maanantai 19. joulukuuta 2016

Joulusta

Ensimmäisenä jouluna ulkosuomalaiselämää väsäsin vielä anopin kanssa jos jonkinlaista perinteistä suomijouluruokaa namibialaisella twistillä joulupöytään, koska perinteet ja joulutunnelma. Toisenakin jouluna väänsimme kaikenlaista suomalaista mummoni kanssa. Kolmantena ihanan perunaloverini kanssa Mombasassa, oli kinkku ja itsetehdyt laatikot. Neljäntenä sylissä kiikkui jo esikoinen ja kinkku oli se tärkein joulupöydän elementti. Niin ja anopin tekemät herkut kenialaisista raaka-aineista.

Sitten tuli pari suomijoulua ja paljon kaikkea uskomatonta herkkua. Paitsi toisena suomijouluna kukaan ei edes huomannut, että rosolli puuttui pöydästä (se oli toki tehtynä, mutta unohdettu kellariin). Viime joulusta en edes muista kuin sen, että uuni oli rikki ja kinkun paistamiseen meni ainakin kokonainen vuorokausi ja että riisipuuro ei kerrankin palanut pohjaan, koska ulkoistin sen keittämisen silloiselle kodinhoitajallemme.

Lasten myötä joulu on muuttanut muotoaan. Asioita unohtuu, pöydässä keskityn ruokailun sijaan siihen, että lapset ei heitä ketään ruualla. On joulukalenteria, tonttujen bongausta, joululahjoilla kiristystä ja joulupäivinä kuitenkin ne aina arjessa olevat rutiinit, ettei pakka mene liian sekaisin.

Mutta meille vanhemmille kai ne joulun ruuat on se juttu, se mikä tekee juhlan.

Tänä vuonna kinkku taas paistuu, pakkasessa on paketti kylmäsavulohta ja jääkaapissa tuubi wasabia. Saa nähdä mitä niistä valmistuu. Ai niin ja yksi perulainen perunaresepti on mielessä.

Joululahjat olen hankkinut jo viime viikolla lapsille, se jos mikä on täysin tavatonta minulle. Yleensä havahdun joulun tuloon vasta viikkoa aiemmin ja pari päivää ennen aattoa mietin lahjoja.

Vietämme ensimmäistä kertaa joulua "yksin" ilman muuta perhettä. Asuinalueemme on myös lähes tyhjä, monet ovat matkustaneet kotimaihinsa jo joulunviettoon. Onneksi pari ystäväperhettä jäi tänne, emme ole ihan yksin. Hieman on haikea olo, mutta näin mennään tänä vuonna.

Kuusi on ollut koristeltuna jo pari viikkoa, oikea tuontikuusi Kanadasta.


perjantai 16. joulukuuta 2016

Ehkä erilaista Panamassa

Mutta jo jokseenkin meille ihan normaalia:

Tiskien pesu pesusienellä.

Ainainen ruuan palaminen kaasu-uunissa, jossa lämpö hohkaa uunin alaosasta.

Ravintolassa tai missä tahansa kuppilassa tilauksen tekemisestä ruuan pöytään saapumisessa kestää kauan, jos on todella nopea paikka niin puoli tuntia.

Tankatessa ensin viedään pantti (vaikka henkkarit) bensa-aseman keskellä olevaan pikkiriikkiseen toimistoon, sitten tankataan. Taas jonotetaan toimistoon ja maksetaan.


Ulkonäköä puidaan avoimesti. Uudet rinnat hankkinut vetäisee paidan ylös ja esittelee uutuuksiaan. Tai kun palasin kesälomalta takaisin, oli kodinhoitajamme ensimmäinen kommentti se kuinka on tullut vyötärölle lisää kiloja. Tokaisi, että on ruoka maistunut. Vastasin, että kyllä on, koska kesällä Suomen ruoka on parasta maailmassa. Vastapainoksi ulkonäköä kehutaan myös paljon. Sitä siis puidaan ilman häpeää.


Lapset saavat valtavat määrät karkkia, kakkua ja herkkuja. On ihan perus, että reilu yksivuotias juo limpparia. Minä olen se mussuttava nipoäiti, vaikka annankin lapsieni ottaa lähes mitä tahansa, mutta limppariin ja sokerijuomiin vedän rajan. Kireän niporajan.

Sunnuntaisin suljetaan useita teitä, jotta ihmiset saavat pyöräillä ja juosta. Pyöräily on erityisen suosittua täällä, ehkä vaativan ilmaston takia. Pyöräillessä on tuulenvire mukana koko ajan.

Alati soiva metsä. Aina joku pitää ääntä, linnut, sirkat tai sammakot vähintään. Pysähtynyt ja hiljainen luonto löytyy jostain muualta kuin täältä. Silloin tällöin puusta bongattu laiskiainen.


Tämä yllä oleva laiskiainen hengasi tuossa meidän kadun puussa. Ensimmäiset kuvat ovat kotikadultamme. Vastapäätä on siis tiheä sademetsä. Ei sinne oikein voi edes mennä. Enkä kyllä uskaltaisikaan. Tähän asti on onneksi kunnioitus säilynyt puolin ja toisin. Vain muutamat metsän asukkaat käyvät päivittäin tarkistamassa roskikset.

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Mikä meitä naisia vaivaa?

Miten me jo aikuiset ihmiset vieläkin jaksamme murehtia ulkonäköämme? Miten sitä ei osaa arvostaa vartaloaan, joka kykenee siihen tärkeimpään tehtäväänsä, hengittämään ja liikkumaan? Perusterveen jampan inho vartaloaan kohtaan on surullista ja niin raadollista. Olen viime aikoina kuullut liian monelta upealta ja terveeltä daamilta valitusta omasta vartalostaan. Pohdintoja siitä miten kirurgin veitsi parantaisi omaa oloa, miehen oloa ja seksiä. Olen ollut osana keskusteluja, joissa vertaillaan eri maiden plastiikkakirurgian tasoa ja hintoja. Olen kuullut karmivia tarinoita siitä kuinka kaikki ei olekaan mennyt ihan suunnitellusti vaan ihan pieleen. En tiedä onko se ammattini vaiko lapsuuteni vai minkä tulosta, että nykyään haluan vain tuntea itseni vahvaksi, haluan tietää että voin juosta kympin koska vain tai, että jaksan kantaa puuskuttamatta lapsiani ja juosta heidän ja pallon perässä. Haluan tuntea voivani hyvin. Mieli nousee heti puolustuskannalle, kun kuulen kamujeni puhuvan siitä kuinka nyt ei voi syödä, kun on dieetti päällä tai että huomenna pitää jumpata puoli tuntia pidempään, koska joi lasillisen viiniä enemmän kuin oli suunnitellut sen päiväisen kalorikulutuksen perusteella. Haluan vain sanoa, että get over it. Jos otat lasin viiniä, niin nauti. Syyllistyä voi vakavammastikin asiasta. Maista vain sitä haluamaasi salaattia ja nauti siitä.

Tai sitten vain pakenen mielessäni omaan onnentilaani ja lopetan kuuntelemasta hulluuksia. Kuvittelen, että tämän täytyy olla jotain amerikkalaista (kaikkien kahden mantereen ja sen välissäkin olevan maan). Nämä naiset ovat oppineet perustamaan identiteettinsä ulkonäölleen. Kunnes mieleen muistuu kuulemiani keskusteluja kotoa, Pohjolasta. Ihan samoja inhon lausahduksia omista terveistä vartaloista. Jatkuvaa vuosien taistelua, nääntymistä, ahmimista, uuden aloittamista (eli samaa vanhan jatkamista). Pahaa mieltä ja oloa. Kropan säästöliekkiä ja vikatiloja. Lukemattomia blogeja, joissa niin maanläheisen ja itseään kunnioittavan oloinen manaa muutamaa ylimääräistä kiloa. Ilmiö on globaali.

En toki itsekään ole kaiken itseinhon yläpuolella, en todellakaan, mutta ajattelen olevani armollinen itselleni ja kiitollinen vartalolleni. Se kun pystyy vaikka mihin ja vielä vähän enempäänkin, kun vain harjoittelen. Mieli ja ruumis kulkevat yhtä matkaa. Rakastan myös hyvää ruokaa ja juomaa, ne ovat minulle tapa nauttia. Haluan ruokani olevan ennen kaikkea ravitsevaa ja hyvää, en halua ajatella hiilareita ja proteiinia. Ne tulevat melkein luonnostaan lautaselle tasapainossa. Tämä on meille vaivatonta, koska kenelläkään ei ole ruoka-allergioita. (Pakko sanoa tähän väliin, että suomesta tutut vatsakivut ja turvotukset loistavat poissaolollaan täällä.) Tiedän, että olemme onnekkaita asian suhteen. Tosin täällä ei juuri maitotuotteita tai viljoja käytetä kuin pastan, juuston ja jugurtin muodossa.

Mutta siis naiset hyvät, rakastakaa niitä vartaloitanne, miettikää mitä kaikkea ne ovat käyneet läpi ja mihin kaikkeen pystytte. Rakastakaa myös ruokaanne ja älkää unohtako mitä varten sitä syödään. Ei laihtuaksemme vaan ravitsemaan itsemme. Suklaassa ei ole mitään syntistä, pelkkää mielihyvää vaan.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Kuulumisia

Marraskuu on ollut hyvin rikkonainen kuukausi. Kuopus aloittu koulun, mutta erilaisten luonnonvoimien edessä koulu on ollut suljettuna yhtä usein kuin auki, myös Panaman itsenäisyysjuhlinnat tarkoittavat useita pyhäpäiviä. Koulun aloittaminen on sujunut hyvin. (Kuopus on siis hyvin pitkälti suomalaista kerhoa vastaavassa koulussa neljä tunti aamuisin, on leikkiä, laulua, tanssia, ulkoilua, eväitä, piirtämistä ja maalausta. Nimi on vain koulu tai virallisesti pre kinder school.) Esikoisella on sama kalenteri, koulupäivä on vain tunnin pidempi.

Esikoisen kielen kehittyminen on huimaa. Nämä kaksi kuukautta uudessa koulussa ovat olleet mahtavia. Vihdoin yli vuoden jälkeen hän alkaa päästä sisälle porukkaan muillakin keinoin kuin osoittamalla mahtavia fyysisiä taitojaan. Nelivuotiaiden leikki perustuu jo paljon puhutulle kielelle ja kavereiden kanssa yhdessä touhuamiselle. Lasten leikkejen seuraaminen on kiintoisaa puuhaa. Toisilla riittää hyvin kärsivällisyys kuunnella esikoiseni vielä hapuilevaa ja paikoin epäselvää englannin kieltä, auttaa löytämään sanoja kun taas toiset luovuttavat samantien ja turhautuvat.

Itse olen aloittanut ohjaamaan pilatestunteja. Ja olen lupautunut tekemään omasta mielestäni jotain

Viikko sitten saimme vieraita Suomesta, hyvät ystävät lomalle Panamaan. On hyvä pysähtyä aina välillä näkemään oma elinympäristö toisesta näkökulmasta ja sitten taas toisaalta osoittaa että paratiisilta näyttävä ympäristö voi olla myös kaikkea muutakin. Virkistävää on myös kuulla omaa kieltä, erityisesti Turun murteella sävytettynä, siitä tulee aina ikävä Aurajoen rantaa ja valoisiin kesäöihin, saunan lauteilla ja talven hämärään.

Huomenna osallistumme hyväntekeväisyyspippaloihin. Teemana 80-luvun discoparty! Take on me! Hauskaa viikonloppua! Montako biisiä jää tunnistamatta?