keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Lomahekumointia

Lomalla voi ottaa iisimmin.

Ihan eniten just nyt parhaalta ikinä tuntuu se, että ihan pian:

Voidaan ostaa mansikoita ja herneitä vaikka joka päivä.

Uudet perunat ovat ehkä parhaillaan.

Kauppareissulta voi ostaa mukaan fazerin erilaisia suklaapatukoita

Kauppareissulla voi Turun suunnalla ostaa Saariston ruisnappeja ja kaikkialla jälkiuunileipää. Niin ja sitä ingmanin merisuolavoita.

Mutta ne uudet perunat ja silli. Turun tori ja sen uskomaton tarjonta. Minkä tahansa kaupan uskomaton valikoima. Ehkä vähän ahdistaa kyllä taas se jugurttipurkkien meri. Tahdon vaan tavallista naturellia, ai niin se turkkilainen jugurtti, jee!

Sitten tietysti näen itseni erinäisissä leikkipuistoissa istuskelemassa, kun lapset leikkii niin suomalaisen turvallisissa välineissä, että minä voin vaan istua. (ei tuu tapahtumaan, koska aina tapahtuu jotain kun me ollaan liikkeellä.)

Näen myös itseni istuskelemassa erinäisillä terasseilla sen jälkeen kun lapset ovat menneet nukkumaan. Itikat tai muut ötökät ei vaivaa eikä ole liian kuuma. On vaan niin kivaa jutella toisten kanssa.

Näen myös meidät istumassa erinäisissä ruokapöydissä, ihanan harmonisesti. Pieninkin jo tuolilla, kun ei syöttötuolissa oikein suostu istumaan. Me syödään ja keskustellaan rauhalliseen sävyyn mitä tullaan tekemään, mitä kukin tahtoo tehdä ja miten mukavaa meillä on. Sitten me välillä ihastellaan miten hyvää ruoka ja seura on.

Näen itseni ihanissa uusissa vaatteissa, rautaisen itsehillinnän kanssa varustettuna kiertämässä kauppjoja haalien ensi vuodeksi pojille vaatetta ja itselleni myös. Itsehillintää toisaalta siihen, että en hullaantuisi valikoimista ja toisaalta siihen, että malttaisin oikeasti hankkia tarpeellisen. Useimmiten vihaan vaatekaupoissa koluamista. Keniasta Suomen pääseminen aiheutti aikamoisen shoppausmanian, koska Mombasassa ei vain ollut mitään vaatekauppoja. Panama on taas täynnä ostareita, luksusmerkkejä, tavallisia merkkejä, niin täynnä kaikkea, että ostoshepulointiin en siinä mielessä usko.

Yötön yö ja valo jännittää, samassa huoneessa nukkuminen kuopuksen kanssa jännittää. Yöt ja nukkuminen jännittää. Aina jos nukumme samassa huoneessa tapahtuu kummia ja yöt menee kukkumiseksi, äidin kainaloon on päästävä äänellä millä hyvänsä.

Meidän neljä ensimmäistä viikkoa on suhteellisen ohjelmoituja. Ohjelma on vain kivaa, reissuja sinne ja tänne. Paljon autossa istuttavia kilometrejä, mutta se kaikki kuuluu meidän kesään.

Viime viikkojen hyvä meno kantaa toivottavasti lomalle asti. Vaikka loma lasten kanssa onkin pitkälti sitä, että rutiinit siirtyvät uuteen ympäristöön ja kaikesta tulee hieman mutkikkaampaa. En silti malta odottaa, että varsinkin esikoinen tapaa kaikki ihmiset keitä on kovasti ikävöinyt. Usein hän puhuu siitä miten mummit, ukit, pappa, serkut, enot, sedät, täti ja kamut varmaan juoksee häntä heti halaamaan kun näkevät että hän on tullut Suomeen. Muistakaa siis halata pientä miestä :)


tiistai 5. heinäkuuta 2016

Äitiiiiiii - ajatuksia äidiksi kasvamisesta ulkosuomalaisena

Ihailen yhden ystäväni rohkeutta perustaa liiketoimintaa äitiyden ympärille, kirjoittaa kirja aiheesta ja artikkeleita, tarjota apua ja neuvoja toisille. Ajattelen, että minulla itselläni ei ikinä olisi rohkeutta olla sanansaattaja tai kertoa kuinka jotain pitäisi tai kannattaisi tehdä.

Minä en halua kertoa yleispäteviä asioita ehkä siksi, että en koe niitä olevan. Tilanteet muuttuvat, kaikki on aina yksilöllistä. Meidän matkaamme on vaikuttanut se, että esikoinen on ollut aina terve, raskauteni ovat sujuneet hyvin, synnytykset ovat olleet täynnä komplikaatioita ja niiden jälkeinen elo täynnä pettymystä omaan vartalooni ja hoitohenkilökuntaan, kuopuksen sydän aiheutti suurta huolta alussa, mutta sen jälkeen hän on ollut suhteellisen terve. Uneton olen ollut molempien lapsien ensimmäiset vuodet, vauvavuoden jälkeen elämä muuttui molempien kohdalla ratkaisevasti. Esikoisen kanssa muutimme takaisin Suomeen Keniasta, kuopuksen tullessa vuoden ikään muutimme Suomesta pois Panamaan.Ympäristö on siis vaihtunut, arki on rakennettu monesti uudestaan. Sosiaaliset verkostot ovat vaihtuneet kolme kertaa, manner myös. Joten minun matkani äidiksi on tosiaan vain minun matkani, minun kokemukseni vaikka varmasti siinä on paljon yleismaailmallistakin.




Ajattelen vanhemmuuden olevan valintoja, en oikeaa tai väärää (niin kauan kun terveydestä, fyysisestä tai henkisestä ei ole kyse).

Minun lähipiirini ei ole koskaan ollut tuomitseva, ehkä joskus olen tuntenut pientä kulmakarvojen nostelua, mutta olen aika surutta jättänyt sen omaan arvoonsa. Harvoin myöskään tunnen tarvetta toisten arvostelulle, toki välillä tulee niitä ajatuksia, että miksi tuo tekee noin ja eikö se ajattele, että tuo tai tämä on lapselle pahaksi. Mutta jos muuten asiat ovat mallillaan, lapsi on rakastettu ja perustarpeista huolehditaan, en koe tarvetta arvostelulle.

Merkittäväksi asiaksi oman äitiytyni alkumetreillä koen sen, että asuin silloin Keniassa. Raskausaikani kävin säännöllisesti lääkärissä, vauvan synnyttyä kävimme vain rokotuksissa, joissa kyllä punnittiin vauva, mutta pääasiallinen tarkoitus oli antaa rokotus. Hain itse tietoa ja koska vauva oli terve koko ensimmäisen vuotensa ei meillä ollut tarvetta lääkäriin, kasvamisen näki silmissä ja tunsi käsivarsillaan. Kaksi ystävääni Suomesta, serkkuni vaimo ja yksi opiskelukamuni olivat tavoitettavissa facebookin avulla. Kaikki he itseensä luottavia äitejä, jotka ehkä myös tunsivat epäröintini ja osasivat kannustaa minua luottamaan itseeni ja herääviin äidinvaistoihini. Kertoivat, että äitinä voi olla hyvä vaikkei tekisikään asioita just niin kuin he itse tai naapurin äiti. Oma äiti oli aina puhelimen päässä, kannusti myös kokeilemaan asioita niin, että löytäisin meille oman tavan toimia. Anoppiin taas luotin ja luotan kaikessa sairauteen liittyvässä. Suuressa roolissa olivat myös Mombasan muut äidit, heiltä sain neuvoja siitä mistä löytää mitäkin ja mitä heidän maissaan suositellaan mihinkin. Suositukset eroavat hurjasti ihan lähimaidenkin kesken ja silti monesta lapsesta kasvaa ihan normaali lapsi ja aikuinen. Silmäni ja ajatteluni avautuivat sille, että ei ole olemassa yhtä totuutta, ehdottomuus on vain taakka ja että omia tuntemuksiaan kannattaa kuulostella ja että erityisesti sitä omaa lastaan ja vauvaa kannattaa kuulostella, kuunnella ja tutustua huolella.

Paluu pariksi vuodeksi Suomeen murensi hieman äiti-identiteettiäni. Tuntui pelottavalta kohdata ajattelutapa, joka usein perustui vain neuvolan ohjeisiin, siihen yhden ihmisen ohjeeseen (välillä pelkkään mielipiteeseen) ja siihen miten paljon ihmiset tuntuivat väittelevän siitä kuinka oma neuvolatäti oli ohjeistanut juuri näin ja että sen toisen tädin ohjeet eivät olleet oikein. Välillä epäilin sitä, että olenko väärässä kun en mene oman neuvolatätini ohjeiden mukaan vaan niiden omien itselleni perustelemieni ajatusten mukaan. Epäilin, että johtuiko siitä se, että kuopukseni ei nukkunut öisin kuin hetken kerrallaan, oliko se minun vikani.



Panama on saanut epäilykset kaikkoamaan, täällä lääkäriä ja sairaanhoitajia jotenkin aina epäilee (vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, mutta se on kumma juttu, miten aina ensin epäilee ja vasta kun on ymmärtänyt ja etsinyt muualtakin tiedot voi uskoa, Suomessa uskoni ammattilaisiin on ihan eri luokkaa, vaikka lopulta kaikki on ihan samanlaisia ihmisiä ja virhearviointeja voi sattua kenelle tahansa, mutta täällä googlaan vaikka aina lääkkeet ensin ennen kuin annan lapsille, kyselen paljon lääkäriltä jne, kun taas Suomessa en koe siihen tarvetta saatika edes kehtaisi tehdä niin, tämä taitaa kertoa piilossa olevasta jonkinlaisesta "ylemmyydentunteesta" , en nyt keksi parempaakaan sanaa) ja ehkä koska silloin on pakko itse ajatella asiaa mahdollisimman laajalti ja monelta kannalta, alkaa se luotto itseensä taas kasvaa. Ympärillä on myös niin laaja kirjo ihmisiä ja äitejä, että nyt muistan taas paremmin millainen äiti olen ja haluan olla. Ihan samoja asioita sitä kipuilee, kohta kaksivuotiaan alkavaa uhmaa ja voimakasta tahtoa, nelivuotiaan hurjaa kasvua isommaksi ihmiseksi, toisinaan huonosti nukuttuja öitä, ruokapöydässä nirsoilua ja possuilua, veljesten välisiä kiistoja ja miehen kanssa liian kiivaiksi äityviä keskusteluja sekä oman historian mörköjä. Mutta ehkä joku semmoinen syyllisyyden taakka on lievempi, ymmärrys siitä, että tämmöistä tämä elämä nyt on ja että niihin hyviin ja kauniisiin hetkiin kannattaa tarttua ja niitä vaalia.





Minusta omassa matkassani kohti äitiyttä on mielenkiintoista nimenomaan se, että pidän Kenian aikaa niin tärkeänä sille kasvulle ja sitten toisaalta muutamaa neuvoa Suomessa asuvilta suomalaisilta ystäviltäni taas niin kullanarvoisina ja merkittävinä,, kiitos vaan Riina ja Tiia <3. Keniaa tärkeänä siinä mielessä, että se antoi vapauden ja ihan pakonkin etsiä se oma tapa toimia sekä löytämään luottamuksen itseeni ja vauvaani. Mietin joskus, että olisinko tälläinen ilman Keniaa ja millainen olisin, jos olisin ollut esikoisen ensimmäisen vauvavuoden Suomessa. En usko, että parempi tai huonompi kummassakaan tapauksessa, erilaisempi kyllä.


Olen keskustellut viime kuukausina paljon äitiydestä, ehkä ajalle ominaista on se, että keskustelujen sävyt ovat usein negatiivisia. Pikkulapsiaika koetaan poikkeuksetta uuvuttavana, vanhemmat hakevat mahdollisuuksia saada pieninkin tauko lapsiperhe-elosta, jotta jaksaisi taas kohdata seuraavan kiukkukohtauksen, ruokailun tai vessareissun. En osaa sanoa onko se jotenkin yhteydessä siihen, että ekspaattina on niin omillaan ilman sitä lähiperheen tai suvun olemassaoloa arjessa. Olen itsekin uinut aika tummissa vesissä, mutta viime kuukausien keskustelujen negatiivinen sävy on saanut jotakin liikahtamaan, jonkin vastareaktion tapaisen. Tunnistan ja tunnen uupumuksen, lapseni nukkuvat nykyään useimmiten rauhallisesti yönsä (se on ollut suurin yksittäinen tekijä jaksamiseeni), jaksan paremmin arkea ja sen sähellystä, kun en ole koko ajan väsynyt. Olen alkanut näkemään esikoisessani yhä vahvemmin sen, että elämä vie eteenpäin, lapset kasvaa ja arjen haasteet muuttuvat. Kuopuksen kasvu "vauvuudesta" on hämmentävää. Odotan sitä innolla, mutta siinäkin ymmärrän paremmin koko ajan, että arkemme on muuttumassa. Se ei enää ole niin vahvasti selviytymistä hetkestä toiseen, tunnista toiseen, lounaasta välipalaan vaan kaikki on vähän helpompaa eikä vie kaikkea energiaa. Jää aikaa ja halua ajatella muutakin kuin koko ajan lapsia. Sen mukana se kaiken energian imemän uupumuksen raskas viitta alkaa hellittämään. Alan nähdä ja tuntea kaiken hienouden. Välillä tuntuu, että tekisi mieli julistaa sitä, että ei tämä nyt kaikki vain kamalaa ole vaan suurimman osan ajasta ihan parasta mitä voi olla. Mutta sitten kamuni näyttää minulle untaan analysoivaa appiaan, joka kertoo karua kieltään valvotuista öistä ja nielen sanani. Muisto viime vuodesta on vielä hyvin muistissa, väsymyksen aiheuttama harmaus ja kamaluus elämään ei helpota vaikka sanoisin mitä, se auttaa vain jos ihminen saa levätä.

Luen monia blogeja, joiden kantava voima on äitiys. Kommentteja lukiessani jään eniten miettimään sitä mikä ajaa ihmiset tuomitsemaan toisia niin voimakkaasti, miksi toisten ei sallita toimia niin kuin parhaakseen näkee, miten maailmaa voi katsoa niin kapean putken läpi?

Ystäväni, joka on perustamassa yritystä äitiyden ympärille uskoo vahvasti kuuntelemisen kulttuuriin. Siihen, että me ihmiset aidosti olisimme läsnä toisillemme. Hän uskoo äitiyden taakan helpottavan, kun joku kuuntelisi kymmenen minuuttia myötätunnolla tarjoamatta ratkaisuja taikka neuvoja. Kuuntelisi vain ja välittäisi. Antaisi toiselle mahdollisuuden puhua möykyt ulos tuomitsematta.



maanantai 4. heinäkuuta 2016

Vanha kaupunki Casco Viejo

Yksi suosikeistani Panama Cityssä on sen Casco Viejo. Vanha kaupunki, ihan kaupungin kärjessä merenrannalla. Vielä kymmenen vuotta sitten alue oli pahamaineinen kuuden ison jengin hallinnoima alue, missä huumebisneksen pääämajaa pidettiin. Tarina kertoo, että näiden kuuden jengin pomot saivat tarpeekseen jatkuvasta tappelusta jengien kesken ja kaikki tekivät yhdessä sopimuksen, jonka tavoitteena oli jengien purkaminen ja huumekaupan loppuminen. Nykyään nämä entiset jengiläiset tekevät Casco Viejossa laillisia töitä. He ovat perustaneet yrityksen, joka tarjoaa opastettuja kierroksia pitkin Casco Viejoa, kierroksilla kerrotaan tarinoita menneestä, käydään tutustumassa paikallisiin lähiöihin, maistellaan jotain itsetislattua drinksuja jne... Kuulostaa mielenkiintoiselle, joku päivä haluan itsekin päästä mukaan.

Tänään Casco Viejo on täynnä pieniä putiikkeja, aloittelevien koru -ja vaatesuunnittelijoiden pajoja, kaikkea pientä nousevaa yritystä. Parhaimmat ja herkullisimmat tuliaiset löytää myös Cascosta. Iltaisin alue on täynnä toinen toistaan parempia ravintoloita, tuoksut tulvii kuumille kaduille. Ihmiset kömpivät kodeistaan kaduille. Autot tukkivat jokaisen kadun. Musiikki raikaa.

Ostoskeskusten kliininen ilmapiiri on kaukana Casco Viejosta. Ravintolat ovat aivan upeita vanhoissa restauroiduissa taloissaan tai ihan vaan raunioiden sisälle rakennetuilla sisäpihoilla. Monen paikan kattoterasseilta voi nähdä Panama Cityn siluetin, joka on täynnä toinen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä. Vain New Yorkissa ja Chicagossa on enemmään pilvenpiirtäjiä tällä puolella maapalloa kuin Panama Cityssä. En osaa nähdä pilvenpiirtäjien kauneutta muuta kuin kuin iltaisin niiden luodessa hienoja valoja.

Nämä kuvat Casco Viejosta eivät tee alueelle oikeutta. Ne ovat otettu puhelimella autosta yhtenä kuumana sunnuntain iltapäivänä. Suloista sekasortoa.










Sisäpihoilta löytyy mitä viihtyisämpiä kahviloita, ravintoloita sekä putiikkeja.


Ylläolevassa kuvassa on hyvä esimerkki siitä miltä kaduilla toisinaan näyttää. En tahtoisi autoni olevan tuolla kadun päässä parkissa, siellä on vastassa meri.


Casco Viejossa asuu panamalaisia, jotka ovat vallanneet autioituneita taloja sekä myös panamalaisia, jotka ovat modernisoineet vanhoja rakennuksia vimpan päälle upeaan asumiskuntoon. Kaduilla kulkee aina turisteja, kissoja ja koiria, lapsia ja kärttyisiä äitejä, kaduilla pelataan lautapelejä. Kuumuuden hellittäessä vähän otettaan auringon laskettua, ihmiset levittäytyvät kaduille.