lauantai 5. maaliskuuta 2016

Puolen vuoden jälkeen Panamassa

Ismo Alanko laulaa lauluaan Rakkaudesta.

Pojat ovat nukahtaneet, minä olen hiippaillut sohvalle, on lauantai-ilta. Jos edes hetken jaksaisin olla hereillä ennen kuin menen nukkumaan.

Miestä ei ole näkynyt pariin viikkoon, työmatkaa, työillallisia, työiltoja, viikonloppumatkoja.

Minä vietän kaiken aikani lasten kanssa, en ole oppinut nipistämään itselleni vieläkään aikaa. Ja jos nipistän, tuntuu se aina kaatuvan jonkinlaiseen katastrofiin.

Ajan jo autolla suht sujuvasti, syke nousee edelleen erilaisissa risteysmutkissa, jotka ovat kuin liikenneympyriä, mutta silti mutkia, joissa yhtäkkiä kahdeksan kaistaa on viisi kaistaa tai jotain muuta täysin absurdia kyvylleni hahmottaa liikennettä. Muu liikenne tuntuu olevan asian suhteen ihan sujut. Harvoin täällä tööttäillään tai näytellään keskisormea, vaikka pelti koliseekin koko ajan. Jossain vaiheessa suunnittelin matkani hyvin tarkasti välttääkseni tiettyjä paikkoja kamalan liikenteen takia. Nykyään tungen joka paikkaan vaikka sydän hieman tykyttelisikin.

Ymmärrän paremmin Panaman espanjaa, sanavarastoni laajenee, menneet ja tulevat verbit menevät edelleen sekaisin. En ole vieläkään saanut aikaiseksi avata lukion aikaisia espanjan kirjojani. Tallessa ne minulla kuitenkin ovat. (En hamstraa oikein mitään, mutta koulukirjat olen jostain syystä säästänyt, muistiinpanot, kokeet, aineet ja muut aineista, joista olen tykännyt eli espanjasta, uskonnosta, filosofiasta ja äidinkielestä ja ehkä historiasta, mutta vaan siksi kun ope oli niin pelottava sekä fysioterapian opinnoista.)

Meillä on koti, joka tuntuu ihan kodilta, moni vierailija on ihmetellyt sitä kuinka meillä voi näyttää näin kodikkaalta, siltä että asumme täällä oikeasti. Minulla on vahva näkemys usein siitä mitä haluan kodiltani ulkoisilta puitteiltaan, halu saada asiat paikalleen on myös aina kova, nopeasti toimeen siis on ryhdyttävä. Ehkä se korostuu tilanteessa, jonka tietää olevan jollain tapaa väliaikainen, että ei niin rakenna sitä loppuelämänsä kotia rauhassa vaan haluaa kodin toimivaksi mitä pikimmiten.

Kuopukseni nukkuu yönsä illasta aamuun asti isoveljensä kanssa samassa huoneessa. I-h-a-n-a-a.

Minulta irtoaa enemmän tukkaa kuin koskaan.

Tiedän mistä löytää parhaimmat hedelmät, keneltä tilata pehmeimmät lihat, mitä ostaa pricesmartista ja mitä ribasmithistä. Tuore kalakauppa odottaa edelleen käyntiäni.

Suosikkipitseria on löytynyt, suosikkirantaravintolakin. Muut suosikkisyömingit taitavat odottaa vielä minua jossain, ei se mitään - tiedän mistä löydän parhaan mojiton.

Esikoinen ei enää joka päivä itke ikäväänsä, enää ei tule koko maailman toimintaa pysäyttäviä romahduksia. Esikoinen on oppinut taitavaksi sukeltajaksi, uimarin aluksi sekä pyöräilijäksi. Hän puhuu niin koskettavan lämpimästi ikävästään kaikkia tärkeitä ihmisiään kohtaan.

Kuopus on kasvanut, paljon. Vauvasta on tullut taapero, jonka tahto on vieläkin voimakkaampi ja ääni kantavampi. Kuopus on sellainen viipottava peikkotukkainen valtavan tahtotilan omaava maailman suloisin elämän ihmettelijä. Herkästi äidin jalkojen välistä kuikkiva, hieman epäileväisesti kaikkeen suhtautuva tyyppi, kuka jumaloi veljensä touhuja.

En voi sanoa, että olisin mitenkään sopeutunut, haluan aikalailla koko ajan pois täältä, en näe tulevaisuuttamme Panamassa ja välillä tuntuu hullulta olla yhtään kauempaa täällä, haaveilen usein sujahtavani takaisin siihen elämään mitä ehkä voisimme nyt elää Suomessa. Tietenkään se ei ole mahdollista, mutta haaveita ne ovatkin.

Silti Panama on täynnä kaikkea kaunista ja mielenkiintoista minkä haluaisin kokea ja nähdä, näyttää lapsillenikin.

En ole valmis muuttamaan pois täältä ihan vielä. Minusta tuntuu tosi väärältä mullistaa lasteni elämä näin perinpohjaisesti näin lyhyen ajan takia. Haluan myös, että poikani oppivat espanjan kielen ja mahdollisesti englanninkin ennen kuin muutamme pois. Ajattelen, että ne kielet jotenkin hyvittäisi sen, että Panama ei ollutkaan hyvä veto. Nähtäväksi jää.

Epävakaa tilanne rasittaa ja mietityttää, eikä vähiten koiriemme vuoksi. Koiramme ovat Suomessa, yksi yksillä vanhemmilla ja toinen toisilla. Haluaisin koirat luoksemme, mutta emme saa aikaiseksi päätöstä siitä kannattaako koiria lennättää tänne lyhyen ajan takia.

Lähdimme matkaan ajatuksella olla Panamassa ainakin kaksi taikka kolme vuotta. Moni etukäteen ajattelemani asia on osoittautunut erilaiseksi. Nyt tuntuu siltä, että emme millään voi olla täällä kahta tai kolmea vuotta. Että se on ihan liian pitkä aika.

Aamuisin heti kuuden jälkeen ulkona on lähes raikas tuulahdus ilmassa, niin raikas kuitenkin, että siitä tulee väistämättä hyvälle mielelle.

Pidän kovasti Panama Pacificosta, asuinalueestamme. Tosin siitä osasta, mitä parhaillaan tuhotaan. En olisi osannut uskoa, että entinen usan sotilastukikohta voisi kiehtoa minua näin paljon. Sademetsän vieressä asuminen on hienoa, aina elävä luonto, sammakon kurmutus, sirkkojen siritys ja lintujen laulu eivät tunnu lakkaavan yölläkään. Metsät ovat täynnä mitä erilaisimpia puita ja kasveja. Olen oppinut, että palmuja on olemassa monen montaa erilaista lajia.

Väli-amerikkalainen kulttuuri näyttäytyy telenovelan kaltaisena jatkuvana draamana, panamalaiset ovat kummallista sakkia, josta on vaikea saada mitään otetta. Kaikki ovat aina todella leppoisia, hitaita, hieman töykeitä, mutta ei silti koskaan vihaisia. Korot ovat kengissä huikeita, naiset huoliteltuja. Pyöräily valtaa tiet sunnuntaiaamuisin. Ihmiset ovat ystävällisiä kyllä, mutta silti kaikki tuntuu kuorruttuvan tahtojen taisteluilla.

Tuntuu, että olen touhunnut kaikenlaista ja silti, että elämme suhteellisen tasaista arkea. Olen kovin tyytyväinen siihen, että olen saanut rakennettua lapsilleni tutun ja turvallisen oloisen arjen. Päivästä toiseen tapahtuvat arjen tapahtumat yhä uudelleen ja uudelleen. Kaikenlainen muu säätö pitää huolen siitä, että päivät ovat harvoin täysin samanlaisia.

Niin pitkä matka on tultu ja silti on vahva olo, että olemme vielä ihan lähtökuopissa.

Ismo Alanko lauloi laulunsa loppuun jo aikoja sitten.


"Huokaus kulkee, se syliinsä sulkee

Jo vierähtäneen kyyneleen.
Tunnelma lämmin ja surullinen,
Mutta silti onnellinen."



7 kommenttia:

  1. Hieno läpileikkaus teidän tämänhetkiseen tilanteeseen!

    Musta tuntui ensimmäiset pari kuukautta täällä Khartumissa ettemme voi jäädä tänne. Toisaalta emme oikein voineet mennä minnekään muuallekaan, ei ollut mitään muita hyviä vaihtoehtoja, oli pakko vain yrittää painaa eteenpäin. Nyt olemme olleet täällä aavistuksen yli puolitoista vuotta ja ihan viime viikkoihin asti tuntui etten saa elämästä täällä ikinä kunnolla kiinni. Hyväksyin, että elän täällä jokusen vuoden vähän irrallani kaikesta ja sitten taas mennään. Mutta nyt yhtäkkiä joka päivä onkin useampia sellaisia hetkiä kun olen selittämättömän onnellinen ja rauhallinen, täällä kaiken kaaoksen ja vaikean keskellä. Ne ovat täysin yllättäneet minut ja siksikin kai niin pysäyttävät.

    Arvaan, että on paljon vaikeampaa elää tätä elämää jos on todellista valinnanvaraa sen suhteen missä asua, niin kuin teillä - silloin on pakkokin miettiä muita vaihtoehtoja ja sitä missä perheen lopulta olisi paras milloinkin olla ja elää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, kun on valinnanvaraa (vaikka ihan oikeasti, jos nyt päätettäisiin lähteä täältä niin meitä olisi kaksi aikuista ilman työpaikkaa ja järjettömät muuttokustannukset, ei paikkaa minne mennä jne... että kyllähän se vaikeaa olisi), mutta silti en osaa asettua ajatukseen, että olisimme täällä. Toisaalta toivon, että joku istuttaisi minut alas ja sanoisi, että olette täällä vuoteen 2018 asti, deal with it.

      Olen kyllä hyvillä mielin seurannut matkaasi itsesi kanssa siellä. Muistan kun löysin blogisi ensimmäistä kertaa ja olitte juuri muuttamassa Khartumiin, en voinut olla ihmettelemättä kliseiseen tapaaan rohkeuttanne vaikka silti samalla ymmärsin, että se on ihan tavallista teidän elämää eikä tarvitse ulkopuolisten ääneen huokailuja. Tie ei tosiaan ole helppo ja vaatii niin paljon sellaista "sisäistä pokkaa kohdata itsensä", tiedät varmaan mitä yritän sanoa :) Ja siinä sisäisen pokan kohtaamisessa itsensä kanssa olet kyllä oivallinen esimerkki ja kannustava ihminen meille muille.



      Poista
  2. Hyvä kuvaus elämästänne siellä nyt!

    Puhuit pois haluamisesta ja että sujahtaminen ei ole mahdollista sormia napsauttamalla.. Mulla on tietysti niin alussa nykyiseen elämään sopeutuminen, että en osaa sanoa siitä melkein mitään järkevää, mutta se on jotenkin hämmentävää, kun välillä tulee tunne että missä hitossa sitä onkaan ja tämänkö on nyt tarkoitus olla koti ja miten niin. Ja sitten saattaa tulla koti-ikäväkin, mutta ei ole ihan varma mihin! Ja välillä ihan sitten suututtaakin että pakkoko on ollut valita tällainen elämäntapa heh.

    Mulla on tuo että tavallaan odotan että kontti tulisi jo ja äkkiä, että saisi kaikki omat huonekalut nopeasti paikoilleen, jolloin se väliaikainen koti olisi "valmis" mahdollisimman nopeasti. Ja sitten samalla saatan panikoitua että eikä! Sittenhän se tarkoittaa sitä, että täällä sitä tosiaan eletään ja pitää pystyä elämään ja se saattaa tuntua "overwhelming"ltä. Että kaikkea kanssa täälläkin päässä :)

    Mutta niin, mahtavaa että arkielämä sujuu noin mukavasti! Ole siitä hyvillä mielin ylpeä, että olet saanut rakennettua lapsille tutun ja turvallisen oloisen arjen! Se on hieno juttu.

    Mä olen sellainen, että mun on pakko yrittää nipistää jostain sitä kuuluisaa "omaa" aikaa (yksin), jotta pystyn saamaan ajatukset rauhassa kokoon. No, eipä vielä ole ollut mahdollista, joten eivät ole niin koossa ehkä ajatuksetkaan heh :) Toivottavasti järjestyy siellä päin jos sellaisesta haaveilet.

    Katalle: upeaa että siellä päin on selittämättömän onnellisia ja rauhallisia päiviä ja hetkiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyökyttelen täällä :) just näin. Aikamoista vuoristorataa ja epäilyä siitä, että miksi pitää olla tälläinen, että haluaa riuhtaista itsensä aina mukavuusalueelta pois, kun sinne tuntuu niin paljon kuitenkin haluavan. Tunnistan kyllä itsessäni vahvasti sen, että minua koukuttaa tosi paljon tietää ja tuntea se miten selviydyn mistäkin tilanteesta niin pienessä kuin suuressa mittakaavassa. Joskus pakotan itseni epämiellyttävissä tilanteissa avaamaan suuni ja sanomaan asioita joita ei ehkä kannattaisi jos haluaa säilyttää kasvonsa. Tai sitten taas miehen kannustuksella teemme näitä päätöksiä, että juu! Jätetään tämä mukava elämä taakse ja aloitetaan taas alusta sopeutuminen uuteen paikkaan.

      Voi kunpa te saisitte kontin pian. Sillä on tainnut kestää jo aika kauan.

      Omaa aikaa, en niin tykkää koko käsitteestä, vaikka sen perään huutelenkin. Viikonloppu oli oikeastaan ihan mukava olla ilman miestä. Illat olivat vain minulle itselleni ylhäisessä yksinäisyydessäni. Teki hyvää!

      Poista
    2. Mä muistan, että alkuun mietin myös pitkään täällä miksi ihmeessä me eletään näin kun tämä on niin vaikeaa ja raskasta. Mä en edes ole mitenkään seikkailunhaluinen! Mutta nyt olen sen jo taas muistanut pitemmän aikaa miten mieletöntä on tosiaan se kun vihdoin tuntee selättäneensä vaikean tilanteen. Ihmiset on mulle myös tärkeitä ja sellaiset hetket missä tuntuu, että tämän vuoksi me ollaan juuri täällä juuri nyt. Molempien kanssa menee varmaan uudessa maassa useimmiten hetki, mutta uskon, että ennen pitkää niitä tulee kyllä kaikkialla kohdalle.

      Ei tainnut silloin alkuun täällä olla mitään mitä kukaan olisi voinut sanoa mikä olisi tehnyt tänne asettumisesta helpompaa. Eka vuosi vaan on vähän sellaista rämpimistä melkein kaikkialla, niin mä luulen. On tosi hienoa, että jaksatte iloita kanssani näistä valoisammista ajoista mihin täällä ollaan nyt vihdoin päästy - ja toivon tosiaan, että ne antavat toivoa ja kannustavat eteenpäin!

      Poista
    3. Taidan lisätä tämän ajatuksiini, sen toisen ajatuksen viereen (ei kannata erota ainakaan ennen kuin nuorinkin lapsi on 2-vuotias). Ensimmäinen vuosi on rämpimistä.

      Minäkään en ole seikkailunhaluinen. Tykkään kyllä katsella ympärilleni, istua jossain ja vaan katsella miten missäkin ihmiset liikkuvat ja toimivat, miltä ympäristö näyttäää, mutta että lähtisin seikkailemaan jonnekin niin, ei kiitos.

      Poista
  3. Olipa kiinnostava ja valoisa kuvaus olostasi ja ajatuksistasi tällä hetkellä! Moneen voin samaistuakin (mutta liikenne on kyllä omakohtaisesti vielä selättämättä, heh heh). Juuri muuten, kun yhden ranskalaisen naisen kanssa oli puhetta ajamisesta, ilahduin, kun hän sanoi hirveän kannustavasti ja ymmärtäväisesti: "Ei pidä yrittää tehdä kaikkea yhtä aikaa, kun on paljon uutta. (Hän oli asunut 18 vuotta eri puolilla Afrikkaa.) Ei täällä tarvitse lähteä ajamaan itse ennen kuin seisoo vähän tukevammin omilla jaloillaan. Pitää antaa itselleen aikaa tottua kaikkeen, pitää edetä pienin askelin, kieli, tavat, kaupat, jossain vaiheessa ehkä auto... " Koin selittämätöntä helpotusta, koska aina sitä potee vähän huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole sopeutunut VIELÄ paremmin. Kuten sinä espanjan suhteen, toivon voivani oppia portugalin hyvin. Se on työlästäkin, ja välillä en jaksaisi lähteä tunnille, mutta olen silti iloinen siitä, että saan tilaisuuden oppia vielä keski-iässä ihan uuden kielen. Ja onhan tässä aikaa - sillekin... Kiitos vielä, mielenkiintoinen kirjoitus! Hyvää oloa sinne Panamaan!

    VastaaPoista