perjantai 29. huhtikuuta 2016

Huhtikuussa

Huhtikuu on hujahtanut menemään. En oikein edes muista että miten. Ihan hyvin kai.

Koko kuukausi on mennyt soitellessa nettifirmaan, netti ei vaan toimi ja vikaa ei millään saada korjattua, koska kukaan ei taida tietää mikä se vika on. Netti toimii muutaman tunnin päivässä ilman mitään logiikkaa.

Esikoinen viihtyy koulussa, on löytänyt paikkansa ryhmässä ja muutaman tärkeän kaverin. Yhden heistä innoittamana kokeili toissapäivänää tennistä, tykkäsi kovin ja tänään on tarkoitus jatkaa.

Kuopus oppii edelleen tarmokkaasti uusia sanoja, sekaisin kaikkia kieliä, on sinnikäs kaikessa tekemisessään.

Minä olen jatkanut pohdintojani äitiyden ihmemaassa, itsetuntemuksen ja omien mörköjen kohtaamisessa. Ollut liian innokas juoksija, ei pysy pohkeet perässä ja pienoinen penikkatauti kivistää nyt sääriä.

Kesäloma Suomessa lähenee koko ajan.

Ongelmat kodinhoitajamme kanssa ovat kasvaneet kasvamistaan, niin harmillista. Tuntuu vaikealta kertoa kodinhoitajaongelmista ääneen, moni ajattelee se olevan luksusta. Onhan se kai sitäkin jollekin. Meille se on ainut turvaverkko. Täällä ei ole isovanhempia, tuttuja tai sellaisia ystäviä, jotka voisivat auttaa arjen asioissa, auttaa jos olen juuttunut ruuhkaan ja esikoisen pitäisi päästä koulusta kotiin tai jos minun pitää käydä jossain ilman lapsia, mitä tahansa. On vain se maksettu ja palkattu apu. Kun se linkki pettää, mutkistuu moni asia. On myös haastavaa päästää tuntematon ihminen niin lähelle omaa elämää, olla kaveri ja työnantaja yhtaikaa. Kaikista vaikein taitaa olla vielä edessä, potkut.

Viikonlopun vakioksi on muodostunut hitaat lounaat grillin tehdessä taikojaan. Kuopus nukkuu päiväuniaan ja me kolme keskenämme tai vieraiden kanssa istumme takapihan kuumuudessa tuntitolkulla. On aikaa kuunnella musiikkia ja jutella. Olemme olleet paljon kotona, koska on niin kuuma, naapuruston uima-allasalue on ollut koko kuukauden remontissa ja on edelleen.

Arkinen huhtikuu. On ollut tilaa hengittää ja ajatella.

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Onnellinen arjessaan

Blogihaaste Katalta arjen onnellisuudesta haastaa pohtimaan onnea arjessa, mikä tekee arjestani onnellisen? Sekalainen onnen tilkkutäkki, monena aamun varttina koottu ja kirjoitettu, mutta mikäs sen parempaa kuin pohtia onnellisuuttaan.

Onni, onnellinen, onnellisuus. Onnekas.

Mitä on onni?

Mahdottoman suuri kysymys, vaikka silti jollain tapaa vastaus on yksinkertainen. Onni asuu rakkaudessa, hyväksymisessä, arvostamisessa. Kosketuksessa ja katseessa. Sydämessä ja sielussa. Onni on sitä, että saan nuuhkia lapsieni hiuksia, halata pitkään.

Onnea on syntyä Suomeen, olla Suomen kansalainen, saada Suomen passi. Onnea on saada suomalainen terveydenhuolto, koulutus, tasa-arvo ja mahdollisuudet ilman jatkuvaa taistelua.

Onnea on perhe ja ihmiset. Ystävät ja suku. Yhteys toiseen ihmiseen.

Tunnen olevani onnellinen päivittäin. Jostain kumman syystä niihin hetkiin liittyvät vahvasti lapset, jotka ovat paikallaan, vaikka olen äärettömän kiitollinen siitä, että poikani ovat terveitä ja vahvoja ikiliikkujia. Silti sohvalla vierekkän istuvat veljekset saavat aina tulvahtamaan läpi voimakkaan onnen, kiitollisuuden.

Keskustelu, mahdollisuus ajatella ajatus loppuun, hyvä ruoka ja pöytä täynnä ihmisiä. Illallisen jälkeen leikkeihinsä uppoutuvat lapset ja hetki istua rauhassa pöydässä ja ehkä kysyä puolisolta miten päivä on mennyt.

Lenkki ja solkenaan virtaava hiki. Parasta.

Naurava lapsi, aina ja kaikkialla. Nauru ylipäätään.

Onnea on blogin tuomat blogikamut ja minulle kovin tärkeäksi muodostunut vertaistuki, hyvähenkinen kommunikaatio. Kiitos.

Ajaudun usein keskusteluihin rahan ja onnen suhteesta. Uskon, että tietty määrä rahaa, köyhyysrajan yläpuolella oleminen helpottaa ja mahdollistaa aikaa ja energiaa asioihin, joista onnellisuus koostuu. Jatkuva rahapula ja köyhyys pitävät tiukassa otteessa, jossa ajatukset ovat aina seuraavassa ateriassa, laskussa, yllättävässä tapahtumassa, joka vie loputkin rahat, vanhempien surussa, kun lapsi ei voi osallistua moniin asioihin, lapsen suru ja häpeä, kun ei pääse. Uskon silti, että kun rahaa on niin, että perustarpeet elämässä voi hoitaa jotenkuten, ei raha enää näyttele suurta roolia. Se ei saa naurua aidommaksi, se ei luo syvempää ihmissuhdetta, ei pysäytä kahta ihmistä kohtaamaan, ei saa lapsiani sohvalle istumaan vierekkäin.

Onnellisuus on tavoittelemisen arvoista, minulle se näyttäytyy jotenkin pysyvämpänä pitkäkestoisena olotilana. Jonain, jota on keijupölyn lailla ripoteltu ympäri maailman ja jonka voi nähdä kaikkialla jos vain osaa ja uskaltaa.

Luin Katan postauksesta itselleni uuden tavan nähdä onnellisuus, olla onnellinen siitä, että on kasvamassa omaksi parhaaksi itsekseen. Minäkin tahdon päästä sisään tähän ajatukseen. Että niillä omilla eväillään, hyvillä ja pahoilla, kasvaa niin kuin parhaiten voi. Olla paras versio omasta itsestään. Hyväksyä itsensä ilman että jatkuvasti rimpuilee itseään vastaan. Olla se mikä on, mutta niin hyvin kuin voi.

Ajatuksiin nousee kiitollisuus, onni ja kiitos.

Joskus sitä tapaa ihmisiä, joilla on sellainen taianomainen hehku ympärillään. Joku selittämätön, mutta sellainen kuitenkin että siitä riittää toisillekin, on helppo ja hyvä olla ja hetken päästä hengitys kulkee syvemmmin. Minua on aina kiinnostanut tietää, että mistä se tulee. Vahva itsetuntemus, ympäristön ja ihmisten arvostaminen, asioiden kauniimman puolen näkeminen ja teeskentelemättömyys sekä nöyryys ovat yhteisiä tekijöitä. Ajattelen, että heissä asuu onnellisuus, tietoinen ja valittu. Tuskin helposti tullut.

Mies, joka on sitoutunut yhteiseen elämään yhtä lujasti kuin minä. Uskoo, kun ei ole toivoa ja toivoo, kun ei ole uskoa. Rakastaa.

Onnea on muistaa joskus pitkällisten pohdintojen jälkeen kasvatuksen ohjenuoraksi valittu Astrid Lingrenin ajatus: "Rakasta, rakasta ja rakasta - hyvät tavat tulevat kuin itsestään". Sen muistaminen vie ajatukset Mombasan keittiöön, häämatkalle Kapkaupunkiin, josta löysimme liitutaulun, johon vanhemmuuden ensiaskeleita ottaneet rakastuneet me päätimme tuon ohjeen ensimmäisen osan raapustaa.

Onnea on arki linssikeittoineen ja jatkuvine kahnauksineen, onnea on se, että saamme olla yhdessä. Että saamme jakaa yhdessä asioita, kokea panamalaisen lauantain vilinä kävelykadulla, ajaa nelipyörällä yhdessä, mennä pitsalle ja ihan yhtäkkiä sen kaiken hyvän mielen ja meidän vanhempien ihan vaan pienoisen jännityksen lasten käyttäytymisestä pitseriassa jälkeen istua alas ja syödä pitsaa ilman kiirettä, lasten syödessä omiaan, istuen paikallaan, nauttien olostaan. Olisiko se vanhempien rento mieli ilman odotuksia vaikuttanut, oliko sattumaa vai hyvää tuuria? Mutta se teki terää, hyvää meille. Viettää päivä ilman suurempaa suunnitelmaa, antaa virran viedä. Onnea on se, että siihen on mahdollisuus ja sen kauneuden voi nähdä, vaikka edes jälkikäteen.

Koirat, luonto, metsä, vesi, hiljaisuus, koiran kuono sylissä. Iso ikävä koiriamme, silti yhtä iso kiitollisuus, että ovat hyvässä hoidossa ja saavat varmasti rakkautta ja rapsutuksia.

Onni on isoa ja pientä.

Tänään olen onnellinen siitä, että mies meni yöllä poikien huoneeseen nukkumaan, kun toinen lapsista itki. Kun osasin olla menemättä aamulla lenkille, koska pohkeita pakottaa vähän liian innokkaan juoksemisen seurauksena. Kun kodinhoitaja saapui töihin sairastelunsa jälkeen, lähden pian naapuruston rouvien kanssa kokkailemaan venezuelalaista ruokaa. Meillä on oikein oiva ja hauska porukka, jossa jokainen on omalla tavallaan kummajainen, erilainen taustaltaan.

Onni-haasteeseen kuuluu haastaminen, tietty! Haastan Hilkan, Empan ja Miljönääärimutsin.






torstai 14. huhtikuuta 2016

Panaman erikoisuudet

Rahaa voi nostaa maksutta vain oman pankin automaatista. Tiedän vain yhden oman pankkini automaatin.

Bensa-asemalla pitää ensin viedä vakuus semmoisee pieneen koppiin bensatankkejen keskelle, missä on työntekijä ja sen jälkeen voi tankata auton ja sitten taas mennään sinne kopille maksamaan. Tankkaus on minun mielestä ollut aina jotenkin tosin epämiellyttävää ja välttelen sitä viimeiseen asti. Panamassa olen tainnut tankata vasta kerran. Onnistunut välttely, sanoisin.

Radiossa on paljon ohjelmia, jossa puheen ja musiikin päälle nauretaan, se kuulostaa minun korviini todella ärsyttävältä. Se on semmoista miehen räkätystä. Pakko vaihtaa kanavaa välittömästi.

Minusta tuntuu, että panamalaiset rakastaa pyöräilyä ja juoksemista. Joka sunnuntai monta isoa tietä varataan pyöräilijöille kello 07 -12.00.

Ajan varaaminen lääkäriin on lähes mahdoton tehtävä. Olen viettänyt aikaa puhelimessa ehkä kahdeksan tuntia viimeisen kahden viikon aikana yrittäen varata itselleni aikaa, minulla ei vieläkään ole sitä aikaa. Numeroita on kyllä ihan hirmu paljon.

Liikenne on kaaottinen, vilkkuja ei käytetä samoin kuin Suomessa, niillä lähinnä kai kerrotaan jostain edessä olevasta tai mistä lie.

Laskujen maksaminen on työlästä, nettipankki on vielä ihan lapsenkengissä täällä. Laskuja maksetaan itse laskuttajan luona vierailemalla ja viemällä käteistä, rahanvaihtotoimistoissa, joidenkin ruokakauppaketjujen infopisteillä, shekillä, laskuttajan pankissa. Sitten voi myös tehdä sopimuksen, jos on luotttokortti, että raha lähtee suoraan tililtä. Itse en muista enää miten Suomessa on laskut maksettu ennen laskuautomaatteja tai nettipankkia.

Lasten synttärit ovat isoja, vaivaa nähdään ja juhlia suunnitellaan kuukausiakin etukäteen. Yksi naapurini kertoi jo helmikuussa olevansa kiireinen kesäkuun lopussa juhlittavia lapsensa 9v synttäreitä suunnitellessaan. Siinä sitten yritän hengitellä ja ajatella, että me vietetään ihan vaan meidän näköiset synttärit, pari kamua kutsutaan ja ihan vaan jalat maassa juhlitaan. Täällä kutsutaan koko luokka, naapurit jne.. ja se tarkoittaa koko perhettä, ohjelmaksi ei riitä onginta vaan mukana on monesti joku maksettu esiintyjä, pomppulinna, poni tai mitä vaan jos juhlat eivät ole jossain erityisessä juhlapaikassa. Lahjoihin panostetaan niin itse sankarin kuin juhlijoiden.

Valet parking. Monessa paikassa on pysäköintipalvelu, ihan tavallisissa eli en tarkoita hienoja luksuspaikkoja vaan esimerkiksi ravintoloilla ja joillain liikkeillä. Itse ajetaan oven eteen ja siitä toinen ottaa autosi ja vie sen parkkiin. Välillä palvelu maksaa ja välillä ei. Itse muistamme palvelun harvoin, niinä muutamana kertana kun olemme käyttäneet pysäköintipalvelua on kaikki mennyt vallan hyvin.

Ötökät. Jos jonkinlaista vipeltäjää on joka puolella. Toiset jännittävämpiä kuin toiset. Tämä alla oleva komistus on hengaillut takapihalla jo ehkä 4 päivää. Se on pikkurillin kokoluokkaa karvaiselta vartaloltaan, siipien levitessä ehkä 15 senttiä pitkä. Kuvissa näkyy vain yksi muna, mutta noita munaryppäitä on pitkin ikkunoitamme ja trampoliinin suojaverkkoa, jossa kuvissakin tämä karvaperhonen hengailee. Mielenkiinnolla seuraamme tapahtumia.




Tervehtiminen, yleisesti ottaen joka paikkaan mentäessä tervehditään. Hissiin, odotustiloihin niin kuin vaikka pankissa, lääkärissä, apteekissa jne... Lenkkipolulla tervehditään, aina maltetaan esitellä lapset ja puolisokin ja ihastella jotain. Mutta sitten taas ravintoloissa, jossain kaupoissa ei tervehditä, vähän niin kuin että jos tapaamiseen liittyy työ, kuten vaikka ravintolassa tarjoilija ei välttämättä ole kovin ystävällinen eikä tervehdi sen kummemmin tai kaupassa kaupan työntekijä ei sano mitään. En ole ihan vielä perillä tästä toimintatavasta.


keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ruokaostoksilla

Käyn ostoksilla viidessä eri paikassa. Kaksi niistä on suhteellisen uusia paikkoja minulle. Eniten käytämme rahaa Riba Smithiin - paikalliseen supermarkettiin, joka on mukavan laadukas ja tarjonta on meitä miellyttävä, mutta ihan liian kallis. Toiseksi eniten rahaa menee PriceSmartiin, kauppaan, joka on kuin tukku. Pakkaukset ovat enemmän kuin perhepakkauksia, jättimäisiä pakkauksia, jolloin kilohinta tippuu mukavasti. Pricesmartista ostan kodin pesuaineet, vessapaperit, pähkinät, pastat, tomaattikastikkeet, puurohiutaleet jne... Tavaraa ja ruokaa, joka kestää säilytystä. Ostan sieltä myös juustot, koska maistuvat omaan suuhuni parhaimmilta täällä maistamistani.

Kolmas kauppa on pieni Chinese Garden. Siellä on ihan parhaat mangot ja avokadot, yrtit ja salaatit, sieltä löytyy kaikenlaista kivaa aasialaista ja erikoisempia juttuja. Henkilökunta on aivan mahtava, ovat aina perillä kaikesta.

Uusimmat tuttavuudet ovat paikallinen kalamarketti ja vihannestori. Kalamarketti on aivan huikea, hinnat tuntuvat edullisilta ja kaikki on juuri merestä nostettua. Vieri vieressä on erilaisia kaloja, katkarapuja kaikissa kokoluokissa, lobsteria, mustekalaa, simpukoita, anything baby!

Paikallinen vihannesmarketti on mahdottoman laaja alue, ehkä jopa turhan iso hahmottaa kaikkinen isoine halleineen ja pienine katukojuineen. Tuoksu aivan huumaava. Halli, jossa oli lähinnä sipulia, perunaa ja eri juureksia, salaattia, tomaattia ja muuta ei hedelmää oli mahtava kokemus. Tomaatti tuoksuu niin hyvälle. Ananaskatos tulvii makeutta. Vaikka torialue on paahtavan auringon alla, vilkkaan tien varressa niin laatu on aivan priimaa. Kukkarokin kiittää.

Niin ja lihat ostamme yleensä naapurilta, joka tuo sitä pohjoisemmasta Panamasta tänne kaupunkiin.

Hintataso on kova. Kulutamme ruokaan kuukaudessa helposti 1500 dollaria, mukana ei ole edes kahvila taikka ravintolakäyntejä. Hajauttamalla ostoksia voi säästää paljon. Jos ostaisin kaiken Ribasta niin lasku olisi varmasti yli 2000 dollaria. Ihmettelin jossain vaiheessa miten panamalaisilla on varaa, mutta saan aina saman vastauksen. Ruokavalio on niin erilainen, riisiä, papua ja lihaa sekä kananmunia. Ei paljoa hedelmiä taikka kasviksia. Riisi, papu ja liha on täällä taas suhteellisen edullista. Meidän ruokavalio on tosi kasvispainoitteinen. Pussillinen porkkanoita voi olla helposti 5 dollaria, kesäkurpitsa, parsakaalit, munakoiso on aina kallista. Banaanit, vesimeloni, tomaatti ja paprika on edullista. Pieni salaattikerä voi olla 5 dollaria. Jugurtti on kallista, maustamaton kilon jugurtti maksaa 5-10 dollaria, juustojen kilohinnat lähtevät 15 dollarista. Tänne tuodaan paljon ruokaa, se maksaa tietenkin. Panamassa on paljon mitä erilaisempia juureksia, välillä niitä aina kokkaan, mutta sitten palaan taas itselleni mieluisampiin kasviksiin.

Ruokavalio on muuttunut, leipää ja juustoa menee todella vähän. Jos ennen en millään halunnut tehdä salaattia ilman juustoa niin nykyään juustoa menee salaattiin pari kertaa kuukaudessa. Mutta silti yhä edelleen meillä valmistuu joka päivä ruoka kotona. Valmisruokia tai puolivalmisteita ei täällä juurikaan ole kuin pakastimessa jotain jenkkituotteita ja ne mitä ollaan maistettu, eivät ole maistuneet. Pojat syö joka ilta ja aamu yhä vaan puuroa, jonka valmistan aina johonkin kasvispohjaiseen maitoon. Välipalaksi on yleensä hedelmiä. Esikoisella on joka päivä koulussa samat eväät: porkkanatikkuja ja kaksi digestive-keksiä (koulupäivä on 8-11). Alussa hän jaksoi pyytää päivittäin sipsiä ja keksiä evääksi, koska kaikilla muillakin on (en vieläkään tiedä onko se totta). En heltynyt sipsiin, mutta digestiveen kyllä.

Olen innostunut pitkän ajan jälkeen taas ruuan laittamisesta tai ehkä paremminkin löytänyt aikaa sille. Tosin yhä edelleen ruuan pitää valmistua nopeasti, lapsi lahkeessa tai purkamassa kaikkia tavaroita ulos keittiön kaapeista pitää siitä huolen.

Valikoima on täällä aika vierasta. Tuttuja tuotemerkkejä ei paljoa näy, tosin löytyy kyllä heinzin ketsuppia, kikkomanin soijaa, barillan pastaa, kellogsia ja tuttuja limumerkkejä näin pikaisesti muistista kaivettuna. Paljon on ilmeisesti jenkkiläistä tavaraa ja tietenkin eri latinalaisia merkkejä, jotka ovat uusia tuttavuuksia meille. Mitään sen kummempaa en ole osannut kaivata paitsi leipomiseen kuivahiivaa ja aitoa vaniljaa.

Tavoitteeni on käydä kaupassa korkeintaan kerran viikossa, koska välimatkat on pitkiä. Kalamarketti taitaa olla lähin ja sinnekin on matkaa 13km, parkkipaikan löytäminen on aina yksi iso show. Riba Smithiin on matkaa melkein 25km, PriceSmartiin saman verran. Meidän asuinalueelle rakennetaan parhaillaan kauppaa, jonka olisi pitänyt olla auki viimeistään viime lokakuussa, sitten tammikuussa ja sitten maaliskuussa. Vieläkin sitä rakennetaan vaan, se näyttää kyllä jo ihan hyvältä. Huoltoasemalta saa paahtoleipää, kaljaa ja sipsiä. Lähikauppaa ei ole, jos jotain unohtuu niin se on voivoi. Ja kilautus naapurille. (ihan hyväää treeniä siis mulle pyytää apua toiselta, usein myös naapurit pyytävät toisiltaan että tuotko mulle kaupasta sitä tai tätä.)

Jos haluaa tuoretta ja maistuvaa leipää, se pitää ostaa leipomosta. Onneksi meillä on ihan naapurissa loistava leipomo. Sen leivät ovat rapsakoita ja sitko sopivaa meikäläisen suuhun. Paikallinen paahtoleipä ei enää maistu, vaikka sitä paahtaisi kuinka niin aina se on ihan pehmeää.

Usein tulee ikävä cittaria, kaiken saisi saman katon alta eikä tarvitsisi olla ihan mahdoton hintahaukka koko ajan. Aikaa ja rahaa ruokaostoksiin saa kulumaan ihan liian paljon.

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Kolmikielisiä pieniä miehiä


Kuopus harjoittelee antaumuksella puhumaan, tapailee sanoja hartaudella ja toistelee niitä monen monta kertaa peräkkäin. Herätessään on hyvin tärkeää toistella autoa. Välillä äiti ja kakka sekä oma nimi ja ei. Espanjaksi tulee selkeästi agua  (vesi), tapaillen gracias (kiitos) ja topakasti no. Espanjaksi jos sanoo perro (koira) tulee läähätys ja jos sanoo koira niin tulee hauhau. Englanniksi tulee byebye. Kolmikielinen ihan selvästi. 

Kuopuksen puhumaan oppimista on mahtavaa seurata. Niin antaumuksella ja pitkäjänteisesti hän opettelee. Esikoinen ei koskaan innostunut tapailemaan sanoja. Hän aloitti puhumisen hieman vanhempana muutenkin.



Kuopus on oivaltanut, että puhumme eri kieliä, kodinhoitajalle sanotaan agua, gracias ja no. Meille ei juuri koskaan.

Esikoinen taas puhuu kieliä välillä sekaisin eikä edelleenkään ole innokas oppimaan sanoja meidän kanssa tai puhumaan pyydettäessä muuta kuin suomen kieltä. Opettajien mukaan hän kuitenkin puhuu espanjaa jonkin verran jo. Erilaisia oppijoita meidän pienet miehet.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Parasta nyt - hukassa & onnellinen

maanantaina

Uninen kuopus tukka sekaisin aamulla, syliin rutistavat kädet ja harteilla lepäävä pää.

Öisin ihan iholle kiipivä esikoinen.

Iltaisin suomilovea vaativat lapset kylvyn jälkeen sohvalla vierekkäin istumassa (huom. sen 15 sekunnin ajan).  

Uusia sanoja innokkaasti imevä kuopus, topakka "no no no" päätä puolelta toiselle heiluttaen ei voi olla hellyyttämättä mieltäni.

Yli viikon kestänyt raju yskä alkaa vaimentua.

Tajuttoman kauniit värit vuorten yllä auringon laskiessa.

Aamun rauhalliset hetket.

Musiikki.




tiistaina

Aaltoliike jatkaa kulkuaan. Päätökset odottavat tekijää ja rohkeutta. Tutkimusmatka mielen perukoille on kaikkea muuta kuin miellyttävää, kun matka tekee taas vasta alkuaan. Tahtoisin olla jo enemmän kuin alituisen alakuloinen, huono vire. Rauha sielussa on kaukana. Silti arki jatkaa kulkuaan tarjoten joka päivä kauniita muistamisen arvoisia hetkiä, vaikka itse olisi kuinka turta.

Milloin minusta on tullut tälläinen vinkuja vai olenko ollut aina? Miksi en osaa luoda ja suoda itselleni hyvää, haluanko liikoja? Miksi en tyydy kotiäitiyteen, miksi mieleni halajaa muualle? Arvostan, rakastan ja kiitän lapsistani, mahdollisuudesta olla heidän arkensa ja elämänsä keski -ja kiintopiste, olla aitiopaikalla täyden luottamuksen kohteena. Lapseni ja kotini ovat tämän hetkisen elämäni paras asia, lapsien vuoksi jaksan, mutta miten helposti aina vaivunkaan olemaan marttyyriäiti. Miten vieraalta minusta tuntuu ajatella elämää eri osa-alueina, en ole ikinä tykännyt oma aika -käsitteestä enkä haluaisi kaivata niin kovin sitä jotain omaa äitiyden rinnalle.



torstaina

Hukassa kai olen ollut joitain päiviä, miten sitä onnistuukin aina kadottamaan itsensä? Ja ilon? Eilisen aamun keskustelu ihanan samassa tilanteessa olevan äidin kanssa selkeytti, helpotti. Naapurilla on mielenkiintoinen projekti meneillään, hän haastattelee äitejä ja tutkii äitiyttä. Haastattelu meni syvälle solmukohtiin, unohtamatta kuitenkaan äitiyden parhaita puolia.


perjantaina

Viikko on kiirinyt perjantaihin asti. Katkonaiseesti. Olen kiinnittänyt huomiotani äänen eri sävyihin ja painoihin, miten paljon niillä on merkitystä kommunikoinnissa perheen sisällä. Joskus luin jostain naistenlehdestä, että pakota itsellesi hymy vaikkei hymyilyttäisi ennen kuin vastaat puhelimeen, koska se kuuluu äänestäsi. Hymyilen kun muistan.

Kaipaan aikaa, kun maltoin ja pystyin ajattelemaan ajatukseni loppuun asti. Nyt tuntuu, että ne yksinkertaisimmatkin ajatukset keskeytyvät. Muisti on kehno.

Eilen uhmasimme itseämme ja lähdimme neljän jälkeen kaupunkiin pikaiselle ruokakauppa -ja ostarikierrokselle. Uusi ostoskeskus oli vain puolittain auki, mutta se oli pitkästä aikaa lapsiperheelle miellyttävä paikka. Lapsille oli tosi mukava ja yksinkertainen leikkipaikka. Kahviloita oli auki vain kaksi, ravintolat vielä kaikki kiinni. Illallinen hoidettiin ruuhkassa erinäisten pienten annosten voimin. Vaikka istuimme ruuhkassa tunnin, ei kenenkään hermoa kiristänyt. Lapset söivät hyvällä ruokahalulla illallisensa. Tulimme kotiin ihan liian myöhään, mutta nukkumaan menokin meni mukavasti. Joskus kannattanee rikkoja omia rajojaan. Pienten lasten vanhempana oli aivan mahtavaa skipata yhdeksi illaksi illallispöydän nahistelut, lasten turhautunut pyöriminen jaloissa kun teen ruokaa ja itikoiden hyökkäys, kun menee ulos.

Panamapapereista on sanottava vielä sananen. Tapausta en ihan hirmuisen laajasti tunne, mutta täällä kyseenalaistetaan paljon teon motiivia ja sitä kuka sen takana on, kysellään miksi yhtään jenkkiä ei listalta löytynyt ja harmitellaan tottakai sitä, että nimeksi tuli nimenomaan panamapapers, koska Panama ei tietenkään ole ainut veroparatiisi tässä maailmassa. Syyttävä sormi osoittaa jenkkien suuntaan, hehän ovat pitkälti tämän koko veroparatiisin tehtailijoita, luoneet tämän systeemin Panamaan vuosikymmeniä sitten ja nyt haluavat tahrata maan mainetta jostain vielä minulle tuntemattomasta syystä.

Katkonainen postaus tiivistää hyvin tämän hetken kuulumiset. Soljuvampaa viikonloppua!