekin! Ps. Meidän pitää ehkä ottaa joku kehtaamishaaste kehiin!

    VastaaPoista
  4. Tunnistan ja tunnustan. Mutta sitten sanon samaa, mitä itselleni hoen: ihmiset rakastavat toisten auttamista. Ihan oikeasti. Tietäähän sen itsekin, että siitä tulee itselle tosi hyvä fiilis, kun on saanut auttaa toista. Yritetään siis pärjääjä-äitit pyytää apua. Jos ei muuten, niin siksi, että toiset saa hyvän mielen ;)

    Ja kehtaamishaaste, ehdottomasti. #todellakinkehtaan #kehtaaksä? #kahvitauko #eikunkahvitunti #enteemitään #hagonada

    Mua stressasi aiemmin kanssa, kun olin yksin lapsen kanssa. Mietin, että mitä jos saan vaikka sairaskohtauksen ja mun vauvani täällä kuihtuu pois. Nyt viimeisellä kerralla, kun mies oli viikon reissussa, tsemppasin itseni etukäteen, että en maalaile piruja seinille. Aina, kun pelko hiipi, en antanutkaan sille tilaa. Olipahan mielenharjoitus, mutta teki hyvää huomata, että se onnistui.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinhän se menee, auttamisesta tulee hyvä mieli auttajalle eritoten. Ei auta kuin alkaa kehtaamaan. Olen myös huomannut, että jos on tilaa ja mahdollisuus etukäteen mielessään valmistautua, käydä ehkä läpi tilanteita, jotka ovat itselleen niitä haastavimpia ja suoda se pieni armo ja epäonnistuminen niin asiat monesti menee omalla painollaan eteenpäin eikä niihin itse niin suurella tarmolla taikka kiukulla yritä tarttuakaan. Muttta sitten kun elämä porhaltaa ihan liian vauhdilla ja yrittää vaan pysyä matkassa mukana, unohdan täysin rauhoittua ja hengittää enkä muista mitään. Unohdan, että apua voi kysyä ja että seinät ei kaadu vaikka kuinka potkin. Silti en malta olla haaveilematta pitkästä zen-tilasta.

      Kivaa saada sut Karoliina tänne vierailulle, kiitos kommentista.

      Poista