tiistai 5. heinäkuuta 2016

Äitiiiiiii - ajatuksia äidiksi kasvamisesta ulkosuomalaisena

Ihailen yhden ystäväni rohkeutta perustaa liiketoimintaa äitiyden ympärille, kirjoittaa kirja aiheesta ja artikkeleita, tarjota apua ja neuvoja toisille. Ajattelen, että minulla itselläni ei ikinä olisi rohkeutta olla sanansaattaja tai kertoa kuinka jotain pitäisi tai kannattaisi tehdä.

Minä en halua kertoa yleispäteviä asioita ehkä siksi, että en koe niitä olevan. Tilanteet muuttuvat, kaikki on aina yksilöllistä. Meidän matkaamme on vaikuttanut se, että esikoinen on ollut aina terve, raskauteni ovat sujuneet hyvin, synnytykset ovat olleet täynnä komplikaatioita ja niiden jälkeinen elo täynnä pettymystä omaan vartalooni ja hoitohenkilökuntaan, kuopuksen sydän aiheutti suurta huolta alussa, mutta sen jälkeen hän on ollut suhteellisen terve. Uneton olen ollut molempien lapsien ensimmäiset vuodet, vauvavuoden jälkeen elämä muuttui molempien kohdalla ratkaisevasti. Esikoisen kanssa muutimme takaisin Suomeen Keniasta, kuopuksen tullessa vuoden ikään muutimme Suomesta pois Panamaan.Ympäristö on siis vaihtunut, arki on rakennettu monesti uudestaan. Sosiaaliset verkostot ovat vaihtuneet kolme kertaa, manner myös. Joten minun matkani äidiksi on tosiaan vain minun matkani, minun kokemukseni vaikka varmasti siinä on paljon yleismaailmallistakin.




Ajattelen vanhemmuuden olevan valintoja, en oikeaa tai väärää (niin kauan kun terveydestä, fyysisestä tai henkisestä ei ole kyse).

Minun lähipiirini ei ole koskaan ollut tuomitseva, ehkä joskus olen tuntenut pientä kulmakarvojen nostelua, mutta olen aika surutta jättänyt sen omaan arvoonsa. Harvoin myöskään tunnen tarvetta toisten arvostelulle, toki välillä tulee niitä ajatuksia, että miksi tuo tekee noin ja eikö se ajattele, että tuo tai tämä on lapselle pahaksi. Mutta jos muuten asiat ovat mallillaan, lapsi on rakastettu ja perustarpeista huolehditaan, en koe tarvetta arvostelulle.

Merkittäväksi asiaksi oman äitiytyni alkumetreillä koen sen, että asuin silloin Keniassa. Raskausaikani kävin säännöllisesti lääkärissä, vauvan synnyttyä kävimme vain rokotuksissa, joissa kyllä punnittiin vauva, mutta pääasiallinen tarkoitus oli antaa rokotus. Hain itse tietoa ja koska vauva oli terve koko ensimmäisen vuotensa ei meillä ollut tarvetta lääkäriin, kasvamisen näki silmissä ja tunsi käsivarsillaan. Kaksi ystävääni Suomesta, serkkuni vaimo ja yksi opiskelukamuni olivat tavoitettavissa facebookin avulla. Kaikki he itseensä luottavia äitejä, jotka ehkä myös tunsivat epäröintini ja osasivat kannustaa minua luottamaan itseeni ja herääviin äidinvaistoihini. Kertoivat, että äitinä voi olla hyvä vaikkei tekisikään asioita just niin kuin he itse tai naapurin äiti. Oma äiti oli aina puhelimen päässä, kannusti myös kokeilemaan asioita niin, että löytäisin meille oman tavan toimia. Anoppiin taas luotin ja luotan kaikessa sairauteen liittyvässä. Suuressa roolissa olivat myös Mombasan muut äidit, heiltä sain neuvoja siitä mistä löytää mitäkin ja mitä heidän maissaan suositellaan mihinkin. Suositukset eroavat hurjasti ihan lähimaidenkin kesken ja silti monesta lapsesta kasvaa ihan normaali lapsi ja aikuinen. Silmäni ja ajatteluni avautuivat sille, että ei ole olemassa yhtä totuutta, ehdottomuus on vain taakka ja että omia tuntemuksiaan kannattaa kuulostella ja että erityisesti sitä omaa lastaan ja vauvaa kannattaa kuulostella, kuunnella ja tutustua huolella.

Paluu pariksi vuodeksi Suomeen murensi hieman äiti-identiteettiäni. Tuntui pelottavalta kohdata ajattelutapa, joka usein perustui vain neuvolan ohjeisiin, siihen yhden ihmisen ohjeeseen (välillä pelkkään mielipiteeseen) ja siihen miten paljon ihmiset tuntuivat väittelevän siitä kuinka oma neuvolatäti oli ohjeistanut juuri näin ja että sen toisen tädin ohjeet eivät olleet oikein. Välillä epäilin sitä, että olenko väärässä kun en mene oman neuvolatätini ohjeiden mukaan vaan niiden omien itselleni perustelemieni ajatusten mukaan. Epäilin, että johtuiko siitä se, että kuopukseni ei nukkunut öisin kuin hetken kerrallaan, oliko se minun vikani.



Panama on saanut epäilykset kaikkoamaan, täällä lääkäriä ja sairaanhoitajia jotenkin aina epäilee (vaikka siihen ei olisi mitään tarvetta, mutta se on kumma juttu, miten aina ensin epäilee ja vasta kun on ymmärtänyt ja etsinyt muualtakin tiedot voi uskoa, Suomessa uskoni ammattilaisiin on ihan eri luokkaa, vaikka lopulta kaikki on ihan samanlaisia ihmisiä ja virhearviointeja voi sattua kenelle tahansa, mutta täällä googlaan vaikka aina lääkkeet ensin ennen kuin annan lapsille, kyselen paljon lääkäriltä jne, kun taas Suomessa en koe siihen tarvetta saatika edes kehtaisi tehdä niin, tämä taitaa kertoa piilossa olevasta jonkinlaisesta "ylemmyydentunteesta" , en nyt keksi parempaakaan sanaa) ja ehkä koska silloin on pakko itse ajatella asiaa mahdollisimman laajalti ja monelta kannalta, alkaa se luotto itseensä taas kasvaa. Ympärillä on myös niin laaja kirjo ihmisiä ja äitejä, että nyt muistan taas paremmin millainen äiti olen ja haluan olla. Ihan samoja asioita sitä kipuilee, kohta kaksivuotiaan alkavaa uhmaa ja voimakasta tahtoa, nelivuotiaan hurjaa kasvua isommaksi ihmiseksi, toisinaan huonosti nukuttuja öitä, ruokapöydässä nirsoilua ja possuilua, veljesten välisiä kiistoja ja miehen kanssa liian kiivaiksi äityviä keskusteluja sekä oman historian mörköjä. Mutta ehkä joku semmoinen syyllisyyden taakka on lievempi, ymmärrys siitä, että tämmöistä tämä elämä nyt on ja että niihin hyviin ja kauniisiin hetkiin kannattaa tarttua ja niitä vaalia.





Minusta omassa matkassani kohti äitiyttä on mielenkiintoista nimenomaan se, että pidän Kenian aikaa niin tärkeänä sille kasvulle ja sitten toisaalta muutamaa neuvoa Suomessa asuvilta suomalaisilta ystäviltäni taas niin kullanarvoisina ja merkittävinä,, kiitos vaan Riina ja Tiia <3. Keniaa tärkeänä siinä mielessä, että se antoi vapauden ja ihan pakonkin etsiä se oma tapa toimia sekä löytämään luottamuksen itseeni ja vauvaani. Mietin joskus, että olisinko tälläinen ilman Keniaa ja millainen olisin, jos olisin ollut esikoisen ensimmäisen vauvavuoden Suomessa. En usko, että parempi tai huonompi kummassakaan tapauksessa, erilaisempi kyllä.


Olen keskustellut viime kuukausina paljon äitiydestä, ehkä ajalle ominaista on se, että keskustelujen sävyt ovat usein negatiivisia. Pikkulapsiaika koetaan poikkeuksetta uuvuttavana, vanhemmat hakevat mahdollisuuksia saada pieninkin tauko lapsiperhe-elosta, jotta jaksaisi taas kohdata seuraavan kiukkukohtauksen, ruokailun tai vessareissun. En osaa sanoa onko se jotenkin yhteydessä siihen, että ekspaattina on niin omillaan ilman sitä lähiperheen tai suvun olemassaoloa arjessa. Olen itsekin uinut aika tummissa vesissä, mutta viime kuukausien keskustelujen negatiivinen sävy on saanut jotakin liikahtamaan, jonkin vastareaktion tapaisen. Tunnistan ja tunnen uupumuksen, lapseni nukkuvat nykyään useimmiten rauhallisesti yönsä (se on ollut suurin yksittäinen tekijä jaksamiseeni), jaksan paremmin arkea ja sen sähellystä, kun en ole koko ajan väsynyt. Olen alkanut näkemään esikoisessani yhä vahvemmin sen, että elämä vie eteenpäin, lapset kasvaa ja arjen haasteet muuttuvat. Kuopuksen kasvu "vauvuudesta" on hämmentävää. Odotan sitä innolla, mutta siinäkin ymmärrän paremmin koko ajan, että arkemme on muuttumassa. Se ei enää ole niin vahvasti selviytymistä hetkestä toiseen, tunnista toiseen, lounaasta välipalaan vaan kaikki on vähän helpompaa eikä vie kaikkea energiaa. Jää aikaa ja halua ajatella muutakin kuin koko ajan lapsia. Sen mukana se kaiken energian imemän uupumuksen raskas viitta alkaa hellittämään. Alan nähdä ja tuntea kaiken hienouden. Välillä tuntuu, että tekisi mieli julistaa sitä, että ei tämä nyt kaikki vain kamalaa ole vaan suurimman osan ajasta ihan parasta mitä voi olla. Mutta sitten kamuni näyttää minulle untaan analysoivaa appiaan, joka kertoo karua kieltään valvotuista öistä ja nielen sanani. Muisto viime vuodesta on vielä hyvin muistissa, väsymyksen aiheuttama harmaus ja kamaluus elämään ei helpota vaikka sanoisin mitä, se auttaa vain jos ihminen saa levätä.

Luen monia blogeja, joiden kantava voima on äitiys. Kommentteja lukiessani jään eniten miettimään sitä mikä ajaa ihmiset tuomitsemaan toisia niin voimakkaasti, miksi toisten ei sallita toimia niin kuin parhaakseen näkee, miten maailmaa voi katsoa niin kapean putken läpi?

Ystäväni, joka on perustamassa yritystä äitiyden ympärille uskoo vahvasti kuuntelemisen kulttuuriin. Siihen, että me ihmiset aidosti olisimme läsnä toisillemme. Hän uskoo äitiyden taakan helpottavan, kun joku kuuntelisi kymmenen minuuttia myötätunnolla tarjoamatta ratkaisuja taikka neuvoja. Kuuntelisi vain ja välittäisi. Antaisi toiselle mahdollisuuden puhua möykyt ulos tuomitsematta.



4 kommenttia:

  1. Minäkin vierastan yleispäteviä neuvoja, oli kyse asiasta kuin asiasta. Olen aika varma omassa olemisessani, äitiydessäni ja parisuhteessani, mutta ajattelen, että tämä oma tapani elää toimii juuri minulle, muista en osaa sanoa. Ja itsevarmuuteni on lopulta myös aika nöyrää: elämä pääsee yhtenään yllättämään ja opettamaan! Niin kuin olen tainnut ennenkin sanoa, oma juttuni on opetella ihmisyyttä, tulla omaksi parhaaksi itsekseni.

    Suomessa tuntuu tosiaan elämisen muotti olevan jotenkin ahtaampi; kaikkeen tuntuu olevan yksi oikea tapa, myös äitiyteen. Tänä kesänä olen tuntenut täällä itseni jotenkin entistä selkeämmin ulkopuoliseksi; ehkä siksi, että isommista lapsistani huomaa kielipuolisuuden vuoksi melko nopeasti, etteivät he ole ihan täysin suomalaisia. Heidän myötään minäkään en ole enää täysin suomalainen. Se on oikeastaan aika vapauttavaa! Ei tarvitse yrittääkään kuulua joukkoon vaan voin olla mikä olen.

    VastaaPoista
  2. Minäkin ajattelen niin, että tämä on meidän tapa ja toivon, että jokainen voisi löytää omansa tuntematta liiallista painostusta ympäristöstä. Mutta ymmärrän toki ympäristön vaikutuksen, ainahan se vaikuttaa eikä sekään ole aina pelkästään pahasta. Kunhan vain uskaltaisi kysyä itseltäänkin että mikä tuntuu hyvältä ja uskaltaisi toimia sen mukaan. Ulkosuomalaisena kummajaisena oleminen sopii mulle ja meille. Vähän irrallaan kaikesta, omaa juttua seuraten.


    Muistan, että mulla oli suuri tarve kertoa Suomeen takaisin muuttaessa melko pian, että olen olo monta vuotta poissa ja sika vähän pihalla kaikesta. Nöyränä elämän yllätyksille on hienoa. Ehdottomasti jotain mitä haluaisin oppia paremmin.

    Mukavaa loman jatkoa teille kielipuolille! :)

    VastaaPoista
  3. Erilaisuus ja kuunteleminen, näin juuri. Lapsetkin on niin erilaisia keskenään, että se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Sama meissä vanhemmissa varmasti. Ja elämissä ja kaikessa - kaikki on niin suhteellista.

    Mä olen huomannut, että mulla on jotenkin vahva ulkosuomalaisäiti-identiteetti. En vain ole yhtään perillä äitiys- ja lapsuuskulttuureista Suomessa. Neuvolajärjestelmä on hieno, mutta niin on monet ulkomaiden pediatritkin, joilla myöskin on niitä neuvoja joita kuuntelen tai olen kuuntelematta tilanteen ja oman vaistoni mukaan.

    Tunnistan omassa matkassasi omaani esimerkiksi siinä että kolme maata ja sosiaalista verkostoa olen minäkin äitinä elänyt ja elän. Joskus on tullut mieleen että olisko helpompaa jos olisi yksi ja sama ympäristö ja kulttuuri, joista ottaa mallia mutta se on tosiaan myös vapauttavaa että on vain se oma juttunsa johon luottaa. Mahtavat kuvat tässä postauksessa! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kuvat ovat vuosien varrelta. Ensimmäinen matkalaukkumeri on ensimmäiseltä Suomen lomalta esikoisen kanssa. Minä olen aina ajatellut, että me matkataan kevyesti... kuvat kertoo muuta.

      Minä aina joskus jumitun myös ajatuksiin, että entä jos olisimmekin vain asuneet yhdessä paikassa, olisiko silloin helpompaa? Toisaalta en usko siihen, aina on jotain, haasteet tulevat sitten vain jostain muista aiheista. Eniten siinä asettautumisessa yhteen paikkaan kiehtoo se, että silloin olisi se turvaverkko vahvempi, ihmisiä, jotka tuntee paremmin aina lähellä. Mutta onneksi mulla on teidät toiset ulkosuomalaiset äidit, jotka ajautuvat aina edes hiukan samanlaisten kysymysten äärelle. Kiitos.

      Poista