keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Lenkillä

Jossain vaiheessa tätä vuotta aloitin taas juoksemisen tauon jälkeen. Arki alkoi olla uudessa kodissa, maassa ja mantereella sen verran raiteillaan, että osasin ja halusin urheilla. Oli ollut jo kova ikävä hikoilla muustakin syystä kuin kuumuudesta. Olen juossut jo pienestä asti, välillä enemmän ja välillä vähemmän, mutta aina palannut siihen uudestaan.

Panama Cityssä ei ole oikeastaan toista asuinaluetta, jossa juokseminen sujuisi niin turvallisesti kuin täällä. Meidän alueella on paljon suljettuja teitä, jonne autoilla ei pääse. On vain autioituneita teitä, sademetsän kuminaa ja lintujen kiljuntaa, loputtomia mangopuita ja pieniä nisäkkäitä. Muutama koirien ulkoiluttaja, pyöräilijöitä ja toisia lenkkeilijöitä. Ja kuumuus.

Lenkille voi lähteä ihan aikaisin aamusta tai sitten viiden jälkeen illalla. Illalla tosin on vielä kuuma, aamulla kuudelta on mukavan lämpöistä. Aluksi kävin aamuisin lenkillä, mutta nyt en ole pitkään aikaan malttanut nousta ajoissa sängystä ja olen myös huomannut, että juoksu sujuu mukavammin iltapääivällä, kun vartalo on jo valmiiksi lämmin ja vertynyt.

Juokseminen on minulle vähän kuin meditaatiota. Ensimmäiset kilometrit ajattelen lähes aina, että tänään ei kyllä lähde juoksu, että olen liian voimaton, sitä seuraavat kilometrit päässä risteilevät sekavat ajatukset, pian ajatukset saa ajateltua loppuun yksi kerrallaan ja viimeiset kilometrit on pää niin sanotusti tyhjä. Keskityn ja samalla en keskity mihinkään. Ihan parasta.

Olen ollut aina huono urheilemaan ulkonäöllisistä syistä, motivaatio ei vaan riitä. Urheilu on parasta silloin, kun siitä seuraa välittömästi hyvä olo ja sen jälkeen voi vielä tuntea kauan endorfiinien valloittavan vartaloa. Rakastan myös puristaa ja tiristää voimien äärirajoille, mutta minulla ei ole mitään mielenkiintoa kilojen tai senttejen seuraamiseen. Juostessa tosin paras kamu on sykemittari, josta seuraan sykettä, vauhtia ja kilometrejä. Minua kiinnostaa loputtomasti se miten kroppa toimii, miten sydän pumppaa ja milloin se tuntuu miltäkin, kuinka vauhti pysyy ja miten syke siihen vaikuttaa, kuinka saa itse vauhditettua itsensä vielä pidemmälle ja sitten taas toisaalta yrittää malttaa juosta syke matalalla peruskestävyyden maastossa.

Eilen olin kahden viikon tauon jälkeen pitkästä aikaa lenkillä. Tahmea alku, loppua kohden olo taas parani. Viimeiset ainakin (kai muistaakseni) pari viikkoa meillä on sairastettu. Kuopus keuhkoputkentulehdusta ja esikoinen vatsaansa. Tähän asti olemme säästyneet vatsataudeilta, esikoinen sairasti ensimmäistä kertaa elämässään. Rajusti ja vauhdilla. Kuopus on taas kuumeillut, hengittänyt niin vaikeasti, että piti käydä sairaalassa avaamassa keuhkoputkia. Melkoinen pyöritys. Me olemme miehen kanssa köhineet mukana, välillä lievästi kuumeilllen ja yöt yskien. Mutta nyt just tuntuu siltä, että sairastelut on takana ja elämä urheiluineen taas edessä.




3 kommenttia:

  1. Jalla jalla! Hienoa että juoksu sujuu ja että sairastamisen jälkeen saat taas keskittyä juoksemiseen ja muihin mukavampiin asioihin. Mä en juuri lenkkeile, mutta tiedän ihmisiä, joille juokseminen on just tollasta meditaatiota. Mulle niitä meditatiivisia lajeja on uinti ja jooga ja ehkä se zumbakin tavallaan. Mä olen ihan allerginen ulkonäöllisistä syistä urheilemiselle ja jotenkin karsastan kaikkia niitä fitness-buumeja. Onko siellä havaittavissa ulkonäkökeskeistä urheilua yleisesti?

    VastaaPoista
  2. Hahaa, että onko ulkonäkökeskeistä urheilua havaittavissa? On, paljon. Ihan reilut nelikymppiset naiset jaksavat puhua niin paljon ulkonäöstä ja pakaroiden korkeudesta (gulo levantado), että niihin keskusteluihin joutuessani toivon aina osaavani teleportauksen salat. Salilla käydään monesti ihan päivittäin että se pakara varmasti pysyy koholla. Pakkohan se on myöntää, että moni nainen on täällä meidän porukoissa tosi timmi ja näyttävä. Naiset ovat täällä huoliteltuja muutenkin, aina on kynnet ja tukka vimpan päälle, jalassa korkkarit ja päällä jotain tyköistuvaa ja naisellista.

    Minäkin tahtoisin tuon uinnin salat oppia, olen niin huono laittamaan päätä veden alle. Aiemmin piilarit tai silmälasit esti sukeltamisen, nyt korvat ärtyy helposti ja sitten kun kihnutan huonolla tekniikallani rintauintia, saan niskan ja hartiat jumiin. Muuten olosuhteet ovat kyllä just ihanteelliset uimiseen.

    VastaaPoista
  3. Haha okay eli pakaroiden korkeus on pop, selevä. En ole siellä päin maailmaa valitettavasti päässyt käymään, mutta ulkonäölliset ennakkoluuloiset mielikuvat osuu vähän sinne pakara- ja korkkarilinjalle. Teleporttaus olisi kyllä hyödyllinen taito välillä :)

    VastaaPoista