maanantai 30. toukokuuta 2016

Nelivuotiaani

Viime päivinä olemme viettäneet meille monta merkityksellistä merkkipäivää. Mieheni kanssa olemme tavanneet kymmenen vuotta sitten, olen valmistunut fysioterapeutiksi kymmenen vuotta sitten samaisena päivänä, kun mieheni tapasin. Neljä vuotta sitten sain rinnalleni esikoiseni Mombasan myrskyisessä yössä. Viikonloppuna juhlimme esikoisemme synttäreitä.

Esikoiseni on mahtava tyyppi, rohkea ja ennakkoluuloton, silti niin kovin hän pitää omasta rauhastaan ja tahdistaan. Hän kiintyy ihmisiin syvästi, niistä joista hän pitää, hän puhuu lähes päivittäin, ikävöi ja rakastaa.

Leikeistä parhaimpia on kaikki autoon liittyvä sekä sankareihin, ritareihin ja ninjoihin.

Esikoinen on neljän vuoden aikana asunut kolmella mantereella, kolmen eri kielen alueella, aina silti oman perheensä parissa isovanhempiaan ja serkkujaan ikävöiden.

Synttäreitä olemme aina juhlineet isolla porukalle. Mombasassa ensimmäistä vuotta silloisten taaperokamujen kesken, Suomessa toista ja kolmatta vuotta perheen kesken ja muutaman kamun. Täällä juhlimme hyvinkin kansainvälisessä seurassa ja silti jotenkin ihan omiemme seuramme. Mutta kun sitä pysähtyy katsomaan ympärilleen ja muistaa jokaisen tarinan niin ei voi kuin kiittää universumia siitä, että nämäkin ihmiset olemme saaneet elämäämme ajatuksiamme rikastuttamaan.

Yksi perhe on belgialaisromanialainen, toinen täysin jenkkiläinen, kolmas brasilialainen, neljäs kolumbiadominikaaninen, viides kolumbiatanskalainen, kuudes suomalaisbrasilialainen. Lähes kaikki Panamaan tulleet muuttaneet muualta kuin kotimaistaan. Sinällään sillä ei ole mitään merkitystä, eikä kenelläkään ole mielestäni enempää sulkia hatussaan oli asunut missä tahansa, mutta sitä ei käy kieltäminen etteikö ihmisten ajatusmaailmat olisi erilaisia. Toinen osaa käyttää minun mielestä rikkaalla tavalla kokemuksiaan, hehkuu kaunista onnea ja kiitollisuutta omasta osastaan maailmassa kun taas toinen kaiken nähnyt ja kokenut elää niin omassa kuplassaan omissa standardeissaan, että sitä on vaikea ymmärtää. Tarinat eivät näissä seurueissa ehdy helposti ja silti se kaikki tuntuu niin kovin normaalilta.

Esikoinen halusi synttärit kotona, joten ajattelimme järjestää jalat maassa tyyliin suomalaiset pirskeet, mutta kuitenkin koko perheen kutsuen niin kuin täällä tapana on. Vieraita oli lopulta paljon, meteli järjetön ja meno hurjaa. Juhlat aloitimme neljältä, viimeiset vieraat lähtivät ennen kymmentä illalla. Olihan siinä hommaa. Oli oikeaa ruokaa, kakut ja muffinsit, ongintaa ja piñata. Esikoisen valtava jännitys ja sen purkautuminen itkuun. Monen monta naurua ja mukavaa hetkeä.

Lahjoja, joista esikoinen on puhunut niin pakahduttavan kauniisti, että toivon muistavani kertoa sen antajilleen.

Univelkaa ja vakaa päätös järjestää juhlat ensi vuonna jossain maksetussa paikassa kahden tunnin aikarajassa. Vaikka nyt kun asiaa kaksi päivää myöhemmin miettii, on olo jo eri. Olihan meillä mukavaa!


4 kommenttia:

  1. Kiva blogi! Panamasta en tiedä kyllä juurikaan mitään, innolla jään seuraamaan!

    VastaaPoista
  2. Onnea nelivuotiaalle! Kivan kuuloiset juhlat ja nyt voit huilata vuoden ennen seuraavien järkkäämistä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, juhlat taitavat kuulostaa kivoilta ja onneksi monella olikin kivaa. Itse vain hääräsin niin kovin, että en edes osaa sanoa että mitä hääräsin, kunhan hääräsin höyrynä paikasta toiseen.

      Poista