keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Mikä meitä naisia vaivaa?

Miten me jo aikuiset ihmiset vieläkin jaksamme murehtia ulkonäköämme? Miten sitä ei osaa arvostaa vartaloaan, joka kykenee siihen tärkeimpään tehtäväänsä, hengittämään ja liikkumaan? Perusterveen jampan inho vartaloaan kohtaan on surullista ja niin raadollista. Olen viime aikoina kuullut liian monelta upealta ja terveeltä daamilta valitusta omasta vartalostaan. Pohdintoja siitä miten kirurgin veitsi parantaisi omaa oloa, miehen oloa ja seksiä. Olen ollut osana keskusteluja, joissa vertaillaan eri maiden plastiikkakirurgian tasoa ja hintoja. Olen kuullut karmivia tarinoita siitä kuinka kaikki ei olekaan mennyt ihan suunnitellusti vaan ihan pieleen. En tiedä onko se ammattini vaiko lapsuuteni vai minkä tulosta, että nykyään haluan vain tuntea itseni vahvaksi, haluan tietää että voin juosta kympin koska vain tai, että jaksan kantaa puuskuttamatta lapsiani ja juosta heidän ja pallon perässä. Haluan tuntea voivani hyvin. Mieli nousee heti puolustuskannalle, kun kuulen kamujeni puhuvan siitä kuinka nyt ei voi syödä, kun on dieetti päällä tai että huomenna pitää jumpata puoli tuntia pidempään, koska joi lasillisen viiniä enemmän kuin oli suunnitellut sen päiväisen kalorikulutuksen perusteella. Haluan vain sanoa, että get over it. Jos otat lasin viiniä, niin nauti. Syyllistyä voi vakavammastikin asiasta. Maista vain sitä haluamaasi salaattia ja nauti siitä.

Tai sitten vain pakenen mielessäni omaan onnentilaani ja lopetan kuuntelemasta hulluuksia. Kuvittelen, että tämän täytyy olla jotain amerikkalaista (kaikkien kahden mantereen ja sen välissäkin olevan maan). Nämä naiset ovat oppineet perustamaan identiteettinsä ulkonäölleen. Kunnes mieleen muistuu kuulemiani keskusteluja kotoa, Pohjolasta. Ihan samoja inhon lausahduksia omista terveistä vartaloista. Jatkuvaa vuosien taistelua, nääntymistä, ahmimista, uuden aloittamista (eli samaa vanhan jatkamista). Pahaa mieltä ja oloa. Kropan säästöliekkiä ja vikatiloja. Lukemattomia blogeja, joissa niin maanläheisen ja itseään kunnioittavan oloinen manaa muutamaa ylimääräistä kiloa. Ilmiö on globaali.

En toki itsekään ole kaiken itseinhon yläpuolella, en todellakaan, mutta ajattelen olevani armollinen itselleni ja kiitollinen vartalolleni. Se kun pystyy vaikka mihin ja vielä vähän enempäänkin, kun vain harjoittelen. Mieli ja ruumis kulkevat yhtä matkaa. Rakastan myös hyvää ruokaa ja juomaa, ne ovat minulle tapa nauttia. Haluan ruokani olevan ennen kaikkea ravitsevaa ja hyvää, en halua ajatella hiilareita ja proteiinia. Ne tulevat melkein luonnostaan lautaselle tasapainossa. Tämä on meille vaivatonta, koska kenelläkään ei ole ruoka-allergioita. (Pakko sanoa tähän väliin, että suomesta tutut vatsakivut ja turvotukset loistavat poissaolollaan täällä.) Tiedän, että olemme onnekkaita asian suhteen. Tosin täällä ei juuri maitotuotteita tai viljoja käytetä kuin pastan, juuston ja jugurtin muodossa.

Mutta siis naiset hyvät, rakastakaa niitä vartaloitanne, miettikää mitä kaikkea ne ovat käyneet läpi ja mihin kaikkeen pystytte. Rakastakaa myös ruokaanne ja älkää unohtako mitä varten sitä syödään. Ei laihtuaksemme vaan ravitsemaan itsemme. Suklaassa ei ole mitään syntistä, pelkkää mielihyvää vaan.


2 kommenttia:

  1. Niin just! Ihanasti kirjoitit. Me naisparat ei kai olla missään päin maailmaa ihan ilman jonkinlaisia ulkonäköön kohdistuvia ihanteita. Mistä ne tulevat sitten, en tiedä. Täällä varakkaat pukeutuvat merkkivaatteisiin ja yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota. Kerran kävin manikyyrissä ja manikyristi ihmetteli lyhyitä ja kärsineitä kynsiäni. Madameilla kuuluisi siis ehkä olla pitkät ja lakatut kynnet. Vanhenemiselle ei voi mitään ja kroppa muuttuu, mutta kun saisi vanheta ja olla terve, niin siinä ne tärkeimmät. Liikuntaa ja ravitsemusta kaikkea kohtuudella, siinäpä se. Ihme juttuja ne sikäläiset kauneusleikkaukset. Ovat ilmeisesti ihan normisuosittuja siellä ja avoimesti niitä puidaan? Täälläkin expat-lehdessä mainostetaan Amerikassa kouluttautuneiden plastiikkakirurgien palveluita eli kai niille on kysyntää täälläkin.

    VastaaPoista
  2. Minä toivon, että ikä antaisi arvostusta ja pehmentäisi nuoruuden paineita. Toki tykkään itsekin aina välillä kaunistautua ja tuntea itseni kauniiksi, mutta toivoisin kovin ettei kilot ole se mikä sen määrittää. Tietysti on eri asia jos kiloja on niin, että ne ovat riskitekijä terveydelle, mutta se terveen ja vahvan vartalon sättiminen surettaa. Mä muuten luin hetki sitten jutun, jossa kerrottiin lähi-idän maiden olevan yksi suurimpia nenäleikkauksen kannattajia. Prosenttiluvut olivat huimia naisten kohdalla. Minuakin välillä ihan avoimesti ihmetellään, että miksi en tee rypyilleni mitään ja suositellaan erilaisia tuotteita siloitteluun. Vakuutan aina käyttäväni hyviä laatutuotteita. Ja ihan oikeasti käytänkin. Hauska (ehkä julmasti hauska) oli kun yksi upean pitkän ruskean ja paksun tukan omaava kamuni leikkasi hiuksiaan reilusti lyhyemmäksi ja kerrosti reippaalla kädellä niin muutamat tutut ihan avoimesti surivat hänen edessään kuinka kamu oli mennyt pilaamaan hiuksensa ja lohduttivat kuinka se kasvaa takaisin. (Tukka oli edelleen uskomattoman upea, pitkä ja paksu.)

    VastaaPoista