sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Tämän viikon merkintöjä

Kun Panama ensimmäistä kertaa ikinä pelaa itsensä jalkapallon mm-kisoihin, voi presidentti kello 01:00 julistaa twitterissä seuraavan päivän valtakunnalliseksi vapaapäiväksi. Juhlan paikka. Minä jäin vähän suu auki ihmettelemään, peruin aamun pilateksen ja ehdotin lapsille rantapäivää. Mukavasti meni keskiviikon yllätysvapaa.

Perjantaiaamun pilatestunti sai kummasti nostetta ja hauskuutta laiskiaisesta, joka oli yläpuolellamme huokuvassa puussa nukkumassa. Vielä illallakin laiskiainen makoili samassa asennossa samalla oksalla. 

Täällä päin maailmaa tytöt saavat yleensä korvakorut jo päivän tai kahden vanhoina, sairaalassa sairaanhoitajan toimesta. Se on kuulema helppo tapa erottaa vauvan sukupuoli. Asiasta juteltuani yhden äidin kanssa, hän totesi että nainen on kuin talo ilman maalia tai seinä ilman tauluja ilman korvakoruja. Ne kuulema kehystävät kasvot. Itselläni ei ole juuri koskaan koruja korvissa, mutta kummasti heti seuraavana päivänä sormet ajautuivat korurasialle ja korut korviin.  Vaikka noin lähtökohtaisesti ajattelenkin, että sukupuoliroolitus jo yhden päivän ikäisenä on varsin mielenkiintoista ja tarpeetonta.

Laskin, että viimeisen 80 päivän aikana mies on ollut kanssamme 15 päivää ja taas se lähti hommiin. Hyvä hyvä juttu monelta kantilta katsottuna, mutta lapset toki ovat aika hukassa ja ikävä on massiivista. 

Ehdottomuuteni aamupuuroon on alkanut vihdoin hellittää. Viikonloppuisin on tarjolla sitä mitä itse kukin tahtoo. Pienin haluaa aina jugurttia pähkinöillä ja hunajalla. Isompi taas paistetun kananmunan ja sulanutta juustoa leivän päällä. 

Olen ollut niin monen eri kansallisuuden sekamelskassa, erilaisten uskomusten ja tietojen parissa, mitä moninaisimpien kommunikointitapojen keskellä, että sitä aistii ja näkee ympäristönsä eri tavoin kuin ennen. Välttäen viimeiseen asti mielestäni vaarallista ajatusta siitä, että voisin tulkita tai analysoida ihmisiä rivien välistä, jotenkin mielessäni sanoittaa tai luoda tarinoita/totuuksia toisten elämistä, koska niin monin eri tavoin me koemme maailmaa, että todellisuuden kanssa harvoin niillä omilla olettamuksilla on mitään yhteistä. Haluan jutella ja kuunnella, oppia ja ymmärtää. Rakastan siis tätä erilaisten tapojen sekamelskaa, mutta tällä kaikella halusin pohjustaa sitä, että kumman nopeasti toisen suomalaisen tavatessa se joku yhteinen ymmärrys löytyy. Ehkä ennemmin luottamus. Semmoinen olemisen helppous, kun ei olekaan kaikki aistit valppaana ottamaan vastaan erilaisia ihmisyyden ilmentymiä. Vietimme päivän vastikään tänne muuttaneen perheen seurassa. Se oli mukavaa se!

lauantai 23. syyskuuta 2017

Ulkosuomalaisen mittatikku

Olen aina tykännyt ajan patinasta, mummoloiden ovenkarmeista, jonne on merkattu lasten kasvua sukupolvien ajan. Tykkään paljon ajatuksesta, että asuu ikänsä samassa paikassa ja siihen paikkaan itseensä kietoutuu kasvu ja kehitys ja. (Ajatuksen tasolla siis vaan, käytäntö on osoittautunut toiseksi, hah!)




Niinpä kun muutama vuosi sitten miehen kanssa asiasta puhuimme ja ikävöimme hieman sitä jatkumon puolta elämäämme, keksimme tämän matkassa kulkevan mittatikun. Lapset rakastavat nähdä pituuskasvunsa, me taas voimme ajatella, että saamme kantaa jotain mukanamme aina sinne missä kotimme on. Mittatikku hengaa autotallissa suurimman osan ajasta ja aina, kun joku muistaa niin se kaivetaan esiin ja mitataan. Mietitään ja vertaillaan, että miten vanha on missäkin ollut ja missä niitä mittoja on otettu. 

Tämä on ihan tämmöinen kevyt "rimalauta", ihan itse just keksin nimen tuolle puunpalaselle. Joustavakin. Just hyvä kulkemaan matkassa mukana. Ei kyllä ihan matkalaukkutavaraa :)



torstai 14. syyskuuta 2017

Reipas viikon kooma

Hurrikaanien ja maanjäristyksen tehdessä järkyttyvää tuhoa Meksikossa ja Karibialla, me olemme sairastaneet urakalla. Naapuriperheen sairastastettua kolme viikkoa oli meidän vuoro. Kuopus oli yli viikon kuumeessa joka toinen päivä ja yö, nenän vuotaessa ja hengityksen rohistesssa. Minä jatkoin lauantaina sairastamista, eilen sain ensimmäisen kerran levättyä päiväsaikaan. Makuulla olo ei ole oikein onnistunut, koska hengitystiet menevät samantien tukkoon ja paineen tunne on sietämätön. Lääkärissä käynyt naapuri toi eilen jotain maagista lääkettä, joka pitää hengitystiet auki 12 tuntia. Sen otettua tuntui, kun koko nainen olisi kuivunut kasaan. Ei enää painetta vaan ah niin ihanaa unta. Tänään on pitkästä aikaa olo, että ehkä tämä tästä. Kuume sahaa edelleen ylös ja alas, mutta olo on parempi.

Hurrikaanit eivät ole vaikuttaneet meihin Panamassa, täällä on satanut ja ukkostanut kuin aina sadekauden aikaan. Mutta se ei silti poista sitä tuhoa minkä Irma on saanut Karibialla aikaan. Kokonaisia saaria on tuhoutunut täysin maantasalle, mitään ei ole jäänyt ehjäksi. Kommunikointi on olematonta ja tietoa ei saa oikein mistään. Ihmisillä ei ole enää puhdasta vettä. Tilanne on paha. Meksikon maanjäristys aiheutti semipienen paniikin tsunamiuhan muodossa, mutta se rauhoittui melko nopeasti eikä tsunamia syntynyt.

Huomenna pienin muruseni täyttää vuosia.


K-o-l-m-e. 

Kolme niin pitkän lyhyttä vuotta. Olen huomannut pysähtyväni usein ihmettelemään kuopusta viime päivinä. Missä välissä se oppi puhumaan? Milloin siitä tuli uskomattoman voimakastahtoinen vastarannan kiiski? Itseluottamusta tähtiin asti uhkuva tomera toimija? Olemme nykyään jatkuvalla törmäyskurssilla, jolla minun on erittäin vaikea muistaa olevani se 34 vuotta vanhempi vanhempi, jonka pitäisi muistaa, että isot tunteet tulevat ja menevät ilman että minun pitää tempautua niihin jokaiseen mukaan. Kuopus on ainakin yhtä puhelias ja äänekäs kuin veljensä. Kuopus on myös todella herkkä, semmoinen joku sisäsyntyinen oikeudentaju on vahva, reiluus ja suoruus toiminnassa. Tämäkin ihan veljensä lailla. 

Huomenna juhlimme kuopusta! Pieni on jo viikon verran toiveikkaasti pyytänyt meitä laulamaan ja aloittamaan juhlat.


maanantai 4. syyskuuta 2017

Ocean fixes everything

Eilen muistin taas ihan liian hyvin kuinka tärkeää on lepo ja rutiinit. Ruoka ja kellonajat. Sitä aina välillä ajattelee, että kyllähän me nyt päivä voidaan mennä miten vaan. Mutta jos vajaa kolmevuotias syö synttärijuhlilla vain suklaakakkua ja juo kolme pillimehua, skippaa päikkärit ja pulikoi koko päivän vedessä ja kierii hiekassa, niin illalla tai edes iltapäivällä ei ole enää hauskaa. Illallinen ravintolassa (rannalla meressä pulikoiden) ja kaksi ranskalaista vatsassa ei korjaa tilannetta. Viisivuotiaana kohdalla tilanne on aivan toinen, täynnä yhteistyötä ja ymmärrystä.

Tämä aamu toi kuitenkin taas rauhan, uni ja kaurapuuro auttaa. Viimeisenä hiljalleen heräävä ranta, Tyynen valtameren kerrankin pehmeät aallot ja loputon hiekkaranta. 






torstai 31. elokuuta 2017

Pohjolan kesässä

Että en unohtaisi just niitä asioita mitä muistan tänään menneeltä Suomen reissulta.

Muista kertoa lapsillesi, etenkin sille pienimmälle, että lentomatkan jälkeen alkaa se varsinainen matka. Stressasin niin paljon lentopelkoisena itse lentomatkaa, että unohdin ihan ettei pienin hiffaa ihan itsestään, että aiomme olla reissussa monta viikkoa. Jo seuraavana päivänä pienin pyysi tomerasti, että lähdetään jo takaisin kotiin. Itse lentomatkat sujuivat lasten osalta oikein hyvin. Ei ollut mitään ongelmaa oikeastaan missään kohtaa, vasta Suomen päässä lentokentältä kotia ajettu automatka oli hieman haastava. Siinä kohti takana oli jo vajaa vuorokausi matkustamista, joten se oli ihan ymmärrettävää.

Savolainen maalaismaisema on ainutlaatuisen kaunis, yksi vanhimmista ja rakkaimmista ystävistäni rakastui mieheen, joka asuttaa upeaa maalaismaisemaa ja mekin pääsemme osalliseksi tästä upeasta paikasta aina ilmestymällä paikalle. Niin kätevää ja mahtavaa! Tietysti paikan upeuden tekevät itse ihmiset, mutta uskon maisemienkin sielua hoitavaan voimaan.

Kun lapset on saanut illalla nukkumaan niin on kyllä aivan parasta tehdä muutama voileipä. Mun voileipäonneen kuuluvat oleellisena osana jälkiuunileipä (mitä kovempi sen parempi), voi, salaatinlehti, kipparikallen juusto, graavilohi ja kurkku. Ilman graaviakin on ihan parasta. Kunhan on jälkiuunileipä.

Kesällä kasvikset ovat ihan parhaimmillaan, herneet ja mansikat ovat niin hyviä, että niitä voisi syödä loputtomiin. Herneet ovat pienille lapsille myös oiva hienomotoriikan harjoittelun väline. Palko vaan käteen, tosin sitä ennen pitää varmistaa, että lapsi on saanut jo herneitä maistaakseen, jotta motivaatio pysyy yllä palkojen aukaisuun ja herneiden poimimiseen.

Internetti. Miten se voi toimiakin niin hyvin? Puhelimessa ja missä vaan. Ei juuri näkynyt pyörivää palleroa näytöllä Suomessa. Täällä taas alituiseen ja olen jo ihan tyytyväinen, jos se pyörimisen jälkeen avaa tai lataa jotain.

Kauppojen hedelmä -ja vihannesosastot ovat aivan uskomattomia aarreaittoja ja tuotteet tänne verrattuna edullisia.

Lasten suomi, miten ilahduttavaa on huomata kuinka kielitaito vahvistuu ihan ilman ponnisteluja. Kuopuksella on pian kolme vuotta elämää täynnä ja Suomessa suomen kielen tuottaminen otti aimo harppauksen. Ja nyt taas englantia tapaillaan ihan uudella innolla.



Asioista ja treffeistä sopiminen on jotenkin niin helppoa ja vaivatonta. Suomessa ajattelemme jotenkin niin eri tavalla, ehkä ihan ajattelematta sen teemme. Ihmiset antavat arvoa toistenkin tekemisille ja sovituille asioille. Kukaan ei heitä kevyesti, että tavataan ylihuomenna ja sitten peru viime hetkellä sitä ilman painavaa syytä. Vaan silloin kun sopii tapaamisesta miettii jo hetken, että sopiiko se omiin menoihin ollenkaan ja sen mukaan sitten puhuu ja lupaa. Minulle tämmöinen ajattelu on tapa arvostaa myös toisen ihmisen aikaa. Vaikka sitten itse treffejen sopiminen olisikin hieman säätöä ja useampaa viestiä vaativaa. Ehkä tosin tämä tapa syö hieman sitä hetkessä elämisen riemua.

On ihan ookoo kaivata omaa rauhaa ja aikaa. Kuuden viikon aikana vietimme vajaan 24 tuntia oman perheen kesken. Se on vähän se. Toisaalta sitten loppuosan vuodesta vietämme keskenämme tai ainakin minä lasten kanssa. Mies on ollut kyllä tosi paljon poissa kotoa eikä lomallakaan ollut kanssamme kuin vajaan kaksi viikkoa. Semmoista normaalia koko perheen eloa yhdessä pidemmän aikaa kuin yli viikon en edes muista. Siitä on aikaa. Sitä on ikävä, mutta hyvä on näinkin (ups, meni ohi aiheen).

Iso kiitos silti kaikille ketkä meitä malttoivat majoittaa, tiedän että olemme meluisia, syömme monta kertaa päivässsä, pyykkiä syntyy koko ajan, tavarat ovat milloin missäkin. Ajattelen aina, että olisi kiva vuokrata oma mökki jostain, mutta olen melkein varma että sitten yhdessä vietetty aika vaikka isovanhempien kanssa pienenisi entisestään.

Ravintoloiden tarjoilijat ovat hurjan nuoria ja silti niin päteviä. Yhdessäkin uudessa turkulaisessa ravintolassa sellainen niin nuori ja raikas tarjoilija vaan kepeästi jutusteli asiakkaiden kanssa ja ohimennen osasi suositella juuri oikeanlaiset viinit. Panamassa on palvelukulttuuri monessa paikassa vielä tosi jäykkää ja vaikka tatuointeja ja lävistyksiä ei näy kuin tosi harvakseltaan.

Shotseja ja t-paitoja ei sitten tarvittu ollenkaan. Kylmäntajun voi kadottaa, minulla oli mukana pari "pitkähihaista" eli sellaista paitaa, jossa hihat on just kyynärpäiden alapuolelle. Noh, kylmähän niiden kanssa tuli. Niitä pakatessa uskoin vahvasti siihen, että ei mitenkään voi olla liian kylmä jos on sellainen puolihihapaita päällä. Nyt voin todeta, että kyllä voi olla liian kylmä.

Suomen kesän jälkeen esikoinen on vakuuttunut siitä, että haluaa suomalaisen vaimon, dear god. Miten tähän on tultu?








tiistai 22. elokuuta 2017

Helpompi hengittää






Kaksi päivää taukoamatonta sadetta tietää tiiviisti sisällä vietettyjä tunteja. Naapurin lasten yökyläilyä, suomalaisia lettuja ja kaurapuuroa. Yksi aikuinen ja neljä poikaa tarkoittavat hirmuista määrä desibelejä, kuhmuja ja mustelmia sekä vähintään yhtä paljon naurua ja iloa.

Sunnuntain iltapäivänä rummuttava sade alkoi muuttua usvaiseksi pumpulisateeksi ja hiljalleen sade lakkasi kokonaan.

Kylläpä vaan teki hyvää päästä ulos. Antaa lasten valita kulkupelinsä ja vaan hengittää tiiviin happirikasta ilmaa, joka ei ole paahtavan kuuma.




Ojia pitkin virtaava vesi sai kaikkien mielen rauhoittumaan. Lapset nopeasti halusivat seurata kuinka mikäkin virtaa veden mukana, kuinka pienet kivet virtaavat, painavammat jäävät paikallaan vahvoina vastustamaan virtaa, lehdet kieppuvat vauhdilla eteenpäin.


Kuinka uskomattomalle tuntuukaan taas se, että täällä vain kasvaa villinä mangopuita kaikkialla ja banaanipuitakin vähän siellä sun täällä.



maanantai 21. elokuuta 2017

11 pientä kysymystä - liebster award

Thaimaanrannanmaalari Heidi muisti minua jo joskus kauan aikaa sitten kivalla blogihaasteella. Kiitos! Minulla jäi koneen käyttö vähälle (ei tarkoita ettenkö netissä olisi kuitenkin aikaa viettänyt), ja niin vaan unohtui tarttua haasteeseen mukaan. Haasteen tarkoituksena on tuoda esiin uusia blogeja (tämäkin on jo kaksivuotias melkein, eka blogi Namibiasta jo vuodelta 2008, hui!), joten aika vanhana mukana olen, mutta menköön.

Menen nyt aluksi kaikkien sääntöjen mukaan ja oion vasta sitten lopussa.

Liebster Awardin säännöt: 
  • Kirjoita postaus palkinnon saamisesta ja julkaise se blogissasi
  • Kiitä henkilöä, joka nimitti blogisi ja linkkaa hänen bloginsa postauksessasi
  • Lisää blogiisi Liebster Awardin logo osoitukseksi palkinnosta
  • Lisää postaukseen myös palkinnon säännöt
  • Vastaa palkinnon antajan esittämiin kysymyksiin
  • Nimitä 5-11 uutta blogia
  • Keksi kysymykset bloggaajille, jotka nimität
  • Ilmoita nimityksestä valitsemillesi bloggaajille ja linkkaa oma postauksesi heille
  • Linkkaa Liebster Award -postauksesi myös sinut nimittäneen blogin postaukseen (eli esim. tähän)




1. Mikä on parasta tämän hetkisessä (tai siinä josta juuri lähdit) asuinmaassasi?

Parasta Panamassa on ehdottomasti meidän kaverit, lämpö ja rannat.

2. Entä ikävintä?
Ihan kamala liikenne.

3. Mikä on ollut kaikista käymistäsi maista mieleenpainuvin? 
Kaikista käymistä maistani mieleenpainuvin? A-pu-a. Kaikki jollain tapaa. Mulla on tapana muodostaa vahvoja tunnesiteitä vähän kaikkialle missä käyn, matkustanut en paljoa edes ole vaan olen aina mennyt olemaan pidemmäksi aikaa minne sitten olen päätynytkin. Espanja oli niin tärkeä minulle nuorena, se jotenkin edustaa minulle vapautta. Namibia taas valloitti sydämeni täysin ja siellä menin naimisiin, Kenia taas oli niin vaikea paikka olla, mutta siellä syntyi esikoiseni.

4. Mihin maahan et matkustaisi? Miksi?
Ei ole mitään erityistä mielessä, ehkä johonkin tosi voimakkaasti luonnonvoimille riskialttiina olevalle alueelle.

5. Mitä asioita kaipaat Suomesta?
Perhettä, ystäviä, koiriamme, raikasta ilmaa, saunaa ja jälkiuunileipää.

6. Mikä on ollut pelottavin tapahtuma uudessa asuinmaassasi?
Voimakkaat ukkosmyrskyt. Olen oppinut täällä, että on olemassa "tormenta electrica" eli sähkömyrsky. Salamoi jatkuvasti ilman mitään taukoa ja ilma sähköistyy siitä hyvästä. Ihan nämä perusukkosetkin ovat minusta pelottavia. Talo tärisee ja ukkoset ovat pitkiä ja taivas salamoi myös aikalailla nonstoppina.

7. Voisitko kuvitella asuvasi jossain muussa maassa kuin tämän hetkisessä (tai edellisessä) tai Suomessa?
Helposti.

8. Mikä oli vaikeinta ulkomaille muutossa?
Kyllä se oli ne ensimmäiset yksinäiset kuukaudet, kun takana oli reipas vuosi nukkumatta, sylissä yksivuotias ja kolmevuotias, joita myös harmitti muutto vietävästi. 

9. Kuinka ulkomailla asuminen on muuttanut elämääsi?
Se on varmaan muuttanut aika tavalla kaiken ja sitten ei kuitenkaan mitään. Yhtäaikaa on levoton olo ja silti haluaisi kasvattaa juuret rauhassa jonnekin. Mutta sitten taas toisaalta on valaisevaa ymmärtää, että millään materialla tai tavaramäärällä ei onni tule vaan se asuu hetkissä, ihmisissä, ihmissuhteissa, yhdessäolossa, kuuntelemisessa, kunnioituksessa.

10. Nimeä kolme kauneinta rantaa, jossa olet käynyt?
Kolme kauneinta. Ehdoton ykkönen Kallaveden ranta äitini kodin takana,  seuraavana perässä Long Beach Namibiassa ja San Blas Panamassa.

11. Uskotko muuttavasi joskus takaisin Suomeen?
Uskon.

En osaa nimittää uusia blogeja, listalle ei ole tullut oikein mitään uutta, olen ihan jumiutunut samoihin, mitä olen jo kauan lukenut. Tai siis onhan tullut yksi uusi ulkosuomalaisblogi-ihastus. Kuka sanoo ettei voisi muuttaa unelman perässä Hawaijille? Pienten lasten kanssa koko perheen voimin vielä tuoreita ajatuksia siitä miten kipeältä ja silti just oikealta muuttaminen tuntuukaan. Kuulun suhteellisen aktiiviseen face-ryhmään, jossa tulee aina mielenkiintoisia blogeja vastaan, mutta hajamielisenä en niitä usein enää uudestaan löydä. Mutta käykää ihmeessä tutustumassa Hawaijin menoon.

Konalla

Ja toisena vielä vihreän saaren emäntä Irlannista, suhteellisen tuore ulkosuomalainen sielläkin bloggaa Irlannista, siitä millaista elämä on kun muuttaa pienen lapsen kanssa miehen työn perässä. 

Vihreansaarenemanta

Tarttukaas haasteeseen, jos ette vielä ole ehtineet aiemmin :) Mun mielestä nämä Heidin kysymykset oli just hyviä tähän, joten oion tässä kohtaa ja pyydän vastaamaan niihin!




perjantai 18. elokuuta 2017

Ajattelin olla tänään tehokas, tulin lähikahvilaan koneen, laturin, vihkojen ja kirjojen kanssa. Moneksi viikoksi lataukseen unohtunut läppäri on menettänyt tehonsa, akku tyhjenee heti. Kahvilassa ei ole yhden yhtä pistorasiaa asiakkaille, ennen toiminut nettiyhteyskään ei enää pelitä.

Facessa on Newspekin ilmoitus Turun puukotuksista. Aamupäivän työtunnit muuttuvat pian Twitterin seuraamiseen. Eri uutissivustojen jatkuvaan päivittämiseen, muutamaan viestiin Turkuun päin, kyyneleet valuvat pitkin poskia enkä edes tiedä mille itken. Epämääräisesti kaikelle. 

Saan koneeseeni jonkun nettiyhteyden, mutta akku loppuu. 

Pari tuntia myöhemmin istun edelleen samalla penkillä, kadulle tuijottaen, ymmärtämättä yhtään enempää. Vielä olisi kymmenen minuuttia viranomaisten tiedotustilaisuuteen. 

Ajatukset ovat Turussa.

torstai 17. elokuuta 2017

Elokuun paluu

Paluu tähän arkeen täällä on sujunut, noh, jotenkin. Ensimmäinen viikko oli kuherrusta ja aikaeroon tottumista. Aikaisia aamuja ja pitkiä päiväunia, uusi rantapaikka ihan meidän vieressä, uima-allasta ja perhettä. Utuista, onnellista ja väsynyttä perhehöttöä.

Tällä viikolla mies lähti x-ajaksi reissuun, lapset tutustumaan koulumaailmaan ja minä pitämään lankoja käsissä. Voi miksi täällä ei voisi olla cittarin kaltaista kauppaa tai edes pientä tavallista kauppaa, josta voisi ostaa kaiken ruuan? Vaikka asuinalueellemme viime maaliskuussa avautunut kauppa onkin pelastanut ja helpottanut paljon niin se on auttamatta pieni ja hirmuisen kallis eikä sieltä perusjuttuja enempää ole tuotteita ja niitäkin on silloin kun on. Ulkoilmatori, jossa on kaikkea mahdollista kasvista ja hedelmää vaatii seuralaisen mukaan ja aikataulujen sovittelu kavereiden kesken on vielä vaiheessa. Tori vie aikaa myös yhden aamupäivän ajan. Toinen kauppa mistä taas voi ostaa lihaa, kalaa, puhdistustuotteita ja viiniä on myös ison automatkan päässä ja vie myös yhden aamupäivän. Perusasioiden tekeminen vie niin paljon aikaa täällä.

Vettä on satanut aina välillä mutta ei mitenkään edes joka päivä, mutta kun sataa niin silloin sataa. Kun ukkostaa niin silloin taivas välkkyy taukoamatta ja talo tärisee jyrinästä. Luonto on voimakas. Ulkona on toki kuuma, sateettomat illat ovat maagisen kauniita, kun aurinko laskee vuorien taakse ja värjää taivaan milloin oranssiksi ja milloin purppuraksi, sirkat aloittavat korkealta ja kovaa soittonsa, sammakot kurnuttavat katuojissa ja ilma on seisahtunut uutta tuulenpuuskaa odottamaan.

Esikoinen on sujahtanut englantia pälpättäväksi innokkaaksi kavereiden kanssa touhuavaksi esikoululaiseksi. Esikoulu on jännittävä minulle. En oikein vieläkään tiedä, että mitä mieltä siitä olisin. Lapsi on innoissaan, opettaja on aivan mieletön tyyppi. Ensimmäisen päivän jälkeen lapsi sanoi open olevan kiva ja niin hauska. Nice and so funny. Se on paljon se, erityisesti tuo hauska rauhoittaa mieltäni, koska lukujärjestyksen lukeminenkin jo hengästyttää minua, mutta jos lapsilla on hauskaa sen kaiken tekemisen keskellä niin hirveän huolissaan kai ei tarvitse olla.

Kuopus taas ei ole ollut yhtä mielissään. Sadattelen mielessäni itseäni siitä kuinka annoin kaksi aamua mennä niin huonosti ja annoin open ottaa ohjat käsiinsä ja lapsen kirkua ja itkeä. Uskon vakaasti siihen, että lapsi voisi jäädä myös ihan mielellään kun on vaan tarpeeksi luottavainen ja mukautunut ja sujut tilanteen kanssa. En millään tykkää tavasta, jossa lasta ns.karaistaan ja kovetetaan. Tänään olin kauemman aikaa luokassa mukana, mutta aistin kyllä miten se harmitti opettajaa ja olen vähän huono pitämään tuommoisissa tilanteissa oman pääni. Tuli ikävä systeemiä missä vanhemmat voivat ilman paineita olla lapsen mukana kunnes lapsi itse haluaa jäädä. Olo on epämukava ja epäileväinen.

Ehkä nyt painan vaan julkaise-nappia. Minulla on arkistoissa viime keväältä ja kesältä monen monta aloitettua juttua, mutta sitten en jostain syystä olekaan niitä julkaissut tai kirjoittanut loppuun. On alkanut epäilyttää tai homma on keskeytynyt tai koko kirjoitus ollut vaan ihan turhan tuntuinen.


tiistai 9. toukokuuta 2017

Toukokuun alussa

Päivät, viikot, kuukaudet sekoittuvat toisiinsa, havahdun siihen, että kaiken tohinan keskellä
esikoiseni viettää pian viidettä syntymäpäiväänsä. Minun opettajani, uskomaton leijonamieleni. 

Meillä menee ihan mukavasti. Tänään ja tässä. Viime kuukausiin on mahtunut ihan liian paljon räkää ja sairastelua. Unettomia öitä ja suuria suunnitelmia, hyvää tekemisen pöhinää. Olo on toiveikas tulevan suhteen. Yhä useammin huomaan katsovani miestäni huokaisten mielessäni kuinka me selvittiin pikkulapsiajasta. Vielä arvet aika tuoreina ja raakoina, mutta kuitenkin. Just nyt on hyvä. Elämä pyörii oman perheen ympärillä, ja silti kaiken aikaa tunnen kuinka se alkaa ulottua jo hieman sen ulkopuolelle, kuinka se palo tehdä ja energia ajatella ovat syttyneet uudestaan, kodin ulkopuolisiin asioihin. Mutta nyt ollessani tilanteessa missä minulla on vapaus valita, olen onnellinen siitä, että minulla on kaikki aika olla läsnä lasteni arjessa. 

Jos ennen en ole vielä halunnut ajan pysähtyvän vaan lasteni kasvavan, niin nyt se voisi hetkeksi pysähtyä. Esikoinen ja kuopus ovat kaikessa mahdottomuudessaankin just nyt niin antoisaa seuraa. Alle kolmivuotiaani hämmästyttää minua päivittäin kolmikielisyydellään, esikoiseni taas suurella sydämellään, tarkkanäköisellä huolehtivaisuudellaan. 

Istun pitkästä aikaa niin, että on aikaa kulutettavana. Esikoinen aloitti tänään hiphop-tanssin. Odotan koulunpihalla, katson kuhinaa, ilmastointikoneet pauhaavat raskaasti vieressä, vanhempia tulee ja menee. Poskipusuja vaihdetaan ohimennen. Itikat kiusaavat ja ilma on painostava. 

Minulla on ollut ikävä blogiani ja monta muutakin blogia. 

 
 

 

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Kun pääsiäinen sekoittaa pään

Aargh. Pääsiäispupu teki sittenkin viime hetkellä loikkauksensa meille. Lauantai-illan pimeydessä nukkumaan menon lähestyessä esikoinen huolestuu enemmän ja enemmän. Kyselee, että milloin ne porkkanat jätetään pääsiäispupulle. Olen pitkin viikkoa ja päivää parhaani mukaan muistellut pääsiäisen tarinoita, niin raamatusta kuin suomalaisista perinteisistä. Kertonut pääsiäisnoidista ja virpomisesta ja myös Jeesuksesta, tarinoina ja eri ihmisten uskomuksina. Unohtamatta tietenkään itse pääsiäiskukkoa.

Kaverit ovat tietysti kertoneet esikoiselle pääsiäispupusta, hieman on mieltä askarruttanut että mitä miettiä. Tuleeko meille suomalainen kukko vai amerikkalainen pupu. Päätin, että molemmat.

Pari viikkoa sitten avattu kauppa asuinalueellemme tuntuu suorastaan ihmeeltä. Tuntuu uskomattomalle, että noin vaan sen kummempia suunnittelematta voi poiketa kaupassa ja ostaa melkein mitä vaan ruokaa. Mies laittoi tänään lapset nukkumaan ja minä lähdin toteuttamaan pääsiäispupun hommia. Se on virallista, olen seonnut ja antanut amerikkalaisten vallata sieluni. Seuraavat kuvat todistakoon sen.

 
Pupulle jätetyt porkkanat, jep jep.

 

Pupun tuomat yllätykset, pari muovimunaa, joiden sisälle olen laittanut suklaata, yhdet kinderit, pieni pääsiäispupusuklaarasia ja vesipullot (tulee sentään tarpeeseen). 

Yön aikana kukko käy vielä munimassa sänkyyn kinderit, toisenlaisia suklaamunia ei täällä olekaan.

Pääsiäislomalla

Pojat kiipeilee allani ja päälläni, joka suunnassa. Leikkien omaa leikkiään, kotista. Tällä kertaa pikkuautoilla. Pikkuveli saa äidin ja vauvan osan ja isompi isän ja veljen. Pääsiäislomaa on vietetty jo melkein viikko. Aloitimme loman satumaisen kauniilla  aarella San Blasin saaristossa. Läpinäkyvät turkoosit aallot ja vaalea hiekka. Palmupuita kookospähkinöineen. Snorklasimme, uimme ja rakensimme hiekkalinnoja. Söimme ja nukuimme teltassa. Tarpeellinen irtautuminen arjesta.

Arkipäivät vietimme kotona, välillä töitä tehden ja hampaita kiristellen. Hetkittäin olostamme nauttien. Kuopus on sairastellut, yskää ja kuumetta. Yskää niin paljon että oksettaa. Katkonaisia unia ja ärtyneitä aamuja on pääsiäislomaamme mahtunut paljon.

Poikani leikkivät ilahduttavan paljon jo yhdessä ja suorastaan pyytävät saada olla rauhassa. Kuopus ihannoi isoveljeään minkä pieneltä sydämeltään kykenee. 

Tänään toivon Tyynen valtameren pitävän meitä hyvänä. Annetaan meren tehdä taikojaan!

 

 

Heh, ei hullumpi näkymä teltasta. Teltan ovea ei voinut sulkea, koska kuumuus. Tämä näkymä oli viimeinen ja ensimmäinen mitä näimme. Melkein täysikuu valaisi niin, että pimeää ei ollu missään vaiheessa.

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Panama Panama

Panamassa tapahtuu kummia. Ihmeellisistä salaliittoteorioista kuulee joka päivä. Sähkönjakelu on katkeillut pari viikkoa, pari kertaa isosti ja muuten on tullut niitä jonkinlaisia piikkejä, jotka voivat rikkoa sähkölaitteita. Panama on ottanut erittäin tiukan linjan viisumien kanssa, maahan ei enää pääse niin vaivattomasti kuin ennen. Valtio on perinyt joitain yrityksiä itselleen ja presidentin toimia ihmtellään, hän kun kommentoi kiihkeimmin liikenneruuhkia kuin valtion todellisia ongelmia. Mielenkiintoista. Näin naapurusto kuiskuttelee.

Minä jatkan "yksinhuoltajuutta" kolmatta viikkoa ja vielä taitaa olla reilusti enemmän edessä. Päivät kulkevat omalla painollaan, ainakin nyt kun viikon verran kestänyt sairastelu alkaa olla takana ja yötkin olen päättänyt pyhittää nukkumiselle. Mutta voi veljet, kun viikonloppu voi tehdä vaikeaa. Viime viikonloppuna olimme vain kotona lasten kanssa, en tainnut nähdä yhtään aikuista muualla kuin kaupan kassalla, mies oli väsynyt ja ärtynyt puhelimen toisessa päässä ja kaikki kamut jossain muualla. Tukkoiset nenät ja yskä pitivät huolen siitä ettei uima-altaallekaan viitsinyt mennä. Yleensä tykkään puuhailla kotona lasten kanssa enkä niin kaipaa menoja, mutta nyt ajattelin osallistua lasten kanssa edes johonkin aktiviteettiin, jotta poistumme kotoa ja äidin pää pysyy kirkkaampana.

Elämä tosiaan kulkee minun kohdallani sykleittäin, välillä on mukava flow, kun energia ja harmonia on vahvemmin läsnä ja sitten taas tulee näitä aikoja, kun päivän jälkeen voi hymyillä, kun on selvinnyt päivästä toiseen.

Mielen päällä on parissa blogissa esillä olleet kielikysymykset, lasten monikielisyys ja siihen liittyvä pohdinta sekä erilaiset näkemykset. Ehkä pian pääsen sukeltamaan aiheeseen täälläkin.



torstai 16. maaliskuuta 2017

Väsynyttä blogin päivitystä

Ensin oli karnevaaliloma viikon verran koulusta, sitten mies lähti työmatkalle ja minulla oli viikko täynnä tapahtumia ja menoja, unta ei juuri ollenkaan. Miehen ensimmäisen poissaloviikon lapset heräilivät joka yö, kömpivät viereeni ja nukkuivat tyytyväisinä pyörien ympäri sänkyä. Minä en osaa nukkua silloin ollenkaan, turhaudun ja pihisen. Mutta en sitten kuitenkaan millään raaski siirtäää hymyillen nukkuvia lapsiakaan. Joten joko pihisen kiukusta omassa sängyssä loppuyön tai siirryn lasten sänkyyn nukkumaan. Onneksi tätä kesti vain viikon verran. Sitten kuopus sairastui, minä perässä ja esikoinenkin päiväksi. Puhelimen unikello kertoo karua kieltä, viikon keskimääräinen nukkumisaika (eli aika jolloin puhelin ei ole ollut kädessäni) on kuusi tuntia ja yhdeksän minuuttia yössä. Olen kukkunut illat, mutta aamuisin on aina herättävä kuudelta, että ehdimme ajallamme ovesta ulos. Sanomattakin on selvää, että äiti alkaa olla väsynyt. Väsyneenä minulla alkaa helposti vaikeudet nukahtaa ja saatan pyöriä koko yönkin sängyssä, välillä nukahtaen kevyeen koiranuneen.

Paljon on tapahtunut, olen emännöinyt vihdoin kokkikerhon, teimme pataleipää, kikhernesalaattia ja wasabilohisalaattia. Pataleipä oli suuri menestys! Niin helppoa ja hyvää ja variaatioita niin monta kuin tekijääkin.Viime viikolla oli myös isot valokuvaukset, yhden kamun synttärit, toisen vauvakutsut, sain myös paljon aikaan omien töideni parissa. Tämä viikko onkin sitten sairastettu, tänään jo paremmalla mielellä, vaikka olo ei terve olekaan. Univaje ja väsymys eivät oikein auta, väsynyt kroppa sairastuu niin paljon herkemmin. Molemmat lapset ovat tänään ensimmäistä kertaa koulussa tällä viikolla.

Niin paljon kuin blogiani tykkäänkin päivittää ja tänne kirjoittaa niin huomaan kuinka vaikeaa se on jos elämä yhtään heittää ylimääräisiä kuperkeikkoja. Minulle rauhallista ja mitenkään luovaa aikaa ovat aamupäivän tunnit silloin, kun lapset ovat koulussa. Niitäkin on vapaana vain muutama viikossa. Arkeni ehdotonta herkkua ja sellaista hyvän olon tunnetta tuovia hetki ovat nämä aamupäivät, kun saan istua alas ilman hoppua minnekään. Silloin on aikaa miettiä mitä tapahtuu, havannoida mitä ympäristössä tapahtuu tai on tapahtunut, suunnitella tulevaa ja ideoida. Kuopuksen päiväuniaika menee usein esikoisen kanssa lepäillessä ja iltaruokaa valmistaessa, iltapäivän tunnit taas kuluvat lasten kanssa puuhatessa, viidestä seitsemään ovat syömistä, pesua ja iltapuuroa. Kahdeksalta, kun lapset ovat toivottavasti untenmailla alkaa vuoro taas keittiössä, seuraavan päivän eväät ja lounas kouluun. Sitten teen välillä töitä eli suunnittelen seuraavan päivän pilatestunnin tai roikun puhelimellani kunnes sänky kutsuu, juttelen miehen kanssa puhelimessa. Pitäisi ryhdistäytyä, huomaan niin selkeästi kuinka puhelin vie ihan liikaa aikaa ja torpedoi yöunia. Se on kumma miten nopeasti siihen jää jumiin.

Aika selviytymisvaihteella olen ollut viimeiset pari viikkoa, eilen sovin itseni kanssa, että yökukkumisen on loputtava, tietotekniikan jäätävä pois illoista. Energinen arjen flow tulkoon takaisin!

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Yksityiskohtia arjesta

Monessa ulkosuomalaisblogissa kiertänyt haaste arjessa olevista yksityiskohdista, mun mielestä meidän elämä ei niin kovin konstikasta ole enkä millään saa mitään erikoista mieleen. Mutta nämä on näitä jokapäiväisiä asioita meille, joita ilman ehkä jossain muussa maassa voisi olla.

Aina ja joka päivä. Aurinkorasva ja hyttysmyrkky. Esikoisen herkät silmät vaativat rasvalta paljon, parempi kai niin, että käyttää mahdollisimman parabeenittömiä ja lisäaineettomia suojia, koska niitä joutuu niin usein käyttämään. Joka aamu ja ilta moskiitot ja pienen pienet chitrat hyökkäävät iholle ja siinä välissä sitten aurinko. Kovin vaatteilla yritämme suojata ihon, mutta rasvaakin tarvitsee laittaa. UV on lähes aina hälyttävän korkeissa lukemissa. Ulkoilemme vain aamuisin ja iltaisin. Keskipäivän porotus on ihan liian kuuma muutenkin. Joka viikko asuinalueellamme ajaa myrkytysauto ja taloyhtiömme sisällä joka toinen viikko. Sumupilvi on vaikuttava myrkytyksen aikana ja jälkeen, ulkona olemista kehoitetaan välttämään välittömästi myrkytyksen jälkeen. Epäilyttää aina, että mitähän myrkkyä mahdetaan käyttää ja samalla myös, että mikä myrkyn teho on. Moskiittoja ja chitroja on joka tapauksessa aina paljon. Mietin josko myrkky ei tehoa tai sitten vastaavasti, että mitenköhän paljon öttiäisiä olisi ilman myrkkyä.


Google maps ja waze. Näitä appeja tulee käytettyä lähes aina, kun lähden täältä lintukodostamme, niiden avulla saa edes jotenkin realistisen kuvan ruuhkista. Panama City on myös niin iso, että tunnen vain pienen murto-osan reiteistä. Jos lähtee väärään aikaan tai jos on sattunut joku onnettomuus niin liikenne voi jumiutua tunneiksi paikalleen.


Vesipullot ja eväsrasiat. Olen huono pursuavien kaappejen kanssa, mieluiten haluaisin, että jokaista asiaa on vain yksi, mutta eväsrasiat ja vesipullot ovat niin ahkerassa käytössä, että niitä on oltava enemmän kuin yksi per pää. Silti se ei poista ärsytystäni muovia pursuavista kaapeista. Vesipullo on aina mukana kaikkialla. Ulkona on niin kuuma, että jano tulee nopeasti. Onneksi Panaman vesi on juomakelpoista, selviämme omilla pulloilla, mutta minä olen tosi nipo veden maun suhteen. Metallisissa pulloissa vesi maistuu nopeasti liian metalliselta, vaikka kuinka olisi niitä kalliita sveitsiläisiä pulloja, muovipulloissa taas yhtään seisonut vesi maistuu muovilta vaikka kuinka olisi vapaa kaikista muovikemikaaleista, lasinen pullo olisi paras, mutta kenenkään laukku ei vedä neljää lasipulloa, lasiset myös painaa paljon. Ei ole helppoa tämä nirsopulloilijan elämä. Meidän ei onneksi tarvitse käyttää erilaisia vesiautomaatteja taikka kantaa vettä kaupasta kotia. Lapsille taas pakataan eväät joka päivä kouluun, kylmäkallen kera erityisessä eväskylmäkassissa, esikoiselle pakataan eväiden lisäksi lounaskin.

Kouluvaatteet lapsilla, ihanan helppoa. Tarvitsee vain tietää onko liikuntaa vai ei, liikuntapäivänä on eri vaatteet kuin tavan päivänä. Ei tarvitse käydä sen enempää keskusteluja lasten kanssa, että mikä paita on tänään hyvä, koulussa ei myöskään tarvitse vertailla toisten kanssa mitä kenelläkin on päällä.

sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sunnuntaiaamun herättäjä



Your children are not your children.
They are the sons and daughters of Life's longing for itself.
They come through you but not from you,
And though they are with you yet they belong not to you.

You may give them your love but not your thoughts,
For they have their own thoughts.
You may house their bodies but not their souls,
For their souls dwell in the house of tomorrow,
which you cannot visit, not even in your dreams.
You may strive to be like them,
but seek not to make them like you.
For life goes not backward nor tarries with yesterday.
 -Kahlil Gibran-

lauantai 25. helmikuuta 2017

School Spirit Week ja viikon hajanaiset

Tällä viikolla pojilla on ollut hieman erilaisia koulupäiviä kuin normaalisti. Jokainen päivä on edustanut eri teemaa ja sen mukaan lapset ovat myös pukeutuneet. Maanantaina koulussa oltiin yöpuvut päällä, tiistaina supersankareina, keskiviikkona musatähtinä ja tänään satuhahmoina. Huomenna on ei koulukiusaamiselle -päivä, silloin pukeudutaan valkoiseen.



En tiedä onko se viimeinen viikko ennen lomaa, ensi viikolla on karnevaaliviikko katolilaisuuden mukaan vai nämä erilaiset asut, mutta tämä viikko on ollut erityisen vaikea monelle lapselle. Paljon turhautumista ja itkua, kiukkua ja riitelyä. Ei niinkuin koulu viikkoa markkinoi, paremman yhteishengen puolesta vaan pikemminkin sekoittaen pakkaa. Tai ehkä se on viimeinen viikko ennen karnevaaleja, joka tarkoittaa käytännössä viikon lomaa koulusta.



 



Viime aikoina on ollut niin paljon vilskettä ja epävarmuutta ilmassa, että just nyt viikon loma kuulostaa oikein tervetulleelta. Laiskoja hitaita aamuja, tuntejen lillumista uima-altaassa, pyöräretkiä ja puistoja. Meno on villiä Panamassa karnevaalin aikaan, suurin osa matkustaa sisämaahan juhlimaan, vaikka kai kaupunkikin houkuttelee. Useita teitä on joka käännetty niin, että voi ajaa vain yhteen suuntaan (ruuhkien helpottamista) tai sitten katu on varattu karnevaaliparaateille.

Haluaisin kovin nähdä ja kokea karnevaalihumun, mutta joku vaativa ääni sisällä käskee välttämään väkijoukkoja. Mombasassa asuttujen vuosien aikana terroriuhka oli usein todellinen ja siellä on iskostunut jo mieleen isojen tilaisuuksien välttäminen. En koe pelkääväni mitenkään aktiivisesti, mutta on asioita, jotka teen lähes automaattisesti. Auton ovet lukitsen aina lähtiessäni liikkeelle, en ikinä jätä kassia autoon, en pysähdy autolla ajaessa pimeään aikaan, välttelen ruuhkia ja väkijoukkoja, kotona pidän verhot alhaalla.

Viime viikonlopun vietin kahden kamuni kanssa joogaretriitissä. Viikonloppu oli huikea ja sai ajatukset liikkeelle, inspiroi ja antoi valtavasti energiaa, tönäisi minua suuntaan, josta olen aina haaveillut, mutta en ole uskaltanut edes ajatella toteuttavani.

Toivotan kaikille hyviä hetkiä viikonloppuun!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pienisuuri arjen luksus, cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Viime vuoden puolella huomasin, että kaksi suomalaista naista ovat aloittaneet hieman uudenlaisen juttusarjan, podcastien teon. Naiset Ranskan Rivieralta haastattelevat (lähes aina) ulkosuomalaisia kahvittelun merkeissä, haastattelut käydään ihan ääneen puhuen ja näitä haastatteluja voi sitten kuunnella jälkikäteen soundcloudin kautta. Teemat keskusteluissa nousevat pitkälti ulkosuomalaisuudesta ja minua itseäni jokaikinen aihe on tähän mennessä kiinnostanut kovin. On puhuttu peloista ja uskalluksesta, parisuhteesta, lasten koulunkäynnistä, työntekemisestä, imetyksestä ja kaukokaipuusta ainakin. Nyt viimeisimpänä oli mielenkiintoinen haastattelu suomalaisnaisesta, joka on päätynyt Bosnian vuoristoon majatalon pitäjäksi ja mitä kaikkea elämässä ja ajatuksissa on sen jälkeen tapahtunutkaan.

Omasta mielestä ihan parasta seuraa nämä podcastit ovat automatkoille. Minulla menee aina se puolituntia, kun ajan kauppaan ja siinä ajassa ehtii hyvin kuunnella yhden haastattelun. Ei niin haittaa ruuhkakaan, kun on hyvät jutut korvilla.

Haastatteljat Helena ja Lilli vaikuttaa oikein hauskoilta naisilta, molempien äänet ovat myös supermiellyttäviä kuunnella ja muutenkin on kiva kuulla aina muutakin kuin oman perheen suomenkielistä jutustelua, varsinkin itseäni kiinnostavista aiheista. Haastattelut ovat välittömiä ja mukavan avoimia, on jotenkin ihanaa kuunnella välillä suomalaisen rehellistä puhetta ilman sen suurempia kaunisteluita. Täällä päin kun usein on vaikea kuulal/ymmärtää puheesta mitä itse kukin oikeasti ajattelee, koska ihmiset puhuvat niin kauniiseen sävyyn kaikesta, vaikka tarkoittasivat jotain muuta (hah, tosin en tarkoita että nämä naiset ja haastateltavat puhuisvati rumaan sävyyn vaan nimenomaan rehellisesti ilman sokerikuorrutusta). En ole aiemmin oikein päässyt podcastmaailmaan mukaan enkä vieläkään osaa kunnolla käyttää tuota soundcloudia, josta niitä kuunnellaan, mutta onneksi Cafe au laitilla on omat sivut facessa ja sieltä saa helposti klikattua kuuntelemaan sitä haastattelua mitä haluaa kuunnella. Suosittelen lämmöllä.

Cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Henkilön Café au lait - kahvihetkiä maailmalla kuva.
(Kuva Café au lait - kahvihetkiä maailmalla Facebook-sivulta, kuvaaja Heli Sorjonen)



maanantai 13. helmikuuta 2017

Pienet lapseni koulussa

Pian viisivuotias esikoinen ja 2,5-vuotias kuopukseni käyvät koulua. Kansainvälistä IB-koulua ihan tässä meidän naapurissa. Toisen päivä kestää neljä tuntia ja toisen viisi. Kuopus tulee lounaalle kotiin, esikoinen syö lounaan koulussa. Molemmat aloittavat päivän samaan aikaan. Kuopus on vielä pieni, mutta hän on oikein innokas koululainen. Tykkää kovin ja menisi kouluun viikonloppuisinkin. Kotona puhumme suomea, joten halusimme nyt kielen vilkkaassa kehitysvaiheessa mahdollistaa englannin ja espanjan kielen oppimisen perheen pienimmällekin.

Koulu tuottaa kuitenkin harmaita hiuksia ja paljon pohdintaaa tasaisin väliajoin. Panamassa opetusmetodit ovat pelottavan vanhanaikaisia, mietin usein, että kallis kansainvälinen koulu ei välttämättä takaa parempaa jos opettajat ovat kuitenkin opiskelleet opettajiksi vanhentuneiden metodein ja ajatusmaailmoin. Tällä hetkellä tärkeimmäksi mittariksi on noussut lasten into koulua kohtaan. Tosin esikoinen välillä sanoo ettei halua mennä kouluun, koska ei osaa sanoja. Keväällä PK4 eli nelivuotiaden luokalla on tärkeässä osassa kirjainten oppiminen koska viisivuotiaana esikoululuokalla opetellaan jo lukemaan. Esikoinen on vasta lokakuussa aloittanut englanninkielisessä koulussa, joten opittavaa riittää ja äitiä kauhistuttaa, toivo että painetta ei tule eikä koulunkaan puolelta painostettaisi.

Onneksi kuitenkin on paljon hyvää ja moni asia ilahduttaa. Välillä minulla on tunne, että olen seuraamassa jonkinlaista käännekohtaa koulumaailmassa. Toisaalta ne vanhemmat, jotka vaativat leikkimisen lopettamista jo pienten lasten kohdalla ja kovempaa akateemista puskemista ja sitten taas opettajat, jotka malttavat kerta toisensa jälkeen ystävällisesti kertoa kuinka leikki on lapselle tärkeää.

Tämä vuosi on minulle siinä suhteessa helppo sulattaa, että molempien poikien opettajat ovat ehdottomasti sitä mieltä, että leikin, liikkumisen, tanssin ja laulun kautta oppii niin akateemisia kuin sosiaalisia taitoja, mutta koska opettajat pysyvät aina samalla luokka-asteella, lasten opettajat vaihtuvat vuosittain. Ensi vuonna kuopus siirtynee luokalle, jossa on tiukempi aikataulu ja opetus on hauki on kalaa. Se mietityttää. Mutta toisaalta kuopus voi myös jäädä vielä nykyiselle luokalleen toiseksikin vuodeksi, koska ei ole vielä kolmevuotias uuden kouluvuoden alkaessa.


Yllä on esikoiseni lukujärjestys. Koko kouluvuosi mennään samalla kuuden päivän kierrolla. PK4-luokan lukujärjestys näyttää sopivan kevyeltä, useimmat lapset ovat koulussa 7 tuntia, joten aikaa ja tilaa on kaikenlaiselle.


Tämä toinen kuva on taas kuopuksen opettajan lähettämästä jokaviikkoisesta uutiskirjeestä, jossa kerrataan mitä viikolla on tehty muutaman kuvan ja kommentin kera. Opettaja liittää myös aina erilaisia pieniä opastuksia vanhemmille siitä mitä kaksivuotiaan elämä on. Ja ne ovat juuri samanluontoisia kuin tuo tuossa yllä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Paras maa lapsiperheelle asua

Oma kotimaa Suomi on lähes aina, jos ei kärkipaikalla, niin ihan siinä kärjen tuntumassa erilaisissa kyselyissä, joissa mitataan elämänlaatua. Tänä aamuna silmiini osui Inter Nationsin teettämä kysely siitä minkä maan ekspaatit kokevat parhaimmaksi kasvattaa lapsiaan. Suomi oli listan ykkönen. Kai suurimmaksi osaksi sen takia, että koulujärjestelmä koetaan yksinkertaisesti parhaimmaksi mahdolliseksi. Koulutuksen tasoa pitää erinomaisena 70% prosenttia Suomessa asuvista ekspaateista kun luku koulujen tason erinomaisuudesta globaalisti on 21%  ekspaattejen joukossa. Kenelläkään kyselyyn osallistuvalla Suomessa asuvalla ekspaatilla ei ollut valittamista missään lapsiin kohdistuvassa palvelussa: terveydenhoidossa, turvallisuudessa taikka hyvinvoinnissa. Uskomatonta.

Tästä pääsee lukemaan lisää tuloksista.
Business Insider

En osaa ottaa kantaa kyselyn laatuun, mutta sen osaan sanoa, että ajatuksia tämänkaltaiset tulokset aina herättävät. Meidän perheellä ei ole mitään pakottavaa syytä asua ulkomailla, se on oma valintamme, levottomien sielujen yhteinen päätös nähdä miten täällä asutaan ja miten me voisimme tänne sopeutua. Nykyinen maa oli meille tuntematon, ainostaan hyvän kutinan aiheuttava idea, jonne satuimme päätymään vauvavuoden huuruisessa väsymyksessä tehdyn lyhyen pohdinnan jälkeen. Emme valinneet tätä paikkaa, se oli ollut miehen ajatuksissa kyllä ennenkin mielenkiintoisten työtehtävien ansiosta, mutta emme siis juurikaan ajatelleet näitä perheen hyvinvointiiin taikka lasten kouluihin liittyviä seikkoja. Meillä kai on enemmän semmoinen "otetaan mitä vastaan tulee ja katsotaan sitten kuinka siitä selviää" -asenne. Välilllä sätin siitä itseäni ja mietin, että meidän tulisi miettiä tarkemmin ja nähdä kaikki eri elämään liittyvät aspektit, meidän tulisi osata ajatella vastuullisemmin, että olemme liian kevytkenkäisiä, että emmekö ikinä kasva aikuisiksi.

Jos osaisimme ajatella suurempi vastuun taakka harteilla, emme ehkä lähtisi pois Suomesta. Kuka haluaa viedä lapsensa ehdoin tahdoin pois yleisesti parhaana pidetyn ääreltä? Mikä saa meidät haluamaan jäädä tänne? Onko se tämä kuplamme, jossa saamme elää just niin kuin parhaaksi koemme ilman kenenkään puuttumista siihen (vaikka ei minulla Suomessakaan ole ollut sellainen olo, että joku siihen suuremmin puuttuisi, ainakaan negatiivisessa mielessä), onko se loputon uteliaisuus nähdä  miten toiset elävät ihan eri tavalla ja silti ovat ihan yhtä järkeviä ja hyviä kuin kaikki muutkin, jotka elävät taas ihan eri lailla, onko se tämä suvaitsevaisuuden olotila? En osaa vastata. Koska ikävöin Suomesta monia asioita, ikävöin vuodenaikoja, mutta en loppuvuoden pimeyttä, ikävöin kaiken mahdollistavia ruokakauppoja, vaikka jugurttihyllyt aiheuttavatkin lievää ahdistusta, ikävöin ihmisiä ja perheitä, vaikka olo olikin usein yksinäinen, ikävöin luottamusta isompaa systeemiin vaikka sen tasapäistävä vaikutus mietityttääkin toisinaan. Suurimman osan aikaa rakastan suomalaisia, minun tuntemani ihmiset ovat poikkeuksetta huikeita, läpeensä luotettavia, sanojaan tarkoittavia hyviä ihmisiä.

Mikä meidät saa pysymään täällä? Just tällä hetkellä se on varmasti toimeentulo ja viihtyminen. Mutta tiedän, että molemmat olisivat myös mahdollisia Suomessa. Ja silti valitsemme jäädä tänne. Onko meidän vanhempien helpompi tavoitella unelmia täällä ja onko se sitten oikeutus pitää lapsetkin täällä? Onko onnellisuus kiinni asuinpaikasta meidän perheessä? Haluaisin uskoa, että ei ole. Voiko aurinko ja valo olla niin merkittäviä asioita meille? Pieni vastahankoisuus nousee rintaan, kun ajattelen niitä pimeitä iltapäiviä, lämmityksen kuivattamaa ihoa ja sähköisiä hiuksia. Toisinaan ajattelen, että yksi suurimpia omaan onneeni vaikuttavia asioita on elämän yksinkertaistuminen, kaupallisuuden poistuminen arjesta. Ostan kaupasta ruokaa ja välillä ihan pakollisia asioita lapsille. En näe mainoksia kuin tietokoneen ruudulla, koska meillä ei ole televisiokanavia, en lue lehtiä, en kulje kaupungilla. Asuinalueellamme ei ole kauppoja. Jatkuva materian kuvatulva on poistunut verkkokalvoilta.

torstai 9. helmikuuta 2017

Arjen otteessa

Pian jo kaksi viikkoa sitten loukkaantuneena juostu duathlon on pakottanut lepäämään. En ole käynyt urheilemassa aamuisin, olen vain pitänyt omat pilatestuntini. Ja voi sentään, miten se saa minut laiskistumaan. Toki viime viikko meni pitkälle jalka koholla kylmäpakkauksiin käärittynä, mutta ei ole oikein huvittanut mikään muu kuin vaakatasossa makaaminen. 

Kun on tottunut aamuisin hikiliikuntaan ja sen herättävään vaikutukseen niin ilman sitä tuntuu kuin mistään ei saisi kiinni kunnolla. Energiataso on ihan nollassa. Onneksi on tämä arjen sekamelska, lasten koulut ja kaiken maailman tapahtumien muistaminen ja osittain järjestäminen. 

Maanantaina olisin tahtonut jäädä vain peiton alle ja taisin sinne palatakin, kun lapset oli saatettu kouluun. Tiistain ja tämän aamun olen onneksi aloittanut pilatestuntien ohjaamisella, mutta voi kun sitä mieli ja ruumis kaipaa kovin hikoilemaan, runsain mitoin ja täysillä tehoilla. Tiedän, että nyt ei auta kuin pitää maltti mukana tai tehdä jotain muuta kuten pyöräillä tai uida. Mutta kun ei huvita ne. 

Tämä viikko on onneksi mukavan rauhallinen, ei ole mitään arkea järisyttävää tiedossa. Ensi viikolla onkin sitten kaikenlaista. Maanantain aloitan emännöimällä kokkikerhoa, pitäisi vielä päättää että mitä ruokaa teemme. Jokaisen tulisi tuoda oman maansa ruokakulttuuria esiin. Itse olen valinnut teemaksi lähellä tuotetun, tuoreista raaka-aineista valmistetun ja terveellisen ruuan. Perisuomalaista edustanee vain leivän valmistaminen. Alkupalaksi jonkinlainen kikhernesalaatti, pääruuaksi lämmin salaatti kalalla ehkä ja  jälkkäriksi jotain raakakakkumaailmasta. Ihan kuulkaas jännittää. Yleensä valmistamme lihapitoisia ja suhteellisen raskaita ruokia. 

Ensi viikolla molemmat pojat lähtevät myös luokkaretkelle. Mun pieni pallerokin. Tosin retki kestää vain kolme tuntia. Ensi viikolla lähden myös hieman lomalle omasta elostani. "Break from your life" niin kuin olemme sen kamujen kanssa nimenneet. Viikonloppu lähikylän joogaretriitissä. Metsän keskellä, mutta kävelymatkan päässä rannalta. En tiedä kumpi on parempaa, odottaa ja suunnitella viikonloppua vai sitten se ihan itse viikonloppu. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mitä ja milloin?

Edustusrouvan päiväkirjasta bongattu idea postaukselle.

Viimeksi minä

ilahduin, kun vihdoin sain tulokset sunnuntain duathlon-kisasta. Yhteisaikamme oli oikein kelpo ja siitä on pitkälti kiittäminen pyöräilypariani, joka teki aivan mielettömän tuloksen ensikertalaiseksi.

nauroin, kun jäin katsomaan kuvasarjaa siitä mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun isä jää hoitamaan lapsia.

itkin, kun katsoin uudelleen somessa kiertäneen tanskalaisen TV2 kanavan mainosta. Se liikutti niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Parkuitkua itkin perjantaina, kun tajusin, että jalkani eivät ole juoksukunnossa.

suutuin viikonloppuna miehelleni, kun hän koetteli rajoja(ni).

harmistuin luettuani uusimpia uutisia, jokainen varmaan arvaa kenen touhuista. Miten valtaa voikaan olla noin paljon yhdellä ihmisellä.

häkellyin, kun kuopukseni sujuvasti luetteli värejä englanniksi eikä tiedä niitä suomeksi.

urheilin sunnuntaina juostessani osuuteni duathlon-tiimissä. Eilen vähän jumppasin pilates-tunnillani.

luin kirjaa ihan liian kauan aikaa sitten, ystäväni antoi luettavaksi jonkinlaisen elämänviisauksia kirjoittavan naisen kirjan, jota en vaan jaksa lukea. Kokonaisen kirjan luin padilta ja se oli Juha Itkosen Palatkaa perhoset. Luen kyllä paljon muuta, mutta jotenkin miellän oikeaksi lukemiseksi kirjan lukemisen.

söin aamupalaa. Banaania, pähkinöitä ja jugurttia.

herkuttelin sunnuntai-iltana parilla palalla fazerin sinistä. Mun mielestä sitä parasta versiota, sitä mitä myydään taxfreenä. Sitä mikä on paksumpaa kuin kaupan sininen levy. Vielä olisi neljä palaa jäljellä tarkasti varjellussa piilossa.

ostin ruokaa. En juuri osta muuta. Mies hoitaa nettiostoksetkin perheessämme. Tosin ensimmäistä kertaa ikinä pyysin miestä ostamaan keittiöön semmoisen pienen laitteen, jolla saa kasviksista tehtyä spagettia.

tapasin sovitusti kavereita pari viikkoa sitten yksillä synttäreillä. Muuten törmäämme sovitusti ja ilman sopimuksia lähes päivittäin jossain. Ai niin ja viikko sitten tapasimme kokkauskerhon kanssa.

päätin eilen ottaa iisisti itseni suhteen. Olen itse diagnosoinut itselleni rasitusmurtuman. Siihen ei auta kuin tauko kipua ja rasitusta tuottavista tekemisistä.

inspiroiduin isosti sunnutaisessa duathlon-kisassa, vaikka itse olinkin selkeänä vähemmistönä mukana suurimman osan joukosta ollessa ammattimaisia urheilijoita, niin oli mahtavaa huomata kuinka me muutamat tavikset jaksettiin pysyä myös perässä, ihan mahtavaa oli myös meidän kannustusjoukot. Kaverit olivat kerääntyneet isolla joukolla kylttejen kanssa ja melu oli huumaava, kun juoksin ohi. Haluan tsempata ja tukea takaisin!

tiistai 31. tammikuuta 2017

Powerman Duathlon Panama

Viime lokakuussa urheiluhuuman hurmoksessa tehty päätös osallistua tiiminä powerman-kisaan kävi toteen viime sunnuntaina. Minä olin juoksija ja parini pyöräilijä. Juoksin ensin 10 kilometriä, parini pyöräili 60km ja minä juoksin taas 10km. Matkat ei ole mahdottomia, mutta Panaman ilmasto on. Sunnuntaina oli kova tuuli koko kisan ajan. Juoksun se teki välillä jopa helpommaksi, koska auringon porotus ei tunnu niin ankaralta, mutta sivulta tuleva tuuli teki pyöräilyn haastavaksi. Kisan ensimmäinen juoksu oli kovaa kyytiä , en tiedä miten mutta jotenkin keikuin ekan kilometrin samassa joukossa kuin muutkin eli ammattilaiset (alle 5min/km, ihan kreisi vauhti mulle), mutta sen jälkeen juoksu rauhoittui ja vaikeutui. Liian kovaa liian varhain kostautui. Reitti oli vaativa, yli puolet matkasta oli ylämäkeä. loivaa tai ihan kunnon jyrkkää mäkeä. Toinen kymppi sujui helpommin, koska lähdin matkaan alusta asti omassa tahdissani (6min/km) ja koska suurin osa joukosta oli jo ihan loppu pyöräilyn jäljiltä ja minulla riitti motivaatiota päästä ohi.



Harjoittelua on varjostanut pahaksi äityneet penikat. Olen juossut jo useita vuosia, nyt reilun vuoden taas säännöllisesti, mutta meidän hoodeilla tiet ovat sementtiä. Vaativa alusta, kovempi vielä kuin asfaltti. Olen myös aina juossut omalla mukavuusalueellani ja hakenut haasteita mäkijuoksusta enkä niinkään vauhdista. Marraskuussa aloin hakemaan vauhtia juoksuuni samalla pidentäen matkaa. Tammikuussa sääriä alkoi särkeä ja pian en sitten enää voinutkaan juosta. Tammikuussa kokeilin juoksemista viisi kertaa. Joka kerta pahaan kipuun päätyen. Kisa juostiin sitten puhtaasti mielen voimalla sykkeen huidellessa maksimissaan yli puolet juoksusta. Perjantaina alkanut yskä ja lievä flunssa vaikeuttivat oloa lisää, mutta sitten taas urheilutapahtumassa adrenaliini ja endorfiinit hyökkää semmoisella teholla kehossa, että kipua ei tunne ja vaikka kuinka tuntuisi kamalalta ja vaikealta niin sitä vaan jatkaa matkaan.

Kaikki kamut olivat kannustamassa, oli huiskaa ja julisteita. Lapset kannustivat mukana ja omani olivat mukana myös, totta kai. Ihan parasta. Esikoinen eli vahvasti mukana ja oli niin vilpittömän onnellinen äitinsä puolesta, että se oli paras kannustus ikinä.





Nyt sitten maksan jaloillani. Kävelykään ei meinaa luonnistua ilman kipua. Erityisesti oikean jalan kipu on paha, olen teipannut sen, kylmäää, kohoa ja kompressiota on käytössä pitkin päivää ja taidan ihan suosiolla olla seuraavat viikot ilman juoksemista tai hyppimistä.



Vielä pari päivää kisan jälkeen odotamme vielä tuloksia. Toki voittajat ovat selvillä, mutta omaa sijoitustamme emme tiedä. Arvelemme olevamme ainut naistiimi, joka pääsi maaliin asti. Osallistujia oli reilut 150, joista suurin osa oli ihan oikeita urheilijoita. Me ja muutama muu oli harrastelijoina mukana.


En tiedä mitä lämpömittari näytti, täällä ei ikinä puhuta asteista, puhutaan vain kuumuudesta, mutta oli se varmasti reilusti yli kolmenkymmenen. Siinä kun tunnin juoksee, niin kroppa kuumentuu aika lailla. Illallakin tuntui vielä, että pää ja aivot kiehuu jaloista puhumattakaan niin ei auttanut kuin mennä kylmään kylpyyn. 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Hajatelmia viikon varrelta

Reilun viikon yksinhuoltajuus lähenee loppuaan. Taitaa tämä viimeinen päivä tuntua aina pisimmältä. Levottomalta.

Pojilla on ollut iso ikävä isäänsä. Jokaisen lentokoneen kohdalla kysytään, että lentääkö iskä siinä. Meillä on yksi lentokenttä alle kilometrin matkan päässä. Harmi vaan, että se ei ole se mitä yleensä käytämme. Meidän lähikentällä operoi muutama matkustajille avoin halpalentoyhtiö ja enimmäkseen jotain muuta, koneita kyllä lentää useita kymmeniä päivittäin.

Viikko on mennyt joutuisasti, helposti. Arki on ollut sujuvaa ja mukavaa. Kun on yksin lasten kanssa, ei tule haalittua mitään omia menoja lasten kouluaikojen ulkopuolelle, ajatuksissanikin olen vain pyhittänyt kaiken ajan tähän lapsiperhehulinaan. Näin myöskään ei ehkä synny niin herkästi törmäyksiä omassa mielessä siitä, että olisi pitänyt vaikka päästä lenkille tai tehdä jotain muuta yksin. En ole edes jumittanut iltaisin tv-sarjojen kanssa vaikka taisin kyllä silti kahlata Skamin viimeisimmän tuotankokauden läpi viime viikonloppuna. Vahva sarjasuositus! Norjalaiset nuoret ja tähän iso sydän. Yleltä näkyy, ulkomailla ollessa tarvitsee vähän kikkailua, että saa näkymään.

Esikoisen luokan vanhempien mielissä taas kuohuu, opetus ei ole tarpeeksi akateemista ja lapset saavat leikkiä ihan liikaa joidenkin mielestä, minä jään miettimään, että miten lapsi voi leikkiä liikaa?

Sääriini iskenyt penikkatauti vaivaa taas juoksuyrityksen jälkeen. Meidän tiet ovat tehty sementistä tai jostain vastaavasta täällä, ei edes asfaltista. Alusta on liian kova ja minä olin viime vuonna liian innokas. Ketuttaa vietävästi. Sunnuntaina on kisat ja oma juoksukunto on huono. Tammikuun aikana juoksukertoja on kertynyt alle viisi. Tämän aamun lenkki oli taas isku vyön alle. Oikea jalka ei vaan kestä tai minun pää ei kestä kipua.

Illat ovat olleet aivan mahtavia tällä viikolla. Tuulee niin, että ulkona on mukavaa olla. Ei tule hiki ollenkaan ja itikat ovat poissa, koska tuulee niin kovin. Leikkipuisto on aivan täynnä porukkaa, lapset tykkää, vanhemmat tykkää.

Viikonloppua odotan jännittynein mielin. Sunnuntaina on duathlonkisa tiimikamuni kanssa. Lapset varmaan ottavat kaiken ilon irti isänsä paluusta. Voikaa hyvin ja hauskoja hetkiä viikonloppuunne!


tiistai 24. tammikuuta 2017

Onko ulkosuomalaisen elämä seikkailua?

Monesti sitä kuulee, että "oi, mitä seikkailua teidän elämä on" tai "vitsi, mitä maailmanmatkaajia te olette". Minä aina hämmästyn niiden ääressä, joskus hymähdän tai naurahdn ja joskus yritän alkaa kertomaan tuntemuksistani. En tunne seikkailevani ja matkailua emme oikeastaan harrasta kuin harvakseltaan. Itse asiassa en ole koskaan ollut mikään kova reissaaja. Tykkään siitä, että saan tilan ja paikan haltuun ja reissussa tunnen usein olevani vähän hukassa kaiken aikaa. Ulkosuomalaiselon loma-ajat olemme aina olleet Suomessa, vanhoissa tutuissa paikoissa. Suomessa asuessa parasta lomamatkaa edusti rakkaan ystävän kanssa Tallinnan herkutteluviikonloppu. Joka kerta vähän saman kaavan mukaan.




Hurjalta ja eksoottiselta se tietysti kuulostaa, jos ajattelee vaikka esikoistamme. Neljän ikävuotensa aikana hän on asunut kolmella mantereella, kolmessa aivan erilaisessa maassa. Monen eri kielen sekamelskassa. Kolikon kääntöpuolella on aina ollut koti ja elämä tiivisti kodin ympärillä. Olemme kahdesti olleet Panamassa kodin ulkopuolisilla yöreissuilla. Mitään hinkua tai hoppua ei ole sen enempään, ainakaan vielä. Itse Panama Citykin ja tämä lähiympäristö on pitkälti tuntematonta ja täynnä ihmeteltävää. Löydän aina jotain uutta ja ihmettelemisen arvoista vanhoistakin paikoista.

Olen käynyt aikuisiällä harvakseltaan lomareissuilla. Niitäkin tehdessä tykkään, että on yksi tukikohta, itsehän mielellään olen vaikka samassa paikassa koko loman ajan. Pakkaaminen ja paikasta toiseen siirtyminen on puuhaa, jota välttelen aina viimeiseen asti.




Elämäni ulkosuomalaisena on kaukana seikkailusta. Poistun kodin lähipiiristä ehkä kahdesti viikossa, tapaan samoja ihmisiä päivästä toiseen. Seikkailun tunne on kaukana, kun jumahtaa ruuhkaan tai antaa periksi sille, että joitain käytännön asioita ei vaan saa korjattua. Mutta sitten taas niinä harvoina päivinä, kun lähdemme rannalla ei voi kuin huokailla kauneudelle ja elämän autuudelle, suolasta tahmeille sormille ja nauraville lapsille. Jokailtaiset auringonlaskut vuorten taakse saavat tuntemaan kiitollisuutta päivittäin, taivas värjäytyy taianomaiseksi oranssiseksi tanssiksi. Kohtaamiset sademetsän eläinten kanssa saavat aina pysähtymään, välillä pelosta ja välillä ihastuksesta. Viime lauantaina melkein astuimme ison ja paksun kuolleen käärmeen päälle. Mutta onko se seikkailua sen enempää kuin pakkaspäivän pastellinen taivas, kengän alla nariseva lumi, jäätyneen järven päällä käveleminen tai siilit syksyisin?




Kai se on se joku uskallus siinä vaiheessa, kun päättää lähteä ulkomaille, mikä tekee ulkosuomalaisen elämästä seikkailun näköistä. Kyllä se vaatii rohkeutta antaa elämän kannatella ja musta tuntuu hyvältä ja oikealta -fiilisten viedä mukanaan. Monet ulkosuomalaiset tietysti matkaavat ja reissaavat, seikkailevat maailmalla. Minä mieluummin tutustun hitaasti tunnustellen. Ehkä koska olen hidas sopeutuja ja tarkkailija, en kai koskaan oikein ole tuntenut, että tuntisin tai olisin nähnyt jo kaiken jostain paikasta. Tykkään myös tutun tunteesta, tykkään käydä samoissa paikoissa aina uudelleen.

Maailmanmatkaajan titteliin on vielä pitkä matka, Euroopassa olen kolunnut samoja kaupunkeja ja maita. Afrikassa reissasimme vähän. Amerikan mantereiden taitekohdassa asuvana voin sanoa käyneeni molemmilla puolilla, mutta en siltikään juuri Panama Cityn ulkopuolella. Minulla ei myöskään ole siihen mitään erityistä paloa. Haha, kuulostaako vielä seikkailumieliseltä maailmanmatkaajalta?

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vapaalla

Mitä ihmettä me teemme Panamassa? Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun oikaisen mielikuvaa meidän puuhista täällä. Aurinko paistaa lähes kaikki päivät ja vaikkei paistaisikaan niin kuuma on aina. Silti en ole tainnut kuin kerran maata aloillani veden äärellä. Silloin, kun veljeni oli täällä käymässä ja meitä oli kolme aikuista kahta pientä poikaa kohden.

Totta on, että vapaa-aikaa meillä on paljon. Minulla kai aina. Mies tekee töitä päivät ja matkustaa aina välillä. Pojat käyvät koulussa 4-5 tuntia aamupäivisin. (Välihuomautuksena tähän, että sen jälkeen kun kuopus aloitti marraskuun alussa, niin on ollut huikeat 2 ehjää kouluviikkoa, aina on jotain pyhää, sähkökatkoa, vesikatkoa tmv ollut rikkomassa viikkoa.) Vietämme siis paljon aikaa yhdessä. Joka ikinen iltapäivä puuhaamme jotain. Viikonlopun ja kouluvapaiden aamupäivät kaipaavat myös jotain toimintaa. Aika vakiintuneeksi tavaksi onkin tullut lähteä kahdesti ulos kotoa päivän aikana.

Uimme paljon. Monta kertaa viikossa. Nyt, kun kuopuskin on kasvanut jo pituuta niin, että yltää jaloillaan pohjaan uima-altaassa, on meno helpottunut ja kuopuksen viihtyvyys lisääntynyt. Esikoinen on hirmuinen vesipeto. Vesi on mahtava elementti lapsille. Tosin hiukset vihertää kloorista kaikilla. Lapsemme ovat aikamoisia rämäpäitä, pelottomia kokeilijoita, joten me vanhemmat emme juuri istuskele altaan reunalla vaan sinkoilemme pitkin allasta turvaamassa pienten miesten selustoja. Uima-altaalla käymme ehkä viisi kertaa viikossa. Aina on narulla kuivumassa pyyhkeitä ja uikkareita, kloorin hajua ei pääse pakoon edes kotona. Aurinkorasvaa kuluu purkeittain kuukaudessa.

Pyöräilyä on harrastettu yhdessä, jo Suomessa. Kuopus alkaa pikkuhiljaa hiffaamaan miten polkimia poljetaan. Matkanteko on hidasta, mutta ehkä jo pian palkitsevaa. Pääasia, että pojat saavat touhuta. Meillä oli hoitokoira lähes kaksi kuukautta, se lähti lauantaina omaan kotiinsa. Aika usein pojat olivat jollain kulkupelillä mukana koiralenkillä. Nämä lenkit vain lasten kanssa venyivät sen vajaan puolen sijaan lähes kaksituntisiksi.

Lähellä kotia on vajaa vuosi sitten avattu puisto. Sieltä löytyy jalkapallokenttää, kuntoiluvälineitä, kiipeilyverkkoa, tenniskenttää, koripallokenttää ja perinteinen lastenleikkipuisto. Alueella on myös siistit vessat ja pukukoppitilat. Puistossa tulee käytyä myös monta kertaa viikossa. Tällä hetkellä on vaan aurinko porottanut niin pilvettömältä taivaalta, että UV-säteily on vaarallisen korkealla vielä iltapäivän viimeisinä valoisina tunteinakin.

Pojat leikkivät tietysti myös kotona, välillä esikoinen ihan toivoo, että ollaan vaan kotona. Sitten ollaan. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kaivan maalausvälineet, muovailuvahat ja muut askartelutarvikkeet esiin ja niiden parissa saakin ajan aina kulumaan. Yritän myös aina välillä leipoa poikien kanssa, antaa heidän kattaa pöytää ja siivota. Innokkaasti ainakin kuopus on mukana.

Välillä mies käy kamujensa kanssa ulkona. Samoin minä omieni. Miehen kanssa olemme viettäneet aikaa kahden viimeksi viime kesänä Suomessa. Ups. Tarvitsisikohan sitä asialla tehdä jotain? Niin ja olimmehan me maastopyöräilemässä kerran.

Viime viikkona asetuimme arkeen, ainakin joksikin aikaa. Minä nautin vielä ihan täysillä näistä muutamasta tunnista aamuisin, kun on perhe huolehdittava vain ajatuksen tasolla ja aikaa tuntuu olevan vaikka mihin.

Liikumme aika harvoin asuinalueemme ulkopuolella. Arkisin ei koskaan, koska liikenneruuhkat ovat niin valtavat. Viikonloppuisin saatamme käydä jossain lasten kanssa. Muutamissa omissa suosikkipaikoissamme, jossa meno on rentoa ja lapset ja me aikuiset saamme nähdä ja kokea jotain peruselosta poikkeavaa. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen ihan arkifani. Tässä vaiheessa elämää pienten poikien kanssa, tarkat ja turvalliset rajat antavat hyvän viitekehyksen temmeltää niiden sisällä.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Yksin ulkosuomalaisena

Lukion jälkeen lähdin Espanjaan vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi. Into kieltä kohtaan ja vapaus ajoi sinne. Halusin mennä yksin, ainoana suomalaisena. Muutaman kuukauden olin yksin kunnes rakkaat kamut suuntasivat välivuosireissunsa samaan kohteeseen ja pian myös yksi suomalainen tyttö tuli samaan vapaaehtoisohjelmaan töihin. Pian ymmärsin miten hienoa olikaan jakaa omituisina pitämiä tuntemuksia toisille suomalaisille, ymmärrys oli taattu. Asuimme 20 muun nuoren kanssa samassa paikassa, kulttuurien ja tapojen sekamelska oli kulttuuriantropologiasta haaveilevalle nuorelle oikea aarreaitta. Viihdyin loistavasti.

Opiskeluaikana halusin ehdottomasti uudestaan Espanjaan vaihtoon, taas hieman kauhunsekaisin tunnelmin odotin, että voisin olla ainut suomalainen vaihto-ohjelmassani. Olin. Vaihtoaika oli lyhyt, vain kolme kuukautta. Sinä aikana en ehtinyt kaivata suomalaisuutta vaan janosin taas sitä vapauden tunnetta minkä koin saavani, kun kukaan ei tuntenut tai tiennyt taustoistani. Sain olla rauhassa ilman kenenkään odotuksia mitä vaan. Asuin kimppakämpässä saksalaisen, hollantilaisen, italialaisen ja kreikkalaisen kanssa.

Miehen kanssa muuttaessani Namibiaan, en osannut edes ajatella , että siellä voisi olla suomalaisia tai jonkinlaista suomalaista yhteisöä. Vähänpä tiesin. Pian kävi selväksi, että Namibiassa asustaa pääkaupunkiseudulla paljonkin suomalaisia. Rannikolla olimme me ja yksi suomalainen mies. Pian tapasin jo kaksi suomalaista naista, joista tuli sitten ystäviä nopeasti. Ymmärsin taas kuinka arvokasta on olla joku, jonka kanssa ymmärrys ja elämässä aiemmin koetut asiat tulevat suurin piirtein edes samalta lähtöviivalta. Tai ihan, että joku osaa auttaa käytännön asioissa, ettei kaiken tarvitse olla aina hirmuista vääntämistä ja kantapään kautta opettelua. Kadehdin usein rannikolla pääkaupungin menoa, olisi ollut kiva käydä joskus suomikamun kanssa kahvilla. Vaikka usein me kyllä päädyimme näkemäänkin toisiamme. Namibian elomme kruunasi myös rannikolla sijainnut vanha suomalaisten koulukeskus ja sen sydän, sauna. Siellä pimeässä yössä saunominen ja aina raikkaassa ilmassa, mutta kuitenkin lämpimässä vilvoittelu löylyjen välissä, oli varsinaista nannaa sielulle.

Keniassa on suhteellisen suuri suomalaisyhteisö myös, mutta taas muualla kuin rannikolla. Rannikolla meitä oli muutama. Pidimme suhteellisen tiiviisti yhtä. Yksi järjesti joka torstai hernekeitto - ja pannukakkulounaan, me rakensimme saunan ja lämmitimme sitä ahkerasti. Joulut, vaput ja juhannukset vietimme yhdessä aina jollain kokoonpanolla. Tästä joukosta löytyi taas pari arvokasta ystävyyttä. Mutta me olimme ainoat, jotka asuivat rannikolla jatkuvasti, toiset reissasivat paljon ja asuivat osittaan myös muualla. Taas haikailin pääkaupungin tiiviiden verkostojen perään.

Toki me tutustuimme monen muunkin kanssa, mutta niissä tutustumisissa menee kauemman aikaa. Se on aina vähän sellaista tunnustelua ja jahkaamista, että mitähän se nyt tarkoitti ja pitäisikö meidän nyt kutsua ja vähän sellaista aluksi enemmän energiaa vievää sosiaalista kanssakäymistä. Onneksi sekin usein tuottaa tulosta ajan kanssa.

Kun teimme päätöksen Panamaan tulosta, ajattelin mielessäni, että kerrankin me muutetaan pääkaupunkiseudulle, siellä on pakko olla meikäläisiä ja jeejee! Otin yhteyttä lähetystöön, josta sain karun vastauksen, että he eivät anna mtään tietoa alueen muista suomalaisista, kukaan ei halua tulla "löydetyksi" ja hyvin ovat piilossa myös pysyneet. Kun muutimme, tutustuimme yhteen suomalaisbrasilialaiseen perheeseen, heillä on samanikäinen poika kuin esikoisemme on. Mutta pian he muuttivat jo pois.

Sittemmin en ole muihin suomalaisiin törmännyt. Tuttavapiirissämme on Euroopan maaperältä yksi hollantilainen ja yksi belgialainen mies sekä lähin ystäväni Romaniasta. Kaikki muut ovat jostain päin Ameriikan mantereita. Kultttuurien sekamelska on totta. Välillä hauskaa ja välillä ei.

Onneksi on blogimaailma. Sillä minä kaipaan suomalaista yhteisöä, kaipaan sitä, että voin peilata omia ajatuksiani ja kuulla toisten ja tiedän, että väärinymmärtämisen riski on pieni. Kaiholla luen keskieurooppalaisia blogeja, joissa suomimamat kokoontuvat yhteen kahville. Silti on todettava, että pienten lasten äitinä tuntuu välillä, että vain taivas on rajana sosiaalisten kontaktejen luomisessa. Toisiin pikkulapsiperheisiin tutustuu vähän kaikkialla. On iso lahja tutustua niin moneen erilaiseen ihmiseen niin erilaisista lähtökohdista, mutta silti sitä kaipaa jotain omaa ja tuttua siinä toisessa ihmisessä sekä vaivatonta tutustumista. En tarkoita myöskään, että jokaisen suomalaisen kanssa ystävyys taikka ymmärrys olisi taattu, mutta ainakin ymmärrykselle on korkeammat onnistumisprosentit. Jo ihan pelkästään ulkosuomalaisuus itsessään yhdistää.






torstai 19. tammikuuta 2017

Täydellinen aamu


Herään jo ennen herätyskelloa kuudelta. Kymmenen yli kuusi olen pukenut ja pessyt hampaat. Ripsivärituubi kädessä avaan oven hoitokoiramme ulkoiluttajalle. Mies on työmatkalla ja minulla ei ole mahdollisuutta lähteä hoitokoiran kanssa lenkille, koska lapset nukkuvat. Koira ei myöskään suostu aamupissaamaan takapihalle. Hoitokoira on ikionnellinen päästessään toisten koirien kanssa lenkille. Vartin yli kuusi kuopus on hereillä, aina niin hyväntuulisena.

Alakerrassa hieman kerrataan yön kulkua ja unia, samalla kun keitän kaurapuuroa ja kahvia. Taputtelen itseäni olalle siitä, että olen jo edellisenä iltana (ekaa kertaa ikinä) pakannut lasten eväät valmiiksi ja oman kassinikin. 

Puoliseitsemältä aamupala on pöydässä ja esikoinenkin on jo kömpinyt alakertaan viltin alle heräämään. Aamurauha, kiitos. Kunnes kuopus menettää täysin malttinsa, kun isoveli haluaa maitoa mehun sijaan. Kuopus haluaa veljensä juovan mehua. Itkupotkuraivarit kestävät ehkä vartin, isoveli ehtii siinä syödä oman puuronsa avustuksellani. Kuopus karjuu ja itkee.

Mutta sitten hiuksista tippuva pölypallo katkaisee huudon ja alamme ihmettelemään pölypalloa. Pian kuopus on kiivennyt penkilleen ja syö puuroaan. Kaataa tietysti mehulasinsa. Kello käy. Kahvi auttaa. 

Jossain vaiheessa hoitokoira on saapunut takaisin lenkiltään.

Molemmat pojat tykkäävät pukea itse, minä pakkaan sillä välin eväät reppuihin ja tarkistan oman kassini. Sipaisu teepuuöjyä korvien taakse, koulussa on puhjennut täiongelma, teepuuöljyn pitäisi estää täiden hyppimisen sillä siveltyyn päähän. Kuopuksen pitkäksi kasvanut tukka tiukasti kiinni ja pieni valistus siitä kuinka toisten hattuihin ja tukkaan ei tule koskea kunnes epidemia on ohi. Kummankaan pojan luokalla ei vielä täitä ole ollut, mutta parilla muulla luokalla on jo ongelma.

Vartin yli seitsemän istumme autossa. Ajamme parisataa metriä kouluun (hävytöntä, tiedän). Ensimmäistä kertaa sitten koulujen alkamisen olemme ajoissa. Koulupäivät ovat aikaistuneet, koska liikenneruuhkat ovat niin mittavia, että kahdeksaksi saapuminen on sula mahdottomuus.


  

Pojat jäävät ilomielin kouluun. Minä jatkan matkaa naaapurustomme klubitalolle. Viime vuonna aloittamani pilatestunnit jatkuvat tänään ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Yritän saada putsattua ulkoterassin lattian liskojen kakasta. Tunti sujuu hyvin, haastellisinta on kieli tai paremminkin niiden sekamelska. Olen opiskellut pilatesohjaajaksi Suomessa, mutta englanninkielellä. Nyt tunnillani on kaksi naista, jotka eivät juurikaan ymmärrä espanjaa ja sitten taas yksi, jolle espanja on haastellisista. Kieleni on hurja sekamelska.

Pilateksen jälkeen saavun kotiin, melkein tyhjään. Vain hoitokoira nukkuu pedillään, ei edes juokse tervehtimään. Lähes huumannun tyhjästä ja hiljaisesta kodista. Suihku ja aamupalan valmistus.

Pöytäni kutsuu. Rakastan tätä valoisaa nurkkaa, jossa saan tuijotella edessä aukeavaan sademetsään. Välillä ehkä joku kävelee, juoksee tai pyöräilee ohi.




Pari tuntia on aikaa ihan mihin vaan. Olen hoitanut eilen reilun viikon ruokaostokset. Mitään kamalan akuuttia tekemistä ei ole, jalkoja pitäisi vähän saada hoidettua, että olisin reilun viikon päästä juoksukisakunnossa, kaksi kertaa kymmenen kilometriä. Ensimmäinen kymppi aamuseiskalta, kun lämpötila on vain jossain +30 asteessa, toinen kymppi on sitten se haaste, yhdentoista aikaan kun kuumuus ei anna armoa. Siinä välissä tiimikamuni pyöräilee 60 kilometriä. Päätettiin aloittaa tiimiduathlonuramme vaikeimman kautta. Suoraan Powerman-kisalla. Hirvittää. 

Tästä on hyvä jatkaa päivää.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pohjolan lapsiperheen rytmit lattareissa

Päivä alkaa varhain ja taittuu yöksi myöhään. Valtaosa väestöstä heräilee kai jo viimeistään neljän aikaan, varakkaampi viimeistään viideltä. Meidän lapset heräävät yleensä kuuden aikaan. Minun kelloni soi 6.20, harvemmin siihen herään. Yleensä olen jo hereillä siihen aikaan poikieni ansiosta.

Koulu alkaa 7.30. Sitä ennen on syöty aamupala, pakattu välipala ja lounas reppuun. Puettu ja hoidettu kaikki aamutoimet. Minä olen ehkä onnistunut juomaan kupillisen kahvia. Treenivaatteet päällä vien pojat kouluun ja jatkan siitä kolmesti viikossa suoraan treenaamaan.

Kuopuksen koulupäivä kestää neljä tuntia (ei kannata antaa koulun kuulostaa pelottavalle, muistuttaa paljon suomalaista kerhotoimintaa). Esikoisen päivä kestää vajaan tunnin pidempään. Kuopukselle pakkaan joka päivä mukaan välipalan. Yleensä pari omenaviipaletta, pieni pala leipää ja parmesania sekä muutaman kuivatun taatelin. Välipala syödään viimeistään kymmeneltä.

Esikoiselle pakkaan taas välipalan ja lounaan. Sekin on aika tarkasti sama päivästä toiseen. Välipalana manteleita, yksi raaka porkkana, pala leipää ja juustoa. Lounaaksi edellisen päivän illallista ja keitetty kananmuna. Lapseni eivät kaipaa vaihtelua välipaloihinsa, porkkana on esikoiselle ehdottoman tärkeä, kuopukselle taas kelpaa vain parmesani juustoista. Jos taatelit unohtuvat, tulee sanomista.

Välipalat ovat täällä iso juttu. Itse valmistan ne lähes aina itse, mutta kaupasta välipaloja löytyy valmiina. Jos Suomessa kaupan hyllyissä eineksien ja valmisruokien määrä saa pään pyörälle niin täällä taas pieniin pakkauksiin pakatut välipalat. On pähkinää, jugurttia, keksiä, sipsiä, karkkia, erilaisia juomia ja kaikenlaista pientä pakkausta valtavat määrät. Eväsrasioissa voi olla neljäkin yksittäispakattua asiaa. Juustoja ja pieniä makkaroitakin löytyy eväskoossa. Kaupoissa on myös valinnanvaraa eväsrasioiden suhteen, kokoja löytyy pienen pienistä suurempiin, päälle pakattavia, rasioihin sopivia kylmäkalleja, eväslaukkua ja muuta hyllykaupalla.



Lapsemme syövät nykyään kuusi kertaa päivässä. Apua. Aamupala, välipala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala. Apua. Aamupala ja iltapala ovat lähes tulkoon aina kaurapuuroa, välipalat hedelmää (tosin ei koulupäivinä emme syö aamupäivän välipalaa ellemme ole jossain missä toiset sitä syö ja silloinkin poikkeuksetta minä unohdan pakata välipalan ja lapseni kärkkyvät sitä muilta), lounas ja illallinen on taas aina jotain lämmintä ruokaa.

Uusi asia tässä systeemissä on tuo aamupäivän välipala. Lounas on yleensä 12 ja 13.00 välillä. Lapseni syövät aika tarkalleen jotain aina kolmen tunnin välein päivisin ja illalla illallisen ja iltapalan välissä on ehkä tunti. Me olemme kummajaisia tuon iltapalan suhteen, tosin monet vanhemmat lapset menevät edelleen maitopullon kanssa nukkumaan. Minä en taas saanut koskaan siitä tavasta kiinni. Kaurapuuro ja aivojen kehitys on joku minun päähäni pinttynyt uskomus. Siitä emme luista koskaan kotona ollessa. Joskus saatan tehdä lettuja iltapalaksi.


Usein täällä hämmästyttää se kuinka paljon pienet lapset jo saavat karkkia, keksiä ja sipsiä sekä kaikkia sokerisia maitojuomia. Kaksivuotiaan synttäreillä pienille juhlijoille on varattu limpparia juomaksi. Minä annan omieni maistaa kodin ulkopuolella lähes kaikkea, mutta kotiin en osta mitään yllämainittua. Paitsi suklaata mitä sitten mussutan esikoiseni kanssa, kun kuopus nukkuu päikkäreitään. Jos Suomessa saa ihmetteleviä katseita ja kulmien kohotusta sipsiä syövästä taaperosta niin täällä taas siitä jos sen lapseltaan kieltää.

Mutta ne päivän muut rytmit. Kuopuksen haen vaille kaksitoista koulusta, tulemme kotiin ja syömme lounaan. Ennen yhtä olemme sängyssä lukemassa ja pian siitä nukkumassa päiväunia. Sillä välin esikoinen on tullut kotiin, joko jonkun luokkakaverin vanhemman kuskaamana tai sitten jompi kumpi meistä vanhemmista on hakuvuorossa. Yhdestän kolmeen kodissamme on hiljainen aika. Mies tekee töitä, minä herkuttelen esikoisen kanssa. Esikoinen saa katsoa lastenohjelmia kuopuksen nukkuessa. Kolmesta neljään heräillään loppupäivään, syödään välipalaa ja valmistetaan illallista. Neljästä kuuteen pyrimme olemaan ulkona, neljästä viiteen on vaan usein vielä liian kuuma ja hälyttävän korkea UV-säteily. Uinti, puisto, pyöräily ja pari harrastusta pitävät aktiviteeteista huolta.

Kuudelta viimeistään istumme ruokapöydässä, puoliseiskalta suihkussa, seiskalta iltapuurolla ja heti seitsemän jälkeen jo iltapuuhissa ja lukemassa iltasatua. Rytmi ja rutiinit ovat aika vakioita. Pojat tietävät hyvin mitä tapahtuu milloinkin ja harvemmin siirtymät askareesta toiseen ovat hankalia. Toisin kuin sitten itse askareet välillä. Pojat ovat untenmailla lähes aina kahdeksaan mennessä. Nyt koulun alettua, aikataulu varmaan aikaistuu luonnostaan iltaisin. Esikoinen on ihan valmis nukkumaan jo seitsemältä, kun taas päiväunia nukkuva kuopus jaksaisi helposti vielä parikin tuntia. Saa nähdä  miten käy tulevaisuudessa.



Itse elän aika lailla samassa rytmissä kuin pojat. Valvon tosin illalla myöhempään ja syön harvemmin. Aamupala venyy usein yhdeksään tai kymmeneen. Lounaan syön aina, samoin iltapäivän välipalan ja illallisen. Aika usein myös illalla poikien nukkuessa jo tulee jotain miehen kanssa naposteltua.

Moni perhe syö illallisen vasta seitsemän ja kahdeksan aikaan ja lapset menevät siitä kylvyn kautta unille. Monessa perheessä lapset syövät ensin ja vanhemmat sitten, kun rauha on laskeutunut taloon. Itsekin ehkä tykkäisin myöhemmästä illallisajasta, mutta lapsillemme se ei kokemustemme mukaan sovi. Itkupotkuraivareiden riski on liian suuri. Olen myös liian laiska kokkaamaan montaa eri ateriaa, joten syömme kaikki aina yhdessä, samaa ruokaa.

Poikkeamme monesta aikaisilla ruoka-ajoilla ja nukkumaanmenolla sekä ehdottomasti kaurapuurolla ja iltapalalla.

Päivien rytmi tuntuu meille sopivalta ja ideaalilta. Tosin ainahan sitä tulee kaikenlaista säätöä ja asioita, jotka keikauttavat rutiinit päälaelleen. Viime aikoina on ollut sähkökatkoja (yli 24h ja voin kertoa, että kuuma tulee ilman ilmastointia), teitä on suljettu ruuhkien takia (en ymmärrä miten se helpottaa), peruttuja koulupäiviä, rikkoutunutta autoa ja milloin mitäkin. Sitä on aina kiitollinen, kun saa muutaman päivän elää omien rutiiniensa mukaan ja antaa arjen soljua omalla painollaan.