keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Kymmenen pitkää kuukautta Panamassa

Jos viime jouluna alkoi tuntua sille, että kotimme on täällä, niin nyt on alkanut tuntua sille, että vihdoin kulttuurishokin ensimmäinen vaihe kuherruskuukausi on saapunut. Hieman sitä on odoteltukin. Perinteisestihän puhutaan kuherruskuukauden olevan uuteen kulttuuriin sopeutuessa se ensimmäinen vaihe, toisena tulevan kynnysvaiheen (kun lähinnä kaikki ärsyttää ja on väärin) elo kesti meillä lähes yhdeksän kuukautta ja vasta sen jälkeen fiilis on muuttunut parempaan. Elämä Panamassa on alkanut maistumaan hyvälle. Meillä on mukavaa ja suurimman osan ajasta viihdymme hyvin. On jopa haikea olo lähteä just nyt pitkälle lomalle Suomeen, koska vasta viime kuukauden aikana on tullut pieniä pilkahduksia siitä, että alamme sopeutua, että semmoista syvempää juurtumista tapahtuu hiljalleen, että meidän elämä on hyvää Panamassa. Ja että Panama on hyvä. Enää ei ketuta päivittäin, ei edes viikoittain.




Välillä on sellainen olo kuin harteilla olisi ollut tosi raskas viitta ihan liian kauan aikaa. En millään jaksa edes enää miettiä miksi se on ollut niin raskas. Tekee vaan mieli nauttia just nyt tästä keveydestä.

Uuteen maahan ja kotiin sopeutuminen vie aikaa, alussa kaikki uusi vie huomion ja ajan. Lapset ja lasten rutiinit oli itselläni etusijalla, millään muulla ei oikeastaan ollut väliä. Kun sen kuvion sai pelittämäään, kun esikoisen monen kuukauden itkukohtaukset jäivät taakse ja kuopus alkoi nukkumaan, alkoi toipuminen uuvuttavan pitkästä ajanjaksosta. Viime kuukausina olen tietoisesti ja tarmolla aloittanut asioita mitkä tuovat itselleni iloa parisuhteen ja perhe-elämän ulkopuolella.




Ne tärkeimmät minun hyvinvointiin vaikuttaneet asiat ovat olleet seuraavia:

Juokseminen ja lukeminen. Kokkaus ja kokkauskerho. Sosiaalisten suhteiden luominen ja toisiin tutustuminen, ajan luominen sille, että uusien tuttavien kanssa ehtii vaihtaa muutakin kuin hajanaisia ja rikkinäisiä lauseita uima-altaalla tai puistossa. Nukkuminen. Että maltan mennä illalla nukkumaan ajoissa, että maltan herätä arkiaamuisin ennen lapsia. Viime aikoina on jäänyt pois myös telkkuohjelmien katsominen - se tekee muuten tosi hyvää siihen, että tuntuuko väsyneeltä vai ei. Tuntuu hyvältä.

Toki viihtymiseen vaikuttaa suuresti se, että alun sähellys on jokseenkin taaksejäänyttä. Kaikki pelaa nettiä lukuunottamatta suhteellisen hyvin, arkipäivän sähellys on ainakin toistaiseksi sähelletty jo. Suuria ihmetyksen aiheita ei enää tule viikottain. Naapuruston draaman osaa ohittaa eikä jokaiseen epäkohtaan kiinnitä enää huomiota.

Arkipäivien iloja tuottavia asioita ovat auringonlaskun aikaan leijaileva maagisen kaunis valo, aamulenkkejen aikainen uskomaton meteli sademetsässä, osa linnuista visertää, osa kirkuu, pikkueläimet vipeltää pitkin puskia, sirkat sirittää. Iltaisin taas sammakot pitävät järjetöntä älämölöä, joku lajike kuulostaa ihan palohälyttimeltä, toinen auton varashälyttimeltä, kolmas yleiseltä varoitusäääneltä. Luonto on niin voimalla läsnä koko ajan, halusi tai ei.


Asuinalueellamme on lukuisia mangopuita, silminkantamattomiin. Sato on lähes kypsää. Nyt parin kuukauden aikana mangot ovat kasvaneet ja välillä tuntuu ylitsepääsemättömän hienolta nähdä meheviä hedelmiä kaikkialla, luonnossa. Melkein kuin omenasadon kypsyessä Pohjolan syksyssä. Täällä mangopuut vain kasvavat vapaana luonnossa.

Olen alkanut ymmärtämään miten ainutlaatuinen tämä alue on, jossa asumme. Kuvissa vilahtavat rakennukset ovat kaikki USA:n lentotukikohdan aikaisia rakennuksia, jotka ovat nyt tyhjillään. Taloja on satoja. Pitkin sademetsää kiemurtelee teitä, joiden varrella on asunut lukuisia USA:n sotilaita perheinään. Ei sinällään ihailtavaa, mutta sitä tuntee vahvasti täällä liikkuessa palan historiaa. Talot sulautuvat yllättävän hienosti metsään, niiden arkkitehtuuri vaikuttaa nerokkaalta tähän ilmastoon. Ne suorastaan kutsuvat restauroimaan itsensä ja löytämään uusia asukkaita. Valitettavasti niiden kohtalo on toisenlainen. Yksi toisensa jälkeen puretaan ja tilalle tulee uusia taloja.

Ulkosuomalaisuuden yksi hienoimpia tunteita on vapaus. Välillä sielun valtaa sellainen kutkuttava tunne siitä miten sitä onkaan itse oman onnensa seppä. Kukaan ei odota mitään, kaikki on omissa käsissä.


Onko muilla ulkosuomalaisilla samankaltaisia kokemuksia sopeutumisesta, kun muutto uuteen maahan ei ole tapahtunut ensimmäistä kertaa? Muistan edelleen sen juovuttavan onnen, kun muutimme ensimmäistä kertaa pois Suomesta pysyvästi ja kun kaiken etukäteen pelkäämisen jälkeen huomasin miten ihmeellisiä ja upeita paikkoja Etelä-Afrikka ja Namibia ovatkaan. Tai kun nuorempana pariin otteeseen muutin Espanjaan alle vuodeksi. Teki mieli ilakoida pitkin katuja. Mutta Nambian jälkeen se tunne ei ole palannut. Sopeutuminen ja kulttuurishokki ovat kulkeneet ihan erilaisia polkuja.

5 kommenttia:

  1. Mulle nämä toistuvat muutot ovat nykyään vähän sellainen välttämätön paha ja sinällään ovat tulleet tavallaan koko ajan vaikeammiksi. Toisaalta luulen, että Sudanista kun eräänä päivänä muutamme jonnekin toisaalle niin jonkinlainen helpotus saattaa kyllä tehdä taas seuraavasta asettumisprosessista vähän helpomman, Sudania vaikeampaan maahan kun tuskin päädymme kuitenkaan!

    Kun vuosia sitten muutimme Jamaikalta Belizeen asetuin nopeasti ja olin alusta asti onnellinen uudesta kotimaasta - osin oli kyse siitä, että Belize sattui olemaan maa johon sovimme hyvin, mutta osin myös siitä, että olin niin helpottunut kun pääsimme Jamaikalta pois. Lyhyesti sanoen musta tuntuu, että mitä enemmän muuttoja itselläni on takana sen monimutkaisempia tunteita jokainen muutto herättää.

    VastaaPoista
  2. Hienoa että kuherruskuukausi on nostanut päätään ja että Panama antaa parastaan! Mulla ei tod ole kuherruskuukausi Egyptin suhteen, vaan juurikin se kynnysvaihe. Nyt olemme lomalla, enkä tod odota paluuta yhtään innolla. Mutta kaipa tämäkin on vain käytävä läpi. Muutoista tämä on ollut ehkä siinä mielessä helppo, että mulla ei ole ollut mitään odotuksia ja olen vain jotenkin yrittänyt ottaa vastaan sen mitä eteen tulee. Se on mahtavaa huomata uudessa paikassa ja muutossa just se että kuinka on oman onnensa seppä ja nähdä se mihin se vain itsensä varaan laskeminen riittää. Sopetumisesta Kairoon: en osaa kuvitella että sopeutuisimme niin hyvin että voisimme kuvitella asuvamme siellä muutamaa vuotta pidempään ja toisaalta se ehkä häiritsee kunnollista sopeutumista..on sellainen väliaikaisuuden viitta yllä. Muuttoihin yleisesti liittyen yksi havainto: jokaisen muuton myötä tunnen itseni enemmän ennen kaikkea eurooppalaiseksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, nyt nautitaan tästä hyvästä tunteesta. Meillä on vielä viikko aikaa Suomen lomaan, alkaa jo hieman kipristellä mahanpohjassa. Nauttikaa te nyt lomasta! Ehkä jossain tulevassa tekin pääsette Egyptin kuherruskuukaudelle.

      Kiintoisa tuo identiteetti. Itse olen ensisijaisesti suomalainen, esittelen itseni aina suomalaiseksi ja kerron Suomen olevan ihan siellä pohjoisessa osassa Eurooppaa. En edes tiedä miksi mun tarvii aina korostaa sitä pohjoista niin paljon.

      Poista
  3. Minä jaan tuon saman tuntemuksen siitä, että muutot tuntuvat vaikeammilta. Itselläni nimenomaan sopeutumisen suhteen. Ehkä sitä ensimmäisillä kerroilla keskityi niin paljon konkreettisiiin asioihin ja toki uskon omalla kohdallani lasten mukana kasvaneen niin paljon vastuullisuus, että se saa kyseenalaistamaan paljon asioita.

    Panama ei ympäristönä ole niin haastava, kaikki peruselämän asiat olemassa ja toimivat hyvin. Sudanissa varmasti ympäristö on jo itsessään niin haastava, että ei voi kuin onnitella teitä kuinka mallikkaasti olette saaneet arjen toimimaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli Katalle suunnattu kommentti :)

      Poista