tiistai 15. marraskuuta 2016

Kokemuksiani yksityiskoulusta kuukauden jälkeen

Ennen Panamaan muuttoa ajattelin pienten lasten sopeutuvan uuteen ympäristöön helposti. Vähänpä tiesin. Sopeutuminen Panamaan kesti kauan ja oli kivulias kokemus, erityisesti esikoisellemme. Reilu kolmevuotias ikävöi Suomeen kuukausia, itki päivä toisensa jälkeen, raivosi ja tunsi tuskaa. Nyt nelivuotiaana hän edelleen kyselee miksi maailmamme on tälläinen, että haluamme olla täällä emmekä Suomessa.

Kuvittelin myös, että kouluun liittyvät asiat eivät muodostuisi liian isoiksi ja arkea määritteleviksi. En osannut, halunnut taikka edes jaksanut uskoa, että koulusta voisi tulla ongelma meille. Onhan lapsemme vielä kovin pieniä. Kaksi -ja nelivuotiaat. Olen aina ollut jollain tapaa yksityiskouluja vastaan, vierastanut kansainvälisiä huikean kalliita kouluja ja uskonut, että meidän lasten polku menisi jostain niiden vierestä, enemmän paikallisia reittejä pitkin. Uskon edelleen, että yksityiskoulut osaltaan pitävät yllä eriarvoisuutta niin ympäristönä lapsille kuin ihan koulutuksen laadun suhteen.

Vuoden esikoisemme oli paikallisessa koulussa, kolme tuntia aamupäivisin. Ilosieluinen esikoinen viihtyi, sai kavereita ja tuli hyvin toimeen ryhmässä ilman yhteistä kieltä. Esikoisestamme onkin kasvanut melkoinen elekielen tulkitsija ja käyttäjä, jokseenkin herkkä aistimaan ympäristöä ja sen fiiliksiä. Vuoden sisällä kuitenkin niin espanjan kuin englannin kielen oppiminen lupaavan alun jälkeen tyssäsi. Paikallinen koulu on kaksikielinen, opettajat puhuvat englantia (alkeellista) sekaisin espanjan kanssa. Luokalla pienessä tilassa oli lähes 30 oppilasta kahden aikuisen opastamana. Noh, eihän siinä niin ehdi kiinnittää huomiota jokaiseen lapseen. Pohdimme pitkin syksyä josko esikoisen tulisi vaihtaa ihan naapurissamme sijaitsevaan kansainväliseen kouluun ja kun tähän kouluun aukaistiin myös ryhmä kaksivuotiaille, oli päätöksemme valmis. Esikoinen on ollut lokakuun alusta asti uudessa englanninkielisessä koulussa. Pojan luokalla on yhteensä kymmenen oppilasta, opettaja ja avustaja. Kielen kehitys on ollut huikeaa. Tänään viimeksi poika yritti pyytää minulta suomeksi autotarroja, mutta ärrän ollessa vielä L-voittoinen en hoksannut millään, että mitä autotaloja hän haluaa, kunnes esikoinen keksi sanoa: "mami, i want stickers". Uudessa koulussa olemme olleet erittäin onnekkaita opettajan suhteen, opettaja vaikuttaa suosivan ainoastaan leikin kautta asioihin tutustumista sekä antaa lasten leikkiä lähes koko päivän. Yhtäkkiä meillä on kotona suurella innolla kirjaimiin suhtautuva esikoinen ja esikoisen vanavedessä myös kuopus. Koulunvaihdos on siis tuonut esikoisen elämään ainoastaan positiivisia asioita. Joskin hän kyllä viihtyi vanhassa koulussakin.

Minä en vielä tässä vaiheessa ole kovin innostunut lasten akateemista taidoista, koen tärkeänä sosiaalisten taitojen harjoittelua ja lapsen oman luonnollisen kehityksen tukemista, kädentaitojen harjaantumista ja kiinnostuksen heräämistä ympäristöön. Kirjaimet ja numerot voivat tulla sitten myöhemmin. Mutta kansainvälisen koulun (IB) maailmassa jo viisivuotiaina odotukset voivat olla kovat, täällä jo kolmivuotiaille. Ainakin vanhempien toimesta.

Kansainväliseen kouluun tutustuminen on ollut aikamoinen seikkailu. Jos paikallisen koulun erilaiset tavat ajattelin mielessäni puhtaasti kulttuuriin liittyviksi niin kansainvälisen koulun laita on toinen. Muutaman kerran annoin palautetta vanhassa koulussa hyvin ystävälliseen sävyyn rajuista leikeistä, jotka jatkuivat myös kotona. Esikoiseni aloittaessa uudessa koulussa reilu kuukausi sitten olen huomannut kritisoivani mielessä paljonkin asioita. Ihan kuin lapseni ei enää olisi pelkkä oppilas vaan myös hurjan summan maksava asiakas. Ehkä se oli muutosvastarintaa osaltani, koska melko pian huomasin olevani oikein tyytyväinen asiakas poikani kanssa, mutta asioihin tutustuessa sain huomata, että moni muu vanhempi on kanssani eri mieltä. 

En tiedä miten asiat hoituvat muissa yksityiskouluissa, mutta täällä ainakin vanhemmat ovat paljon mukana. Osa vanhemmmista käy koulussa useita kertoja päivässä. Vie lapsen kouluun, vie lounaan lounasaikaan ja käy hakemassa koulusta. Ehkä vielä vähän kuuntelemassa musiikkituntia ja arvioimassa josko tanssiaskeleet tanssitunnilla menevät oikein. Elämää eletään täysillä lapsen kautta. Opettajat saavat runsaasti palautetta. En ymmärrä kuinka he jaksavat tai osaavat jättää huomiotta jatkuvat vanhempien vaatimukset. Nelivuotiaani luokalla kritisointia aiheuttaa liian vähäinen akateemisten taitojen opettelu (hauki on kala -tyyliin), se kun ei ole kotiläksyjä ja se kun lapset vaan leikkivät. Minä olen tästä kaikesta pöyristynyt ja yritän tilanteen mukaan antaa nuorelle opettajalle hyvää palautetta. 

Kuopuksemme aloitti koulun viikko sitten. Meidän pieni kaksivuotias. Koulu kuulostaa suomeksi hurjalta, ennemminkin koulu on kuin kerho tai päiväkoti. Kuopus on koulussa neljä tuntia päivässä. Tilat ovat mainiot ja aktiviteetit ovat niin ohjattuja kuin myös ihan vapaata leikkiä. Opettaja on lämmin ja hyvän ihmisen oloinen. Tänään mennessäni hakemaan kuopusta kotiin, saavuin etuajassa ja jäin juttelemaan parin muun vanhemman kanssa. Toinen taivasteli luokan ikäjaon olevan liian suuri (2-3v), koska näin pienet ovat niin kaukana akateemisissa taidoissaan, toisen mielestä taas koulupäivä on liian lyhyt (4h) uuden oppimiseen. En voinut antaa keskusteluun muuta panosta kuin kertoa, että poikani on aivan väsynyt ja nälkäinen neljän tunnin jälkeen ja että minusta päivän pituus on oikein hyvä.

Moni vanhempi on täysin jumiutunut näihin akateemisiin ajatuksiin ja odotuksiin. Lukea ja kirjoittaa tulisi jo viisivuotiaana. Lasten tulisi olla niin valmiita niin pieninä, valmiina mihin? Kerran eräs tuttavani pohti miten hänen yhdeksänvuotiaansa on niin lapsellinen, että haluaa vielä leikkiä leluilla. Hänen äänestään kuulsi aito huoli siitä, että jotain on vialla ja että hänen tulisi ohjata lastaan toiseen suuntaan. Muutama naaapuruston nelivuotias matkaa päivittäin koulubussissa vähintäänn tunnin suuntaansa, lähtee aamulla kello kuusi kouluun ja palaa neljältä iltapäivällä. Vanhemmat uskovat tekevänsä oikean valinnan.

Minun pääni on pyörryksissä näistä kaikista odotuksista ja ajatttelutavoista. Miten toimia jos kaikki muut osaavat kirjoittaa nelivuotiaani luokalla sujuvasti jo nimensä ja minun lapseni ei? Mitä sanoa esikoiseni luokkakaverin äidille, joka on huolissaan siitä ettei hänen lapsensa osaa vielä kirjoittaa kaikkia numeroita, vaikka he harjoittelevat niitä kotona päivittäin? Tai kun opettajaan kohdistetaan täysin epärealistisia odotuksia ja painostuksen ei anneta hellittää hetkeksikään? Kansainvälisen yksityiskoulun maailma osaa olla raakakin. Vanhempien välillä on paljon jännitteitä, valitettava ilmiö on lattarit vastaan länkkärit. 

Itse kouluun ja meidän lastemme opettajiin sekä luokkiin olemme olleet oikein tyytyväisiä. Vielä, kun löytäisi tavan toimia vanhempana toisten joukossa. 

8 kommenttia:

  1. Hehei vaan meikäläinen kommenttiboxissasi aina vaan. Jooh nämä on näitä. En tiedä mistä aloittaakaan,mutta kerroit kattavasti minkälaista on kansainvälisten koulujen arki. Meidän lapsi on vielä vähän matalamman profiilin esikoulussa, jossa on eurooppalainen johto ja britti/ranska systeemien mukaisia luokkia. Opettajat on sekä paikallisia että eurooppalaisia. Lapset sekä että. Tuo on täälläkin tosi voimakasta tuo paikalliset vastaan länkkärit. Yhden paikallisen äidin kanssa just juttelin ja hän esim pohti kielivalintoja aika eri kantilta kuin minä. Ei niin mikä lapselle hänen sopeutumisensa ja elämänsä kannalta on hyväksi, vaan siten että lapsen *pitää* oppia englannin ja arabian lisäksi myös ranskaa ja aksentitonta sellaista. En ihan tiedä miksi koska ymmärtääkseni heillä ei ole mitään aikomusta oma tekemisissä ranskalaisuuden tai kielen kanssa ylipäätään. Ja haukutaan kouluja ja opettajia ja lukemisen opetusta ei oteta kuulemma vakavasti ja yritä siinä sitten sopertaa leikkimisestä. Paikallisen naapurini noin 10v lasta en näe ikinä ja isänsä sanookin aina pojan olevan tekemässä TÖITÄ eli koululäksyjään oletan. Ihan hirveästi liittyy näihin kuvioihin opettelemista ja sopeutumista ja valintoja, niin että nykyään Suomen systeemi musta tuntuu uskomattomalta ja kultareunuksiselta. Mutta hienoa että teillä lasten ja koulunkäyntinsä kannalta kaikki kuulostaisi olevan tosi kivasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, kivaa että jaksat täällä vierailla vaikka olen ollut niin hiljainen jo ihan liian kauan.

      Mutta, joo. Kyllä sitä välillä tulee mietittyä, että mihin soppaan sitä lusikkansa on tökännyt. Paljon on sopeutumista ja opettelua edessä. Tylsää ei ainakaan ole. Pitänee vaan luottaa siihen, että tultu ja turvallinen kotiympäristö auttaa lasta osaltaan luovimaan tiensä koulussakin. Minullakin kai suurin ihmetys on toiset vanhemmat ajatuksineen.

      Poista
  2. Kansainvälisten koulujen meno on monessa mielessä ihan hullua, mutta kyllä siihenkin pitemmän päälle oman kokemukseni mukaan aika hyvin tottuu. Alkuun enemmän katselin ja ihmettelin mutta nykyään kyllä sanon mielipiteeni ihan reippaasti jos joku esimerkiksi sanoo, etteivät lapset saa tarpeeksi läksyjä tai ovat muuten akateemisesti jäljessä. Viime viikolla juuri totesin, että suomalaisena katselen näitä asioita vähän eri kantilta! Kuusivuotiaammehan ei olisi Suomessa vielä koulussakaan, mutta täällä on jo tokaluokkalainen.

    Meillä ei onneksi oman näkemykseni mukaan ole tuota paikalliset vastaan muut -menoa koululla. Ehkä siksi, että meitä ulkomaalaisia on niin länsimaisia kuin perheitä muualta Afrikasta, Lähi-idästä ja Aasiastakin. Monikulttuurisuus tasoittaa menoa. Monet täkäläiset aasialaiset perheet ovat usein vielä paikallisiakin kunnianhimoisempia lastensa suhteen!

    Hienoa joka tapauksessa, että koulu on siellä lähtenyt hyvin käyntiin. Kyllä se oma tapa suhtautua kouluun ja muihin vanhempiin varmasti myös vähitellen alkaa hahmottua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa Kata, alan paremmin ymmärtämään sitä, kun kuvailet toisinaan olevasi kummajainen siellä. Minullakin on ollut todella usein vastaava olo viimeisen kuukauden aikana koulukuvioihin tutustuessa. Jäin eilen illalla miettimään tuota, kun kirjoitin latinat vastaan länkkärit. Hiukan harmitti, että tein niin mutta sitten taas totta se on. Äitien välillä on ihan sota meneillään liittyen PTA-asioihin (parent teacher association). Panamalaisia ei tässä koulussa paljoa ole, mutta lähimaiden kansalaisia paljon.

      Mä olen vielä toistaiseksi vähän arka kertomaan omaa kantaani, multa puuttuu täysin sellainen diplomaattinen tapa puhua. Töksäytän helposti ja esitän asiani liian suorasukaisesti. Vielä on siinäkin opeteltavaa, ehkä se käy yhdessä tähän kansainvälisen kouluun tutustuessa.


      Poista
    2. Minäkään en ole mikään luontainen diplomaatti ja esitän monesti mielipiteeni ihan liian suoraan... Mutta olen huomannut, että mitä varmempi olen asiastani sen keveämmin osaan omaa kantaani puolustaa, ja mitä kauemmin näissä kuvioissa pyörin sen varmemmalta minusta tuntuu. Olen tässä vuosien myötä vähän kerrallaan ymmärtänyt ja hyväksynyt, että on paljon sellaista mitä en koulukuvioissa ylipäänsä ymmärrä (en osaisi itse lapsiani opettaa lukemaan tms), ja senkin olen oivaltanut, että tässä lastemme koulussa on paljon sellaista outoa joka on lopulta aika samantekevää, millä ei ole niin väliä suuntaan tai toiseen. Samalla olen saanut kiinni siitä mikä on minulle oikeasti niin tärkeää, että sitä on puolustettava vaikka töksäytellen! Tai itkeskellen niin kuin tässä jokunen viikko sitten...

      Minä olen löytänyt koulun suhteen jonkinlaisia hengenheimolaisia joistakin ulkomaalaisista ja joistakin paikallisista vanhemmista. Ihan täysin samoilla linjoilla ei taida olla kukaan mutta melko lähellä sentään. Monen vanhemman kanssa ajatukset koulusta eivät kertakaikkiaan kohtaa lainkaan. Aika yksinhän sitä suomalaisena ulkomaalaisissa/kansainvälisissä koulukuvioissa varmaan usein seikkaillaan! Mutta yksinäisyyden ja kummajaisuuden tunteisiin olen huomannut auttavan se mitä varmemmin omat ajatukseni tiedän ja tunnen. Kummajaisuuden kautta on tullut mietittyä omaa itseä ja mielipiteitä ja olemista hyvin perustavanlaatuisesti. Olen kiitollinen siitä, että on ollut tällä tapaa pakko oppia olemaan kaikin puolin itsenäinen ja luottamaan omiin tunnelmiin.

      Kyllä se sieltä tulee sullekin se tapa olla tässäkin uudessa ympäristössä kun menestyksekkäästi olet asettunut vaikka minne muuallekin! Onhan uuteen kouluympäristöön tutustuminen itsessään kulttuurishokki ja vie aikansa.

      Poista
  3. Moikka,
    Ajattelin vaan kommentoida sen verran, että muistatko kun pikkuveljesi täällä Belgiassa aloitti koulun 2 ja 1/2 vuotiaana? Päivät olivat aika pitkiä, 8.45-15.00 muina päivinä paitsi keskiviikkona se normaali 3 tuntia, eli klo 12.00 loppuvat kaikki koulut Belgiassa. Kyllä meistäkin tuntui silloin hurjalta, mutta sehän on niinkuin Suomessa lastentarhasysteemi, paitsi täällä eivät nuo pienetkään enää nuku päikkäreitä ja mielellään pitää olla vaipaton myös. Vahinkoja sillä puolella tietty tapahtuu ja vaihtovaatteet pitää olla koulussa varalla.
    Mutta kyllä se vaan tuntuu hurjalta että teidän pieni kuopuksenne on nyt koulussa :) Se on iso askel pienelle miehelle!
    Terkkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, muistan toki. Niin itsekin ajattelen, että aikalailla samasta asiasta puhutaan, mutta vain eri nimillä. Tosin täällä aina ajoittain aiheuttaa tuo liiallinen akateemisten taitojen osaamisen arvostaminen vähän verenpainetta. Kuopuksen koulu on onneksi lähtenyt hyvin käyntiin, hän tykkää kovin.

      Poista
  4. Hei,

    ajattelin, että ehkä sinua ja lukijakuntaasi voisi kiinnostaa etäkoulu Kulkuri eli verkkokoulu, jossa ulkosuomalainen lapsi voi suorittaa äidinkielen kursseja tai vaikka koko peruskoulun. Suomea voi opiskella myös toisena kielenä.
    Kulkurikoulu tarjoaa ulkosuomalaisille lapsille mahdollisuuden säilyttää ja kehittää omaa äidinkieltä tai toista kieltä. Kulkuri on myös voittanut rahapalkinnon, jolla perustetaan e-kirjasto ulkomailla asuville oppilaille.
    http://kulkurikoulu.fi

    Terveisiä Helsingistä
    Elena

    VastaaPoista