maanantai 30. toukokuuta 2016

Nelivuotiaani

Viime päivinä olemme viettäneet meille monta merkityksellistä merkkipäivää. Mieheni kanssa olemme tavanneet kymmenen vuotta sitten, olen valmistunut fysioterapeutiksi kymmenen vuotta sitten samaisena päivänä, kun mieheni tapasin. Neljä vuotta sitten sain rinnalleni esikoiseni Mombasan myrskyisessä yössä. Viikonloppuna juhlimme esikoisemme synttäreitä.

Esikoiseni on mahtava tyyppi, rohkea ja ennakkoluuloton, silti niin kovin hän pitää omasta rauhastaan ja tahdistaan. Hän kiintyy ihmisiin syvästi, niistä joista hän pitää, hän puhuu lähes päivittäin, ikävöi ja rakastaa.

Leikeistä parhaimpia on kaikki autoon liittyvä sekä sankareihin, ritareihin ja ninjoihin.

Esikoinen on neljän vuoden aikana asunut kolmella mantereella, kolmen eri kielen alueella, aina silti oman perheensä parissa isovanhempiaan ja serkkujaan ikävöiden.

Synttäreitä olemme aina juhlineet isolla porukalle. Mombasassa ensimmäistä vuotta silloisten taaperokamujen kesken, Suomessa toista ja kolmatta vuotta perheen kesken ja muutaman kamun. Täällä juhlimme hyvinkin kansainvälisessä seurassa ja silti jotenkin ihan omiemme seuramme. Mutta kun sitä pysähtyy katsomaan ympärilleen ja muistaa jokaisen tarinan niin ei voi kuin kiittää universumia siitä, että nämäkin ihmiset olemme saaneet elämäämme ajatuksiamme rikastuttamaan.

Yksi perhe on belgialaisromanialainen, toinen täysin jenkkiläinen, kolmas brasilialainen, neljäs kolumbiadominikaaninen, viides kolumbiatanskalainen, kuudes suomalaisbrasilialainen. Lähes kaikki Panamaan tulleet muuttaneet muualta kuin kotimaistaan. Sinällään sillä ei ole mitään merkitystä, eikä kenelläkään ole mielestäni enempää sulkia hatussaan oli asunut missä tahansa, mutta sitä ei käy kieltäminen etteikö ihmisten ajatusmaailmat olisi erilaisia. Toinen osaa käyttää minun mielestä rikkaalla tavalla kokemuksiaan, hehkuu kaunista onnea ja kiitollisuutta omasta osastaan maailmassa kun taas toinen kaiken nähnyt ja kokenut elää niin omassa kuplassaan omissa standardeissaan, että sitä on vaikea ymmärtää. Tarinat eivät näissä seurueissa ehdy helposti ja silti se kaikki tuntuu niin kovin normaalilta.

Esikoinen halusi synttärit kotona, joten ajattelimme järjestää jalat maassa tyyliin suomalaiset pirskeet, mutta kuitenkin koko perheen kutsuen niin kuin täällä tapana on. Vieraita oli lopulta paljon, meteli järjetön ja meno hurjaa. Juhlat aloitimme neljältä, viimeiset vieraat lähtivät ennen kymmentä illalla. Olihan siinä hommaa. Oli oikeaa ruokaa, kakut ja muffinsit, ongintaa ja piñata. Esikoisen valtava jännitys ja sen purkautuminen itkuun. Monen monta naurua ja mukavaa hetkeä.

Lahjoja, joista esikoinen on puhunut niin pakahduttavan kauniisti, että toivon muistavani kertoa sen antajilleen.

Univelkaa ja vakaa päätös järjestää juhlat ensi vuonna jossain maksetussa paikassa kahden tunnin aikarajassa. Vaikka nyt kun asiaa kaksi päivää myöhemmin miettii, on olo jo eri. Olihan meillä mukavaa!


keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Lenkillä

Jossain vaiheessa tätä vuotta aloitin taas juoksemisen tauon jälkeen. Arki alkoi olla uudessa kodissa, maassa ja mantereella sen verran raiteillaan, että osasin ja halusin urheilla. Oli ollut jo kova ikävä hikoilla muustakin syystä kuin kuumuudesta. Olen juossut jo pienestä asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina palannut siihen uudestaan.

Panama Cityssä ei ole oikeastaan toista asuinaluetta, jossa juokseminen sujuisi niin turvallisesti kuin täällä. Meidän alueella on paljon suljettuja teitä, jonne autoilla ei pääse. On vain autioituneita teitä, sademetsän kuminaa ja lintujen kiljuntaa, loputtomia mangopuita ja pieniä nisäkkäitä. Muutama koirien ulkoiluttaja, pyöräilijöitä ja toisia lenkkeilijöitä. Ja kuumuus.

Lenkille voi lähteä ihan aikaisin aamusta tai sitten viiden jälkeen illalla. Illalla tosin on vielä kuuma, aamulla kuudelta on mukavan lämpöistä. Aluksi kävin aamuisin lenkillä, mutta nyt en ole pitkään aikaan malttanut nousta ajoissa sängystä ja olen myös huomannut, että juoksu sujuu mukavammin iltapääivällä, kun vartalo on jo valmiiksi lämmin ja vertynyt.

Juokseminen on minulle vähän kuin meditaatiota. Ensimmäiset kilometrit ajattelen lähes aina, että tänään ei kyllä lähde juoksu, että olen liian voimaton, sitä seuraavat kilometrit päässä risteilevät sekavat ajatukset, pian ajatukset saa ajateltua loppuun yksi kerrallaan ja viimeiset kilometrit on pää niin sanotusti tyhjä. Keskityn ja samalla en keskity mihinkään. Ihan parasta.

Olen ollut aina huono urheilemaan ulkonäöllisistä syistä, motivaatio ei vaan riitä. Urheilu on parasta silloin, kun siitä seuraa välittömästi hyvä olo ja sen jälkeen voi vielä tuntea kauan endorfiinien valloittavan vartaloa. Rakastan myös puristaa ja tiristää voimien äärirajoille, mutta minulla ei ole mitään mielenkiintoa kilojen tai senttejen seuraamiseen. Juostessa tosin paras kamu on sykemittari, josta seuraan sykettä, vauhtia ja kilometrejä. Minua kiinnostaa loputtomasti se miten kroppa toimii, miten sydän pumppaa ja milloin se tuntuu miltäkin, kuinka vauhti pysyy ja miten syke siihen vaikuttaa, kuinka saa itse vauhditettua itsensä vielä pidemmälle ja sitten taas toisaalta yrittää malttaa juosta syke matalalla peruskestävyyden maastossa.

Eilen olin kahden viikon tauon jälkeen pitkästä aikaa lenkillä. Tahmea alku, loppua kohden olo taas parani. Viimeiset ainakin (kai muistaakseni) pari viikkoa meillä on sairastettu. Kuopus keuhkoputkentulehdusta ja esikoinen vatsaansa. Tähän asti olemme säästyneet vatsataudeilta, esikoinen sairasti ensimmäistä kertaa elämässään. Rajusti ja vauhdilla. Kuopus on taas kuumeillut, hengittänyt niin vaikeasti, että piti käydä sairaalassa avaamassa keuhkoputkia. Melkoinen pyöritys. Me olemme miehen kanssa köhineet mukana, välillä lievästi kuumeilllen ja yöt yskien. Mutta nyt just tuntuu siltä, että sairastelut on takana ja elämä urheiluineen taas edessä.




keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Voihan räkä.

Yli viikko on mennyt kun sateet alkoivat. Jo Mombasassa tutuksi käyneet puheet sateista ja kipeistä lapsista ovat käyneet toteen. Olen aina vähän hymähdellyt niille puheille. En voi ymmärtää miten vesisade voi sairastuttaa, mutta kyllä se vaan on niin, että tropiikissa se sade luo liian otolliset olosuhteet bakteereille ja viruksille pesiä. Tuli sade, tuli räkä.

Esikoisemme oli jatkuvasti köhässä ja nielu tulehtuneena ollessaan 1,5 - 2-vuotias. Saavuimme silloin juuri Suomeen, lääkärit olivat hyvin kiinnostuneita esikoisesta, koska metsästivät kaiketi jotain eksoottista tautia. Esikoista tutkittiin puoli vuotta hyvin tarkasti, erilaisia kokeita tehtiin lukuisia ja missään ei ikinä näkynyt mitään poikkeavaa. Tuli vain kuumetta joka kolmas viikko pariksi päiväksi, hyvin korkea kuume ja voimakas kurkkukipu, rohina ja kuorsaus. Lopulta esikoiselta poistettiin niin nielu -kuin kitarisat ja sairastelu loppui. En voi kuin olla kiitollinen hyvästä hoidosta kunnallisella puolella, kaikki toimi aina meidän kohdalla hyvin. Toki oli jonotusta ja muuta, mutta ainahan jotain säätöä on.

Kuopus tuntuu seuraavan isoveljeään. Pienoinen kuorsaus on alkanut ja hirmuinen rohina, kun flunssa vähänkään meinaa tulla. Nyt yli viikon sairastelun aikana on ehtinyt olla silmätulehdus, yskä ja nuha kuumeilulla. Monta yötä meni nukkumatta kunnes eilen menimmme toistamiseen lääkäriin, tällä kertaa sairaalaan asti, koska minä epäilin jo keuhkokuumetta ja tiesin, että vain sairaalassa on sen diagnosoimiseen tarvittava välineistö. Menin kuopuksen kanssa ensiapuun. Vietimme siellä melkein koko päivän ja tuloksena on viruksen aiheuttama tulehdus, hoitona hengitystä höyrykoneen avulla ja lepoa (haha). Sairaalareissu oli niin hyvä kokemus kuin sairaalareissu voi olla. Koko ajan oli sellainen olo, että henkilökunta tietää tarkasti missä mennään. Kuopus pääsi hengittelemään maskin alle, jotta lima irtoaisi keuhkoista ja keuhkoputkista, kävi röntgenissä ja verikokeetkin otettiin niin pienellä neulalla, että itkukaan ei yltynyt hirmuiseksi. Olo on huojentunut siitä, että ei ollut vakavammasta kyse. Mieleen nousee vain se syksy esikoisen kanssa, kun kuumeilu oli arkipäivää. Jännittää, jos kuopuksen käy samalla tavalla.

Meidän arki on siis ollut sairastelua. Esikoinen on hiukan yskinyt, mutta käynyt koulussa. Mies oli jopa yhden päivän sairaana kotona. Minä käyn ihan puoliteholla, mutta arki vie mennessään ja pakottaa olemaan täysillä mukana, tosin kaikki muu jää kuin pakolliset asiat. Ensi viikonlopulle meillä on varattuna pieni lomamatka kahdeksi yöksi San Blasin saarille. Jännittää, josko matka toteutuu.

Enää en hymähtele tropiikin sateelle. Se toden totta tuo mukanaan kaikkea inhaa. Mutta voi kiesus sentään miten vihreää täällä on. Luonto on sellaisella vimmalla noussut viikossa jo vihreäksi, että ei voi kuin ihastella.

torstai 5. toukokuuta 2016

Elämä on

Haluaisin kirjoittaa ja kertoa riisistä. Riisi ei ole vain riisiä täällä.

Haluaisin kirjata ajatuksiani juoksemisesta.

Haluaisin hieman fiilistellä tulevaa lomaa Suomessa.

Olen viime aikoina löytänyt itseni juttelemasta mieheni kanssa siitä josko kuopus olisi valmis aamupäiviin koulussa.

Arki on heittänyt taas aikamoisen häränpyllyn, kun olemme ilman kodinhoitajaa. Tällä viikolla ei oikein voi hoitaa mitään asioita, jotka vaativat asuinalueeltamme poistumista. Ei kauppareissuja taikka harrastuksia kuopuksen kanssa. Liikenne on niin arvaamaton, että en millään voi olla varma että ehtisin esikoisen kotiintuloajaksi kotia. Päikkäriajan jälkeen on taas myöhäistä ellei halua istua autossa ruuhkassa paria tuntia kotimatkalla.

Olen ottanut jokseenkin vakavasti tämän, pyykännyt ja siivonnut lattioita, jääkaappi on täynnä jo valmistettua ruokaa. En ikinä malta valmistautua arkeen kokkaamalla etukäteen, nyt on iskenyt innostus. Vapauttavaa olla yksin kotona, mutta käytännön asiat ovat kyllä mutkistuneet nyt niin paljon, että toivon pian löytäväni uuden kodinhoitajan. Tällä kertaa parilla päivällä viikossa.

Ihmiset ympärillä ovat muuttamassa, lomalla tai poissa. Yksi tärkeäksi muodostunut naapuri palaa kuukauden lomaltaan viikonloppuna. Toinen lähti juuri kuukaudeksi pois. Heinäkuussa moni lähtee lomalle tai muuttaa pois. Ekspaattielämän kiertokulkua.

Mielessä pyörii paljon kaikenlaista. Mutta aikaa on rajallisesti istua alas. Iltaisin ei malta edes istua, tapahtuu vain sellainen täysrojahtaminen sohvalle tai sänkyy. Elämä on.