perjantai 25. marraskuuta 2016

Miehen mitta

Mieheni on aikamoinen kummajainen täällä(kin). Minun mielestä täysin tavallinen ja toisinaan ihan liian pihalla kaikista lapsiin liittyvistä asioista. Mies ei todellakaan mieti, että vaipat ovat loppumassa, banaania ei ole välipalaksi tai porkkanoita kouluun evääksi, ei hän tiedä rokotuksista tai lasten kavereiden synttäreistä. Äitejen päitä räjäyttävästä metatyöstä hän on autuaan tietämätön.

Mutta lapsia hän kasvattaa ja on vanhempi siinä kuin minäkin, aika tasavertaisesti. Ehkä just niin tasavertaisesti kuin minä päsmäröinniltäni annan olla. Hän lähtee ihan huoletta molempien lasten kanssa kauppaan, leikkipaikoille tai minne tahansa. Useimmiten uimaan. Joka tapauksessa hän on suhteellisen yleinen näky asuinalueellamme lasten kanssa, ihan yhtä yleinen kuin minäkin. Hän tekee lasten kanssa asioita, joihin minä en suostuisi kuten vaikka menee lähikauppaan ostoksille niin, että molemmat pojat "vapaana" käppäilee kaupassa miten haluavat.

Se aiheuttaa usein kummastelua. Miten mies voi osata olla yksin lasten kanssa, eikö sillä ole edes lastenhoitajaa mukana, mitä ihmettä äiti tekee. Minua kummastellaan kun en anna miehelleni lepohetkeä hänen tultua kotiin töistä vaan useimmiten usutan lasten kanssa hetkeksi altaalle, jotta saan tehtyä illallista.



Mies tietää tasan mistä löytää pojille sukat tai miten pesukone laitetaan päälle. Perusarjen pyöritys on sulavaa. Joka toinen ilta on toisen nakki pestä lasten hampaat ja lukea iltasatu. Sillä välin toinen hoitaa tiskit. Viimeistään kahdeksalta illalla on kaikki jutut tehty ja sitten alkaa se kuuluisa oma aika.

Minä kyllä huolehdin siitä, että koti on kunnossa, ruokaa jääkaapissa ja pöydässä valmiina, hoidan pyykit ja kauppareissut. Mutta vaikka mies tuo leivän pöytään niin  kyllä hän silti hoitaa myös tietyt asiat kotona.

Tämäkin aiheuttaa usein kummastelua. Monessa kodissa mies ei vaihda edes lamppua vaan siihen tilataan ulkopuolinen apu tai sitten nainen tekee sen. Olen ennenkin tullut siihen tulokseen, että suomalaiset ovat todella päteviä tekemään pieniä ja suuria juttuja kotona, tee se itse -meno on normaalia ja siihen opitaan pienestä pitäen.

Muutaman kerran olen ajautunut keskusteluun, jossa käy hyvin selväksi se, että minun pitäisi enemmän paapoa miestäni. Muistaa aina se lepohetki töiden jälkeen, olla aina kauniina miestä varten, valmistaa hänelle liharuokia, niellä kiukkuni, pitää huoli, että mies on tyydytetetty kaikilla osa-alueilla. Olla aina valmiina häntä varten. Toki haluan kaiken tämän tapahtuvankin, mutta vastavuoroisesti. En minä vain häntä varten vaan me molemmat toisiamme varten. Balance babes.


Kerran oli mielenkiintoinen keskustelu useamman äidin kanssa, kaikki eri maista kotoisin. Joku kysyi, että kumman kanssa pysytte kauemmin suuttumatta lasten vai miehenne? Minä lasten, miehelle napsahdan aika välittömästi. Moni sanoi sietävänsä miehen oikkuja paremmin kuin lasten, koska mies on vaikeampi saada leppymään kuin lapse,t oli perusteluna.Minusta se oli yllättävää ja on edelleen. Minun on vaikea nähdä miten se käytännössä toteutuu kun mies on puhdas rahantuoja ja päätösten sinetöijä ja vaimo on kaikkia varten. Kuka sitä naista varten sitten on?

Minä olen ylpeä siitä, että meidän perheen dynamiikka on usein esimerkkinä tasa-arvoisesta parisuhteesta ja perheestä. Että joku voi nähdä miten tämäkin voi toimia ja miten myös miehet ja isät voivat olla mukana lasten arkipäiväisissä touhuissa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Sataa sataa ropisee

Melko lailla pari viikkoa kestänyt vesisade on yltynyt viime päivinä hurrikaani Oton mukana. Lähes poikkeuksetta on vettä satanut joka ikinen iltapäivä. En muista koska esikoinen olisi päässyt pariin harrastukseensa. Iltapäivän tunnit ovat muuttuneet ihan tuskaisen pitkiksi. 

Hurrikaani Otto on yltynyt myrkystä hurrikaaniksi tänään. Hurrikaanin odotetaan hurjastelevan vielä torstaihin asti Nigaraguan ja Costa Rican länsirannikoilla. Panamassa rajut tuulet ja rankat sateet ovat tehneet tuhoa, puita on kaatunut teille niin että ihmishenkiä on menetetty. Maanvyörymät ovat katkoneet kokonaan kulkureittejä ja tulvat vieneet ihmisiä mukanaan. Panaman kanavan suluista on jouduttu yhdessä kohtaa kanavaa aukaisemaan kaikki lukot, jotta vesi ei paisuisi sisämaahan.

Koulut ovat olleet kiinni kaksi päivää. 

Naapurustomme vesiputki rikkoontui sopivasti tiistaiaamuna. Rankat sateet vaikeuttivat korjaamista. Kaksi päivää ilman juoksevaa vettä oli aikamoista, mutta onneksi kaikenlaista ämpäriä ja vesilelua sai täytettyä vettä rankkasateesssa. 

Huomenna on paluu arkeen, ainakin hetkeksi. Koulujen ovet avautuvat opetusministeriön käskystä. Kuopus aloitti marraskuun alussa koulun, yhtään ehjää viikkoa ei ole vielä ollut. Milloin on sähköt poikki tai vesi. Milloin juhlapäivien juhlintaa.

 


Perjantaina juhlitaan Panaman itsenäisyyttä tanssien ja laulaen perinteisiä panamalaisia kansanlauluja. Tällä kertaa koulussa. 

 

torstai 17. marraskuuta 2016

Blogitunnustus



Reilu viikko sitten sain Egyptissa bloggaavalta Anskulta tunnustuksen bloggaamisesta. Ansku kirjoittaa blogia nimeltä Kirjeitä Kairosta. Kiitos. Kumarran oikein syvään, syytä on. Sitten viime kesän ei ole aikaa irronnut arkipäivästä bloggaamiseen. Muut asiat (kuten päiväunet) ovat vieneet sen vähäisen ajan, joka päivän tunneista jää ilman lapsia olemiseen. Bloggaamista ja sen ulkosuomalaisyhteisöllisyyttä on kuitenkin ollut ikävä. 

Mutta ihan kuin just nyt hiukan olisi muutosta ilmassa. Päiviin on vapautuunut lisää tunteja, jolloin voi tehdä ihan mitä lystää.

Tunnustuksen säännöt:


1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen

2. Kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen

3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille

4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi

5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnon saajaksi

Olen aloittanut bloggaamisen vuonna marraskuussa 2008 eli yhdeksän vuotta sitten. Olin löytänyt muutaman blogin ja tykästyin heti niihin, tykkäsin bloggaajien tavasta dokumentoida elämäänsä. Silloin törmäsin ensimmäistä kertaa ulkosuomalaisen blogiin, kuka muistaa vielä Buttermilk Bisquitsin Hollannista? Samaan aikaan myös päätimme mieheni kanssa pakata kimpsumme ja muuttaa Namibiaan. Ensimmäiset vuodet bloggasin ahkerasti ja suhteellisen avoimesti tuntemuksistani tuolla kauniilla aavikon laidalla. Mutta bloggasin eri osoitteessa (minun namibiani). Namibiasta muutimme Keniaan, siellä jatkoin kirjoittamista osoitteessa auringonnoustessa.blogspot.com. Keniasta muutimme Suomeen vuonna 2013, bloggasin edelleen mutta harvemmin. Pian kahden pienen pojan äitinä väsymys vei voiton ja bloggaaminen jäi. Blogeja seurasin edelleen.

Syksyllä 2015 tulimme ensimmäistä kertaa Panamaan, tuntui taas ajankohtaiselta ja tärkeältä aloittaa dokumentoimaan omia tuntemuksia. Syntyi tämä blogi, jota päivitän harvemmin kuin haluaisin. Blogi on kuitenkin tärkeä, muutama muu ulkosuomalainen bloggaaja on tullut arvokkaaksi vertaistueksi milloin missäkin kriisissä ja ajatusten syövereissä. Minua motivoi myös mummoni. Haluaisin tarjota mummoilleni luettavaa aamukahvin seuraksi.

Aloitteleville bloggaajille voin kai sanoa vain, että kirjoita, kuvaa ja tee mitä haluat, omalla äänelläsi. Itse pohdin toisinaan rajaa yksityisyyden ja julkisen välillä. Haluaisin kertoa ja kuvata enemmän, haluaisin jakaa koko maailmalle sen kuinka hyviä tyyppejä lapseni on, mutta sitten taas en. Kirjoitan välillä lapsistani, he kun ovat aika lailla maailmani juuri nyt, mutta haluaisin että he eivät ole tunnistettavissa, mutta sitten taas en ole ihan varma mitä haittaa on jos olen vain rehellinen. Elämä on tämmöistä kuin se nyt milloinkin sattuu olemaan eikä siinä kai ole mitään yksityisyyttä loukkaavaa. Mutta sitten taas siitäkään en ole ihan varma, joten rajanveto on välillä haastavaa vaikken sitä nyt niin kovin aktivisesti tee. Luen paljon erilaisia blogeja. Muutamaa ulkosuomalaista, montaa kotimaista, toisissa yksityisyyden raja on hyvin tiukka, toisissa taas lapsista kerrotaan paljonkin, on kuva ja nimikin. Useimmat bloggaavat omilla kasvoillaan, muutama enää nimimerkillä. Kaikkia kai yhdistää vahva oma ääni. Tietynlainen tuttuus. Ihan kuin tuntisin nämä tyypit jollain tasolla vaikken ole koskaan tavannutkaan. Osan blogeihin kommentoin, osaa olen lukenut jo yhdeksän vuotta ja en ole koskaan kommentoinut. Kommentoin niin harvaan blogiin, että tuntuu hassulta jakaa tunnustus kymmenelle eteenppäin. Tunnustus on myös jo jaettu varmaan lähes kaikkiin keille tunnustuksen haluaisin jakaa. Mutta kuitenkin näitä suosittelen:


Sini bloggaa tinkimättömän rehelliseen tapaan Afganistan tukikohtanaan.

Jos jossain niin tämän blogin äärellä olen nauranut vedet silmissä ja itkenyt vedet silmissä. Elämää Asikaise silmin Tampereen Nekalassa. Suosittelen. Kaikille.

Ihailen Katan tapaa kirjoittaa tuntemuksista, niistäkin mitä moni haluaa piilottaa ihan itseltäänkin. Khartum Sudanissa kotinaan. Moni merkittävä kipupiste ulkosuomalaisen elämässäni on löytänyt sanat Katan kirjoituksista. Tiedättekö kun vanhempia ohjataan sanoittamaan pienten lasten tunteita? Edustusrouva tekee tätä sanoitusta minulle. Kiitos Kata.

Kauniita arkipäiväisiä kuvia. Elämän kauneuden kuvaamista sanoilla, silloinkin kun aiheet ovat kipeitä. Ihmismielen pohtimista, arkipäivän askareita. Sijaisperheen elämää.

Tykkään kovin tämän nuoren naisen tavasta kirjoittaa, alkuun minut lumosi kirjoittajan kuvaukset Chuukista, mysreerisestä saaresta jossain Tyynenmeren tallessa. En vieläkään osaa sijoittaa Chuukia kartalle.

Sannan kuplan taisin löytää niihin aikoihin, kun hän oli palaamassa ulkomaan vuosien jälkeen takaisin Suomeen. Itselleni paluumuutto aiheutti pitkän matkan itsetutkiskelun maailmaan ja loputtomaan väsymykseen. Sannan kuplassa olen heijastellut omia ajatuksiani ja tunteitani paluumuuttamisesta. 

Lienee yksi pisimpään lukemistani ulkosuomalaisista blogeista. Emppa bloggaa Ugandasta, kursailematta ja niin ihanan tuomitsematta, vertaistuen kermaa.

Viimeisimpänä tunnustuksen jakajalle Anskulle vielä vahva lukusuositus. Viimeisin muutto uuteen maahan osui meillä melkein samaan aikaan. Lapsetkin ovat ehkä aika lailla samanikäisiä. Pohdintoja asioista on käyty paljon, puolin ja toisin. Ansku kirjoittaa rohkeasti ja kauniisti syvällisistä aiheista. 

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Juosten sunnuntaina

Suomen loman jälkeen iskenyt urheiluhulluus on ehkä parasta pitkään aikaan. Pari kertaa viikossa TRX-treeniä, juoksulenkkejä ja pilatesta. Kun keho kiittää, mieleni pysyy kasassa. Tykkään urheilutapahtumista ja niiden huimasta fiiliksestä. Toisten kannustamisesta ja hyvästä olosta.

 



Sunnuntaina kävin aamulenkillä kamuni kanssa, viiden kilsan juoksulla. Ensimmäiset kolme kilometriä lämmitellen ja viimeiset kaksi täysillä juosten. Vaikka lenkki oli lyhyt niin tuntui mahdottoman hyvältä. Reitti kulki pitkin vanhan kaupungin katuja, alueilla jonne ei välttämättä ole yksin asiaa.

 


Tapahtuma oli hyvin järjestetty ja kaikki toimi. Aurinko porotti aamuseiskalta jo kuumana, mutta se onkin Panamassa ennemmin sääntö kuin poikkeus. 

tiistai 15. marraskuuta 2016

Kokemuksiani yksityiskoulusta kuukauden jälkeen

Ennen Panamaan muuttoa ajattelin pienten lasten sopeutuvan uuteen ympäristöön helposti. Vähänpä tiesin. Sopeutuminen Panamaan kesti kauan ja oli kivulias kokemus, erityisesti esikoisellemme. Reilu kolmevuotias ikävöi Suomeen kuukausia, itki päivä toisensa jälkeen, raivosi ja tunsi tuskaa. Nyt nelivuotiaana hän edelleen kyselee miksi maailmamme on tälläinen, että haluamme olla täällä emmekä Suomessa.

Kuvittelin myös, että kouluun liittyvät asiat eivät muodostuisi liian isoiksi ja arkea määritteleviksi. En osannut, halunnut taikka edes jaksanut uskoa, että koulusta voisi tulla ongelma meille. Onhan lapsemme vielä kovin pieniä. Kaksi -ja nelivuotiaat. Olen aina ollut jollain tapaa yksityiskouluja vastaan, vierastanut kansainvälisiä huikean kalliita kouluja ja uskonut, että meidän lasten polku menisi jostain niiden vierestä, enemmän paikallisia reittejä pitkin. Uskon edelleen, että yksityiskoulut osaltaan pitävät yllä eriarvoisuutta niin ympäristönä lapsille kuin ihan koulutuksen laadun suhteen.

Vuoden esikoisemme oli paikallisessa koulussa, kolme tuntia aamupäivisin. Ilosieluinen esikoinen viihtyi, sai kavereita ja tuli hyvin toimeen ryhmässä ilman yhteistä kieltä. Esikoisestamme onkin kasvanut melkoinen elekielen tulkitsija ja käyttäjä, jokseenkin herkkä aistimaan ympäristöä ja sen fiiliksiä. Vuoden sisällä kuitenkin niin espanjan kuin englannin kielen oppiminen lupaavan alun jälkeen tyssäsi. Paikallinen koulu on kaksikielinen, opettajat puhuvat englantia (alkeellista) sekaisin espanjan kanssa. Luokalla pienessä tilassa oli lähes 30 oppilasta kahden aikuisen opastamana. Noh, eihän siinä niin ehdi kiinnittää huomiota jokaiseen lapseen. Pohdimme pitkin syksyä josko esikoisen tulisi vaihtaa ihan naapurissamme sijaitsevaan kansainväliseen kouluun ja kun tähän kouluun aukaistiin myös ryhmä kaksivuotiaille, oli päätöksemme valmis. Esikoinen on ollut lokakuun alusta asti uudessa englanninkielisessä koulussa. Pojan luokalla on yhteensä kymmenen oppilasta, opettaja ja avustaja. Kielen kehitys on ollut huikeaa. Tänään viimeksi poika yritti pyytää minulta suomeksi autotarroja, mutta ärrän ollessa vielä L-voittoinen en hoksannut millään, että mitä autotaloja hän haluaa, kunnes esikoinen keksi sanoa: "mami, i want stickers". Uudessa koulussa olemme olleet erittäin onnekkaita opettajan suhteen, opettaja vaikuttaa suosivan ainoastaan leikin kautta asioihin tutustumista sekä antaa lasten leikkiä lähes koko päivän. Yhtäkkiä meillä on kotona suurella innolla kirjaimiin suhtautuva esikoinen ja esikoisen vanavedessä myös kuopus. Koulunvaihdos on siis tuonut esikoisen elämään ainoastaan positiivisia asioita. Joskin hän kyllä viihtyi vanhassa koulussakin.

Minä en vielä tässä vaiheessa ole kovin innostunut lasten akateemista taidoista, koen tärkeänä sosiaalisten taitojen harjoittelua ja lapsen oman luonnollisen kehityksen tukemista, kädentaitojen harjaantumista ja kiinnostuksen heräämistä ympäristöön. Kirjaimet ja numerot voivat tulla sitten myöhemmin. Mutta kansainvälisen koulun (IB) maailmassa jo viisivuotiaina odotukset voivat olla kovat, täällä jo kolmivuotiaille. Ainakin vanhempien toimesta.

Kansainväliseen kouluun tutustuminen on ollut aikamoinen seikkailu. Jos paikallisen koulun erilaiset tavat ajattelin mielessäni puhtaasti kulttuuriin liittyviksi niin kansainvälisen koulun laita on toinen. Muutaman kerran annoin palautetta vanhassa koulussa hyvin ystävälliseen sävyyn rajuista leikeistä, jotka jatkuivat myös kotona. Esikoiseni aloittaessa uudessa koulussa reilu kuukausi sitten olen huomannut kritisoivani mielessä paljonkin asioita. Ihan kuin lapseni ei enää olisi pelkkä oppilas vaan myös hurjan summan maksava asiakas. Ehkä se oli muutosvastarintaa osaltani, koska melko pian huomasin olevani oikein tyytyväinen asiakas poikani kanssa, mutta asioihin tutustuessa sain huomata, että moni muu vanhempi on kanssani eri mieltä. 

En tiedä miten asiat hoituvat muissa yksityiskouluissa, mutta täällä ainakin vanhemmat ovat paljon mukana. Osa vanhemmmista käy koulussa useita kertoja päivässä. Vie lapsen kouluun, vie lounaan lounasaikaan ja käy hakemassa koulusta. Ehkä vielä vähän kuuntelemassa musiikkituntia ja arvioimassa josko tanssiaskeleet tanssitunnilla menevät oikein. Elämää eletään täysillä lapsen kautta. Opettajat saavat runsaasti palautetta. En ymmärrä kuinka he jaksavat tai osaavat jättää huomiotta jatkuvat vanhempien vaatimukset. Nelivuotiaani luokalla kritisointia aiheuttaa liian vähäinen akateemisten taitojen opettelu (hauki on kala -tyyliin), se kun ei ole kotiläksyjä ja se kun lapset vaan leikkivät. Minä olen tästä kaikesta pöyristynyt ja yritän tilanteen mukaan antaa nuorelle opettajalle hyvää palautetta. 

Kuopuksemme aloitti koulun viikko sitten. Meidän pieni kaksivuotias. Koulu kuulostaa suomeksi hurjalta, ennemminkin koulu on kuin kerho tai päiväkoti. Kuopus on koulussa neljä tuntia päivässä. Tilat ovat mainiot ja aktiviteetit ovat niin ohjattuja kuin myös ihan vapaata leikkiä. Opettaja on lämmin ja hyvän ihmisen oloinen. Tänään mennessäni hakemaan kuopusta kotiin, saavuin etuajassa ja jäin juttelemaan parin muun vanhemman kanssa. Toinen taivasteli luokan ikäjaon olevan liian suuri (2-3v), koska näin pienet ovat niin kaukana akateemisissa taidoissaan, toisen mielestä taas koulupäivä on liian lyhyt (4h) uuden oppimiseen. En voinut antaa keskusteluun muuta panosta kuin kertoa, että poikani on aivan väsynyt ja nälkäinen neljän tunnin jälkeen ja että minusta päivän pituus on oikein hyvä.

Moni vanhempi on täysin jumiutunut näihin akateemisiin ajatuksiin ja odotuksiin. Lukea ja kirjoittaa tulisi jo viisivuotiaana. Lasten tulisi olla niin valmiita niin pieninä, valmiina mihin? Kerran eräs tuttavani pohti miten hänen yhdeksänvuotiaansa on niin lapsellinen, että haluaa vielä leikkiä leluilla. Hänen äänestään kuulsi aito huoli siitä, että jotain on vialla ja että hänen tulisi ohjata lastaan toiseen suuntaan. Muutama naaapuruston nelivuotias matkaa päivittäin koulubussissa vähintäänn tunnin suuntaansa, lähtee aamulla kello kuusi kouluun ja palaa neljältä iltapäivällä. Vanhemmat uskovat tekevänsä oikean valinnan.

Minun pääni on pyörryksissä näistä kaikista odotuksista ja ajatttelutavoista. Miten toimia jos kaikki muut osaavat kirjoittaa nelivuotiaani luokalla sujuvasti jo nimensä ja minun lapseni ei? Mitä sanoa esikoiseni luokkakaverin äidille, joka on huolissaan siitä ettei hänen lapsensa osaa vielä kirjoittaa kaikkia numeroita, vaikka he harjoittelevat niitä kotona päivittäin? Tai kun opettajaan kohdistetaan täysin epärealistisia odotuksia ja painostuksen ei anneta hellittää hetkeksikään? Kansainvälisen yksityiskoulun maailma osaa olla raakakin. Vanhempien välillä on paljon jännitteitä, valitettava ilmiö on lattarit vastaan länkkärit. 

Itse kouluun ja meidän lastemme opettajiin sekä luokkiin olemme olleet oikein tyytyväisiä. Vielä, kun löytäisi tavan toimia vanhempana toisten joukossa.