keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kymmenen pitkää kuukautta Panamassa

Jos viime jouluna alkoi tuntua sille, että kotimme on täällä, niin nyt on alkanut tuntua sille, että vihdoin kulttuurishokin ensimmäinen vaihe kuherruskuukausi on saapunut. Hieman sitä on odoteltukin. Perinteisestihän puhutaan kuherruskuukauden olevan uuteen kulttuuriin sopeutuessa se ensimmäinen vaihe, toisena tulevan kynnysvaiheen (kun lähinnä kaikki ärsyttää ja on väärin) elo kesti meillä lähes yhdeksän kuukautta ja vasta sen jälkeen fiilis on muuttunut parempaan. Elämä Panamassa on alkanut maistumaan hyvälle. Meillä on mukavaa ja suurimman osan ajasta viihdymme hyvin. On jopa haikea olo lähteä just nyt pitkälle lomalle Suomeen, koska vasta viime kuukauden aikana on tullut pieniä pilkahduksia siitä, että alamme sopeutua, että semmoista syvempää juurtumista tapahtuu hiljalleen, että meidän elämä on hyvää Panamassa. Ja että Panama on hyvä. Enää ei ketuta päivittäin, ei edes viikoittain.




Välillä on sellainen olo kuin harteilla olisi ollut tosi raskas viitta ihan liian kauan aikaa. En millään jaksa edes enää miettiä miksi se on ollut niin raskas. Tekee vaan mieli nauttia just nyt tästä keveydestä.

Uuteen maahan ja kotiin sopeutuminen vie aikaa, alussa kaikki uusi vie huomion ja ajan. Lapset ja lasten rutiinit oli itselläni etusijalla, millään muulla ei oikeastaan ollut väliä. Kun sen kuvion sai pelittämäään, kun esikoisen monen kuukauden itkukohtaukset jäivät taakse ja kuopus alkoi nukkumaan, alkoi toipuminen uuvuttavan pitkästä ajanjaksosta. Viime kuukausina olen tietoisesti ja tarmolla aloittanut asioita mitkä tuovat itselleni iloa parisuhteen ja perhe-elämän ulkopuolella.




Ne tärkeimmät minun hyvinvointiin vaikuttaneet asiat ovat olleet seuraavia:

Juokseminen ja lukeminen. Kokkaus ja kokkauskerho. Sosiaalisten suhteiden luominen ja toisiin tutustuminen, ajan luominen sille, että uusien tuttavien kanssa ehtii vaihtaa muutakin kuin hajanaisia ja rikkinäisiä lauseita uima-altaalla tai puistossa. Nukkuminen. Että maltan mennä illalla nukkumaan ajoissa, että maltan herätä arkiaamuisin ennen lapsia. Viime aikoina on jäänyt pois myös telkkuohjelmien katsominen - se tekee muuten tosi hyvää siihen, että tuntuuko väsyneeltä vai ei. Tuntuu hyvältä.

Toki viihtymiseen vaikuttaa suuresti se, että alun sähellys on jokseenkin taaksejäänyttä. Kaikki pelaa nettiä lukuunottamatta suhteellisen hyvin, arkipäivän sähellys on ainakin toistaiseksi sähelletty jo. Suuria ihmetyksen aiheita ei enää tule viikottain. Naapuruston draaman osaa ohittaa eikä jokaiseen epäkohtaan kiinnitä enää huomiota.

Arkipäivien iloja tuottavia asioita ovat auringonlaskun aikaan leijaileva maagisen kaunis valo, aamulenkkejen aikainen uskomaton meteli sademetsässä, osa linnuista visertää, osa kirkuu, pikkueläimet vipeltää pitkin puskia, sirkat sirittää. Iltaisin taas sammakot pitävät järjetöntä älämölöä, joku lajike kuulostaa ihan palohälyttimeltä, toinen auton varashälyttimeltä, kolmas yleiseltä varoitusäääneltä. Luonto on niin voimalla läsnä koko ajan, halusi tai ei.


Asuinalueellamme on lukuisia mangopuita, silminkantamattomiin. Sato on lähes kypsää. Nyt parin kuukauden aikana mangot ovat kasvaneet ja välillä tuntuu ylitsepääsemättömän hienolta nähdä meheviä hedelmiä kaikkialla, luonnossa. Melkein kuin omenasadon kypsyessä Pohjolan syksyssä. Täällä mangopuut vain kasvavat vapaana luonnossa.

Olen alkanut ymmärtämään miten ainutlaatuinen tämä alue on, jossa asumme. Kuvissa vilahtavat rakennukset ovat kaikki USA:n lentotukikohdan aikaisia rakennuksia, jotka ovat nyt tyhjillään. Taloja on satoja. Pitkin sademetsää kiemurtelee teitä, joiden varrella on asunut lukuisia USA:n sotilaita perheinään. Ei sinällään ihailtavaa, mutta sitä tuntee vahvasti täällä liikkuessa palan historiaa. Talot sulautuvat yllättävän hienosti metsään, niiden arkkitehtuuri vaikuttaa nerokkaalta tähän ilmastoon. Ne suorastaan kutsuvat restauroimaan itsensä ja löytämään uusia asukkaita. Valitettavasti niiden kohtalo on toisenlainen. Yksi toisensa jälkeen puretaan ja tilalle tulee uusia taloja.

Ulkosuomalaisuuden yksi hienoimpia tunteita on vapaus. Välillä sielun valtaa sellainen kutkuttava tunne siitä miten sitä onkaan itse oman onnensa seppä. Kukaan ei odota mitään, kaikki on omissa käsissä.


Onko muilla ulkosuomalaisilla samankaltaisia kokemuksia sopeutumisesta, kun muutto uuteen maahan ei ole tapahtunut ensimmäistä kertaa? Muistan edelleen sen juovuttavan onnen, kun muutimme ensimmäistä kertaa pois Suomesta pysyvästi ja kun kaiken etukäteen pelkäämisen jälkeen huomasin miten ihmeellisiä ja upeita paikkoja Etelä-Afrikka ja Namibia ovatkaan. Tai kun nuorempana pariin otteeseen muutin Espanjaan alle vuodeksi. Teki mieli ilakoida pitkin katuja. Mutta Nambian jälkeen se tunne ei ole palannut. Sopeutuminen ja kulttuurishokki ovat kulkeneet ihan erilaisia polkuja.

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Playon Chico & San Blas



Reilu viikko sitten matkasimme Panaman autonomiseen osaan San Blasille, Kuna-intiaanien maille. Turismi alueelle on säädeltyä ja niukkaa vielä toistaiseksi. Kunat asuttavat saaria ja käyvät mantereella töissä omilla maillaan viljellen riisiä, juureksia ja eri hedelmiä. Osa kalastaa ja osa metsästää pienriistaa. Osa elää turismista. Kunat ovat maailman toiseksi pienin kansa kooltaan. Me olimme pieniä jättiläisiä heidän rinnallaan. Me matkasimme saarille, joille pääsee ainoastaan lentämällä ja loppumatkan veneellä. Alueella toimii vain yksi matkapuhelinverkko, joten me olimme täysin ilman mitäään kontaktia ulkomaailmaan kaksi päivää. Yksi loman parhaista puolista.


Pitkä ja kapoinen silta yhdisti mantereen lentokentän Playon Chicon pääsaareen, jossa lähes kaikki alueen kunat asuivat.


Aika meni mukavasti rannalla. Säät suosivat siinä mielessä, että aurinko pysytteli lähes koko ajan pilviverhon takana. Trooppisilla leveyksillä suora aurinko olisi ollut liikaa, nyt jaksoimme olla ulkona ja uida meressä pitkin päivää. Hiki helmeili joka tapauksessa kuumuudesta.



Asuimme bambusta, palmuista ja mangrovesta rakennetussa majassa. Kelpasi, ihan vähän vaan vuosi katosta vesi läpi sateen sattuessa. Saarella oli kahdeksan majaa, osa niistä meren päällä ja osa maalla. Me pysyttelimme tiukasti maanpinnalla.


Riippumatoissa ehdimme loikoilla yllättävän paljon. Kunat ovat kautta aikojen kuuleman mukaan nukkuneet riippumatoissa ja edelleenkin he rakentavat kotinsa tukipuut niin, että niihin saa mahdollisimman monta riippumattoa roikkumaan vierekkäin.


Ensimmäisenä päivänä minä ja mies pääsimme ihan kahden lounaalle, kun lapset nukkuivat päiväuniaan. Esikoinen nukahti unille, koska päivä oli alkanut jo neljältä aamulla. Olipas ihanaa istua näissä super rauhallisissa maisemissa palmujen huojuessa ja meren ollessa lähes tyyni. Ruoka oli simppeliä, mutta niin hyvää. Tuoreilla merenantimilla ei voi mennä pieleen. Yandup Lodge kysyi meiltä etukäteen jos meillä on jonkinlaisia ruokarajoitteita, muuten saarella mennään yhden vaihtoehdon mukaan. Molempina päivinä oli lounaalla papukaijakalaa eri höysteillä, ekana iltana oli mustekalaa ja toisena jotain jättiläismäisiä katkarapuja.



Toisena päivänä matkasimme veneellä yhdellä saarelle, matkalla esikoinen ja mies snorklasivat katsoen meritähtiä ja merisiiliä ja lukemattomia kaloja, sardiinit asuvat noilla merillä.


Kuopuksen tukka alkaa olla aikamoinen.


Lomamieli saapui jopa yllättävän vaivatta. Lapset touhusi mielellään vedessä ja hiekassa sekä ihmetteli majaamme. Toki semmoinen zenimäinen rauha jää saavuttamatta näiden poikasten kanssa. Niistä, kun ei ikinä tiedä mitä keksivät seuraavaksi puuhata. Esikoinen kiipesi korkealle vesivaraajaan tikapuita pitkin. Me huhuilimme miehen kanssa pitkin saarta esikoisen perään kunnes mies katsoi ylöspäin ja näki esikoisen kymmenen metrin korkeudessa kikattamassa meille.



Kotimatkalla, saavuimme laiturin nokkaan veneellä, kipitimme kentän halki jättäen matkatavarat odottamaan konetta, toisella puolen istuimme muutamalla jakkaralla, punnitsimme itsemme punnusvaa'alla. Pienkoneen on tiedettävä tarkasti kuorman paino. Mukaamme lähti Playon Chicolta myös pahvilaatikollinen hummereita johonkin Panama Cityn ravintolaan. Kone oli tosiaan pieni. Siinä ei mahtunut seisomaan. Penkkirivejä oli kolme matkustajille. Minä ja kuopus istuttiin takapenkillä, joka ei oikeastaan ollut oikea penkkirivistö edes. Lennot meni oikein hyvin, oikein oli pehmeä meno eikä pahemmin jännittänyt. Pahin jännitys oli kun näin koneen ensimmäisen kerran, sen pienuus yllätti. Koneessa ei ollut kuin kaksi miehistön jäsentä ja kymmenen matkustajaa. Ei ollut vessaa, juomatarjoilua taikka kuulutuksia.



Karibian meren pienellä saarella palmujen alla aika oli kuin sadusta, kuin toisesta todellisuudesta. Yandup Lodgen pääopas jaksoi kertoa meille monta kiintoisaa tarinaa sekä ylistystä Äiti Maan antimista. Suosittelen.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Juhlapyhistä ja juhannuksesta

Ikävä kotia korostuu juhlien aikaan. Minusta meidän suomalaisten pitäisi ennen kaikkea olla ylpeitä siitä, että meillä on vahvoja perinteitä, jotka kulkevat vuoden kiertokulussa mukana vuodesta toiseen. Tykkään oikeastaan kaikista juhlapyhistä, emme välttämättä niitä niin juhli, mutta aina on jotakin elementtejä mukana ja vähintään ajatus. Ajatus keskikesän juhlasta keskellä Panaman ympäri vuoden kestävää kuumuutta ei inspiroi juurikaan ollenkaan, mutta sitäkin enemmän seuraan hymyissä suin juhlamenoja Pohjolassa, olisimme mielellään mukana.


Panamaan en ole vielä niin päässyt sisälle, mutta Namibiassa ja Keniassa ikävöin sitä semmoista tunnetta, joka Suomessa juhlapyhinä syntyy. Juhannuksena tietää lähes kaikkien pyrkivän luonnonhelmaan ja grillaamaan. Vappuna kaupungin humuun, munkkia ja ilmapalloja, jouluna taas perheen merkitys korostuu. Ja aina mukaan voi ujuttaa nakkeja ja perunasalaattia erilaisine versioineen. Namibiassa ja Keniassa jokainen teki omiaan, yhteisiä perinteitä ei tuntunut olevan. Panamassa tiedän vain ostareiden olevan tupaten täynnä juhlapyhinä.


Samaan aikaan tiedän suomalaisten kauppojenkin takovan suurimmat setelinsä juuri juhlien aattoina, jonojen olevan huimia ja hermojen riekalaisia. Se on kiinnostavaa, että mistä se tarve tulee varustautua pariin päivään aina kuin kahteen viikkoon? Taitaa tapahtua helposti aina ennen juhlia.


Me elämme siis juhannusta lähinnä seuraten toisten juhannusten viettoa. Viimeksi olemme olleet yhtaikaa miehen kanssa Suomessa juhannuksena vuonna 2009, se oli hyvä juhannus. Mökkijussi Turun kauneimmassa saaristossa. Mies tosin menee tänään työpaikan grillijuhliin, joissa on kuulema perunaa ja silliä tarjolla suomijussin kunniaksi. Siitä jatkamme yhdessä teatteriin, siitä tulee varmasti mielenkiintoista. Teatteri on englanninkielinen, mutta en ole varma onko näyttelijät panamalaisia vai jenkkejä. Mukaan tulee monta mukavaa naapuria.

Kuvat ovat kaikki tämän vuoden tammikuulta. Ensimmäisessä olemme kivunneet Panaman kaupungin keuhkoiksi kutsuttuun sademetsään, siellä on hienot näkymät ympäri kaupunkia. Toisessa kuvassa olemme pyöräilemässä omilla nurkillamme ja kolmannessa odotan ystäväni kanssa laivaa saapuvaksi, jotta pääsemme matkaamaan päiväksi pienelle paratiisisaarelle Tyynelle valtamerelle. Oli aikainen aamu ja aurinko vasta nousemassa.

Juhannuksen juhlinta on jo pitkällä Suomessa, me vasta virittäydytään perjantaihin ja tulevaan viikonloppuun. Kaikkea kivaa on tiedossa. Kaikille teille ihanaa ja aurinkoista viikonloppua, olipa juhannus ajankohtainen tai ei!

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Melkein jo lomalla

Facebookin muistotoiminto muistutti aamulla viime kesästä kuvalla. Kuvassa esikoinen istui Kuopion torilla syömässä lihapiirakkaa niin kuin Kuopion torilla on tapana tehdä. Ensin lihapiirakka ja päälle possumunkkia, jos jaksaa. Välillä juostaan pulujen perässä, kaadutaan mukulakiville, pulut nappaa herkut ja juostaan taas. Viime kesänä taisin viettää pisimmän ajan Kuopiossa sitten vuoden 2001. Olin lasten kanssa lähes kuukauden kotimaisemissa ilman hoppua minnekään. Se oli mahtavaa.

Tuo kuva toi välittömän ikävän. Vielä olisi pari viikkoa ennen kuin lähdemme kesälomalle, ensimmäinen kuukausi taitaa mennä aika haipakkaa. Ensimmäinen viikko aikaeroon sopeutumiseen, toinen flunssaan, kolmas lomafiiliksissä ja neljäs valmistautuessa  miehen matkustamiseen takaisin Panamaan ja siinä kaiken keskellä on kaikenlaista mukavaa tekemistä ja moneen paikkaan matkustamista. Perheemme asuvat eri kaupungeissa, isäni eri maassa asti. Kilometrejä tulee kertymään varmasti auton mittariin. Haaveissa olisi joskus saada oma mökki, jonne jokainen voisi tulla meitä moikkaamaan. Mutta sitten taas haluamme ehdottomasti myös nähdä kotikaupunkimme, niin Turun kuin Kuopion. Käydä mummoloissa, kavereiden luona ja puistoissa sekä uimarannoilla.





Sokerina pohjalla on tieto siitä, että jään poikien kanssa vielä toiseksikin kuukaudeksi Suomeen. Sitten ei ole hötkyilemistä vaan sitten toivottavasti aika pysähtyy ja on välillä tylsää, mummot väsyy meidän seuraan ja kaipaavat jo hieman lepoa ja omaa aikaa.



Melkein jo maistan uudet perunat, mansikat ja herneet. Mustikat ja muikut. En mitenkään aktiivisesti ikävöi suomalaista ruokaa, mutta onhan se vaan kesäisin ihan priimaa.



Täällä elämä on vaatteiden suhteen yksinkertaista. Pojille varsinkin. Päällä on aina t-paita ja shortsit. Öisin pitkähihaiset ja -lahkeelliset yöpuvut, koska ilmastointi. Ihan kuin vuodessa olisi unohtanut miten pukeutua jos lämpöasteita on vähemmän. Pitäisi alkaa virittämään mieli vaatteisiin. Nyt auringon haalistama vaatekaappi alkaa näyttää kulahtaneelta, hieman liian kittanoilta vaatteilta. Suomen loma tarkoittaa myös varustautumista seuraavaan vuoteen täällä. En yrityksistä huolimatta ole osannut ostaa vaatteita täällä, muuta kuin muutaman ihan pakollisen asian.

Kaikista eniten on tietenkin ikävä ihmisiä ja koiriamme.





torstai 16. kesäkuuta 2016

Yhtenä perjantaina


Viime perjantaista tuntuu olevan jo pieni ikuisuus. Lähdin hetkeksi puhumaan, olemaan aikuinen ja ystävä, lataamaan. Ympäristö ja puitteet olivat upeat. Kauniit.

 
Olen löytänyt hienon naisen rinnalleni Panamasta. Söimme hartaasti ja kauan ravintolassa, nukuimme paljon, aamulla söimme vähän lisää ja kiertelimme Panaman Casco Viejoa, joka on hyvin hurmaava, urbaani, täynnä pieniä putiikkeja, uusia yrittäjiä ja hyvää pöhinää. Osa rakennuksista on 1600-luvulta. Historia on läsnä. 


Hotellimme on American Trade Hotel. Kaunis kuin mikä, sänky oli ehkä paras koskaan. Peitto upottavan raskas. Yhden yön taikaa ihan kotikulmilla. 






Oli jotenkin ihan hengästyttävän upea hotelli ja silti kaikessa hengästyttävyydessään niin rauhallinen, tilava ja täynnä happea. Täydellinen lataamo, jonka vaikutuksen soisi jatkuvan pitkään.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Baby Shower

Tänään aamulla vietin elämäni toista kertaa babyshower -juhlaa. Juhlimme pientä vauvaa, jota odotetaan syntyväksi elokuussa. Juhlia emännöi yksi naapureistani. Vaikka tänään on jo kolmas päivä putkeen juhlamenoja niin silti herkkuja notkuva brunssipöytä ja mukava seura olivat oikein oiva tapa aloittaa uusi viikko ja maanantai.

Jokainen toi jotain syötävää ja asiaankuuluvan lahjan vauvalle. Naapurini koti oli kauniisti koristeltu, kaikenlaista pientä ohjelmanumeroa ja lahjojen ihastelua oli jutustelun lomassa. Ja koska juhlat olivat minua lukuunottamatta amerikkalaiset niin lahjoja oli paljon. Niin äidille kuin vieraille. 

Kaikkein hurjin oli ennuste, jossa minua povattiin seuraavaksi vauvan saajaksi. En tiedä nauroinko kauhusta, yllätyksestä vai ihan kohteliaisuudesta. 

Alla lahjani juhlista. Kynsiviila ja kynsilakka, kylpyvaahtopommi ja itse tehtyä sitruunakuorintaa. Aika kivat!