maanantai 25. huhtikuuta 2016

Onnellinen arjessaan

Blogihaaste Katalta arjen onnellisuudesta haastaa pohtimaan onnea arjessa, mikä tekee arjestani onnellisen? Sekalainen onnen tilkkutäkki, monena aamun varttina koottu ja kirjoitettu, mutta mikäs sen parempaa kuin pohtia onnellisuuttaan.

Onni, onnellinen, onnellisuus. Onnekas.

Mitä on onni?

Mahdottoman suuri kysymys, vaikka silti jollain tapaa vastaus on yksinkertainen. Onni asuu rakkaudessa, hyväksymisessä, arvostamisessa. Kosketuksessa ja katseessa. Sydämessä ja sielussa. Onni on sitä, että saan nuuhkia lapsieni hiuksia, halata pitkään.

Onnea on syntyä Suomeen, olla Suomen kansalainen, saada Suomen passi. Onnea on saada suomalainen terveydenhuolto, koulutus, tasa-arvo ja mahdollisuudet ilman jatkuvaa taistelua.

Onnea on perhe ja ihmiset. Ystävät ja suku. Yhteys toiseen ihmiseen.

Tunnen olevani onnellinen päivittäin. Jostain kumman syystä niihin hetkiin liittyvät vahvasti lapset, jotka ovat paikallaan, vaikka olen äärettömän kiitollinen siitä, että poikani ovat terveitä ja vahvoja ikiliikkujia. Silti sohvalla vierekkän istuvat veljekset saavat aina tulvahtamaan läpi voimakkaan onnen, kiitollisuuden.

Keskustelu, mahdollisuus ajatella ajatus loppuun, hyvä ruoka ja pöytä täynnä ihmisiä. Illallisen jälkeen leikkeihinsä uppoutuvat lapset ja hetki istua rauhassa pöydässä ja ehkä kysyä puolisolta miten päivä on mennyt.

Lenkki ja solkenaan virtaava hiki. Parasta.

Naurava lapsi, aina ja kaikkialla. Nauru ylipäätään.

Onnea on blogin tuomat blogikamut ja minulle kovin tärkeäksi muodostunut vertaistuki, hyvähenkinen kommunikaatio. Kiitos.

Ajaudun usein keskusteluihin rahan ja onnen suhteesta. Uskon, että tietty määrä rahaa, köyhyysrajan yläpuolella oleminen helpottaa ja mahdollistaa aikaa ja energiaa asioihin, joista onnellisuus koostuu. Jatkuva rahapula ja köyhyys pitävät tiukassa otteessa, jossa ajatukset ovat aina seuraavassa ateriassa, laskussa, yllättävässä tapahtumassa, joka vie loputkin rahat, vanhempien surussa, kun lapsi ei voi osallistua moniin asioihin, lapsen suru ja häpeä, kun ei pääse. Uskon silti, että kun rahaa on niin, että perustarpeet elämässä voi hoitaa jotenkuten, ei raha enää näyttele suurta roolia. Se ei saa naurua aidommaksi, se ei luo syvempää ihmissuhdetta, ei pysäytä kahta ihmistä kohtaamaan, ei saa lapsiani sohvalle istumaan vierekkäin.

Onnellisuus on tavoittelemisen arvoista, minulle se näyttäytyy jotenkin pysyvämpänä pitkäkestoisena olotilana. Jonain, jota on keijupölyn lailla ripoteltu ympäri maailman ja jonka voi nähdä kaikkialla jos vain osaa ja uskaltaa.

Luin Katan postauksesta itselleni uuden tavan nähdä onnellisuus, olla onnellinen siitä, että on kasvamassa omaksi parhaaksi itsekseen. Minäkin tahdon päästä sisään tähän ajatukseen. Että niillä omilla eväillään, hyvillä ja pahoilla, kasvaa niin kuin parhaiten voi. Olla paras versio omasta itsestään. Hyväksyä itsensä ilman että jatkuvasti rimpuilee itseään vastaan. Olla se mikä on, mutta niin hyvin kuin voi.

Ajatuksiin nousee kiitollisuus, onni ja kiitos.

Joskus sitä tapaa ihmisiä, joilla on sellainen taianomainen hehku ympärillään. Joku selittämätön, mutta sellainen kuitenkin että siitä riittää toisillekin, on helppo ja hyvä olla ja hetken päästä hengitys kulkee syvemmmin. Minua on aina kiinnostanut tietää, että mistä se tulee. Vahva itsetuntemus, ympäristön ja ihmisten arvostaminen, asioiden kauniimman puolen näkeminen ja teeskentelemättömyys sekä nöyryys ovat yhteisiä tekijöitä. Ajattelen, että heissä asuu onnellisuus, tietoinen ja valittu. Tuskin helposti tullut.

Mies, joka on sitoutunut yhteiseen elämään yhtä lujasti kuin minä. Uskoo, kun ei ole toivoa ja toivoo, kun ei ole uskoa. Rakastaa.

Onnea on muistaa joskus pitkällisten pohdintojen jälkeen kasvatuksen ohjenuoraksi valittu Astrid Lingrenin ajatus: "Rakasta, rakasta ja rakasta - hyvät tavat tulevat kuin itsestään". Sen muistaminen vie ajatukset Mombasan keittiöön, häämatkalle Kapkaupunkiin, josta löysimme liitutaulun, johon vanhemmuuden ensiaskeleita ottaneet rakastuneet me päätimme tuon ohjeen ensimmäisen osan raapustaa.

Onnea on arki linssikeittoineen ja jatkuvine kahnauksineen, onnea on se, että saamme olla yhdessä. Että saamme jakaa yhdessä asioita, kokea panamalaisen lauantain vilinä kävelykadulla, ajaa nelipyörällä yhdessä, mennä pitsalle ja ihan yhtäkkiä sen kaiken hyvän mielen ja meidän vanhempien ihan vaan pienoisen jännityksen lasten käyttäytymisestä pitseriassa jälkeen istua alas ja syödä pitsaa ilman kiirettä, lasten syödessä omiaan, istuen paikallaan, nauttien olostaan. Olisiko se vanhempien rento mieli ilman odotuksia vaikuttanut, oliko sattumaa vai hyvää tuuria? Mutta se teki terää, hyvää meille. Viettää päivä ilman suurempaa suunnitelmaa, antaa virran viedä. Onnea on se, että siihen on mahdollisuus ja sen kauneuden voi nähdä, vaikka edes jälkikäteen.

Koirat, luonto, metsä, vesi, hiljaisuus, koiran kuono sylissä. Iso ikävä koiriamme, silti yhtä iso kiitollisuus, että ovat hyvässä hoidossa ja saavat varmasti rakkautta ja rapsutuksia.

Onni on isoa ja pientä.

Tänään olen onnellinen siitä, että mies meni yöllä poikien huoneeseen nukkumaan, kun toinen lapsista itki. Kun osasin olla menemättä aamulla lenkille, koska pohkeita pakottaa vähän liian innokkaan juoksemisen seurauksena. Kun kodinhoitaja saapui töihin sairastelunsa jälkeen, lähden pian naapuruston rouvien kanssa kokkailemaan venezuelalaista ruokaa. Meillä on oikein oiva ja hauska porukka, jossa jokainen on omalla tavallaan kummajainen, erilainen taustaltaan.

Onni-haasteeseen kuuluu haastaminen, tietty! Haastan Hilkan, Empan ja Miljönääärimutsin.






4 kommenttia:

  1. Olipa kiva ja mielenkiintoista lukea sun ajatuksia onnesta! Kiitos kun otit haasteen vastaan.

    Kiva kuulla, että sulle on löytynyt oma porukka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos haasteesta! Tuohon Anskulle avasinkin vähän tuota meidän kokkauskerhoa. Herkullisia juttuja! Maanantaina tehtiin arepa-leipäsiä, jotka oli niin hyviä suoraan uunista nostettuina, onko teille tuttuja? Tosi nopeita valmistaa eikä tarvinnut kuin vettä ja vaaleaa maissijauhoa.

      Poista
  2. Hyvä tilkkutäkki, monesta palasta koottu. Mä unohdin omalta osaltani miettiä kunnolla tota hyväksymistä mistä mainitsit, mutta sillä on iso merkitys mä uskon jotenkin. Jos esim vaatii itseltään liikaa, niin tulee keskittyneeksi vääriin asioihin. Jos taas jotenkin pyrkii hyväksymään sen mitä on niin että tietää mitä on, niin on onnellisempaa. Varmaan nämä on persoonakysymyksiäkin toisaalta. Jotkut vaan voi olla vaikka suoraviivaisempia(/itsevarmempia?) jo valmiiksi, eivätkä välttämättä niin mieti näitä. Tuo Katan oma paras itse on kiehtova ajatus ja siihen on jotenkin helppo tarttua.

    Kuvailit hyvin minkälaisia hehkuvia ihmisiä saattaa joskus kohdata. Tosiaan saattaa! Mun yks idoli-ihminen oli just tällainen, ja ei ollut helpolla tullut hälle.

    Toi myös toi yhteys toiseen ihmiseen-jäin ihan miettimään kuinka se tosiaan on onnea tuottavaa.

    Mahtavaa että olet venezuelalaisella kokkikurssilla! Mä jään kuvittelemaan mahtaako siellä olla sitä telenovelameininkiä kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnen tilkkutäkki :) Itsensä hyväksyminen on haastavaa, ihan jo vain itsensä näkeminen sellaisena kuin on on vaikeaa ja minulla on siihen matkaa pieniä ahaa-elämyksiä lukuunottamatta.

      Meillä on sellainen kokkauskerho naapuruston naisten kanssa, kerran kuukaudessa jonkun kotona. Olemme ehtineet tutustua perulaiseen, meksikolaiseen ja venezuelalaiseen annokseen. Kohta mun pitäisi esitellä suomalainen, apua. Haluan jotain muuta kuin makaronilaatikkoa tai karjalanpaistia, jotain raikasta ja silti suomlaista. Mutta siis meininki on välillä piikikästä, jopa minä sen ymmmärrän espanjaksi heitetyistä lohkaisuista. Silti hyväntahtoinen ja kaikki ovat kavereita keskenään, mutta vähän sellaista keittiön valtiatar -valtataistelua.

      Poista