tiistai 31. tammikuuta 2017

Powerman Duathlon Panama

Viime lokakuussa urheiluhuuman hurmoksessa tehty päätös osallistua tiiminä powerman-kisaan kävi toteen viime sunnuntaina. Minä olin juoksija ja parini pyöräilijä. Juoksin ensin 10 kilometriä, parini pyöräili 60km ja minä juoksin taas 10km. Matkat ei ole mahdottomia, mutta Panaman ilmasto on. Sunnuntaina oli kova tuuli koko kisan ajan. Juoksun se teki välillä jopa helpommaksi, koska auringon porotus ei tunnu niin ankaralta, mutta sivulta tuleva tuuli teki pyöräilyn haastavaksi. Kisan ensimmäinen juoksu oli kovaa kyytiä , en tiedä miten mutta jotenkin keikuin ekan kilometrin samassa joukossa kuin muutkin eli ammattilaiset (alle 5min/km, ihan kreisi vauhti mulle), mutta sen jälkeen juoksu rauhoittui ja vaikeutui. Liian kovaa liian varhain kostautui. Reitti oli vaativa, yli puolet matkasta oli ylämäkeä. loivaa tai ihan kunnon jyrkkää mäkeä. Toinen kymppi sujui helpommin, koska lähdin matkaan alusta asti omassa tahdissani (6min/km) ja koska suurin osa joukosta oli jo ihan loppu pyöräilyn jäljiltä ja minulla riitti motivaatiota päästä ohi.



Harjoittelua on varjostanut pahaksi äityneet penikat. Olen juossut jo useita vuosia, nyt reilun vuoden taas säännöllisesti, mutta meidän hoodeilla tiet ovat sementtiä. Vaativa alusta, kovempi vielä kuin asfaltti. Olen myös aina juossut omalla mukavuusalueellani ja hakenut haasteita mäkijuoksusta enkä niinkään vauhdista. Marraskuussa aloin hakemaan vauhtia juoksuuni samalla pidentäen matkaa. Tammikuussa sääriä alkoi särkeä ja pian en sitten enää voinutkaan juosta. Tammikuussa kokeilin juoksemista viisi kertaa. Joka kerta pahaan kipuun päätyen. Kisa juostiin sitten puhtaasti mielen voimalla sykkeen huidellessa maksimissaan yli puolet juoksusta. Perjantaina alkanut yskä ja lievä flunssa vaikeuttivat oloa lisää, mutta sitten taas urheilutapahtumassa adrenaliini ja endorfiinit hyökkää semmoisella teholla kehossa, että kipua ei tunne ja vaikka kuinka tuntuisi kamalalta ja vaikealta niin sitä vaan jatkaa matkaan.

Kaikki kamut olivat kannustamassa, oli huiskaa ja julisteita. Lapset kannustivat mukana ja omani olivat mukana myös, totta kai. Ihan parasta. Esikoinen eli vahvasti mukana ja oli niin vilpittömän onnellinen äitinsä puolesta, että se oli paras kannustus ikinä.





Nyt sitten maksan jaloillani. Kävelykään ei meinaa luonnistua ilman kipua. Erityisesti oikean jalan kipu on paha, olen teipannut sen, kylmäää, kohoa ja kompressiota on käytössä pitkin päivää ja taidan ihan suosiolla olla seuraavat viikot ilman juoksemista tai hyppimistä.



Vielä pari päivää kisan jälkeen odotamme vielä tuloksia. Toki voittajat ovat selvillä, mutta omaa sijoitustamme emme tiedä. Arvelemme olevamme ainut naistiimi, joka pääsi maaliin asti. Osallistujia oli reilut 150, joista suurin osa oli ihan oikeita urheilijoita. Me ja muutama muu oli harrastelijoina mukana.


En tiedä mitä lämpömittari näytti, täällä ei ikinä puhuta asteista, puhutaan vain kuumuudesta, mutta oli se varmasti reilusti yli kolmenkymmenen. Siinä kun tunnin juoksee, niin kroppa kuumentuu aika lailla. Illallakin tuntui vielä, että pää ja aivot kiehuu jaloista puhumattakaan niin ei auttanut kuin mennä kylmään kylpyyn. 

perjantai 27. tammikuuta 2017

Hajatelmia viikon varrelta

Reilun viikon yksinhuoltajuus lähenee loppuaan. Taitaa tämä viimeinen päivä tuntua aina pisimmältä. Levottomalta.

Pojilla on ollut iso ikävä isäänsä. Jokaisen lentokoneen kohdalla kysytään, että lentääkö iskä siinä. Meillä on yksi lentokenttä alle kilometrin matkan päässä. Harmi vaan, että se ei ole se mitä yleensä käytämme. Meidän lähikentällä operoi muutama matkustajille avoin halpalentoyhtiö ja enimmäkseen jotain muuta, koneita kyllä lentää useita kymmeniä päivittäin.

Viikko on mennyt joutuisasti, helposti. Arki on ollut sujuvaa ja mukavaa. Kun on yksin lasten kanssa, ei tule haalittua mitään omia menoja lasten kouluaikojen ulkopuolelle, ajatuksissanikin olen vain pyhittänyt kaiken ajan tähän lapsiperhehulinaan. Näin myöskään ei ehkä synny niin herkästi törmäyksiä omassa mielessä siitä, että olisi pitänyt vaikka päästä lenkille tai tehdä jotain muuta yksin. En ole edes jumittanut iltaisin tv-sarjojen kanssa vaikka taisin kyllä silti kahlata Skamin viimeisimmän tuotankokauden läpi viime viikonloppuna. Vahva sarjasuositus! Norjalaiset nuoret ja tähän iso sydän. Yleltä näkyy, ulkomailla ollessa tarvitsee vähän kikkailua, että saa näkymään.

Esikoisen luokan vanhempien mielissä taas kuohuu, opetus ei ole tarpeeksi akateemista ja lapset saavat leikkiä ihan liikaa joidenkin mielestä, minä jään miettimään, että miten lapsi voi leikkiä liikaa?

Sääriini iskenyt penikkatauti vaivaa taas juoksuyrityksen jälkeen. Meidän tiet ovat tehty sementistä tai jostain vastaavasta täällä, ei edes asfaltista. Alusta on liian kova ja minä olin viime vuonna liian innokas. Ketuttaa vietävästi. Sunnuntaina on kisat ja oma juoksukunto on huono. Tammikuun aikana juoksukertoja on kertynyt alle viisi. Tämän aamun lenkki oli taas isku vyön alle. Oikea jalka ei vaan kestä tai minun pää ei kestä kipua.

Illat ovat olleet aivan mahtavia tällä viikolla. Tuulee niin, että ulkona on mukavaa olla. Ei tule hiki ollenkaan ja itikat ovat poissa, koska tuulee niin kovin. Leikkipuisto on aivan täynnä porukkaa, lapset tykkää, vanhemmat tykkää.

Viikonloppua odotan jännittynein mielin. Sunnuntaina on duathlonkisa tiimikamuni kanssa. Lapset varmaan ottavat kaiken ilon irti isänsä paluusta. Voikaa hyvin ja hauskoja hetkiä viikonloppuunne!


tiistai 24. tammikuuta 2017

Onko ulkosuomalaisen elämä seikkailua?

Monesti sitä kuulee, että "oi, mitä seikkailua teidän elämä on" tai "vitsi, mitä maailmanmatkaajia te olette". Minä aina hämmästyn niiden ääressä, joskus hymähdän tai naurahdn ja joskus yritän alkaa kertomaan tuntemuksistani. En tunne seikkailevani ja matkailua emme oikeastaan harrasta kuin harvakseltaan. Itse asiassa en ole koskaan ollut mikään kova reissaaja. Tykkään siitä, että saan tilan ja paikan haltuun ja reissussa tunnen usein olevani vähän hukassa kaiken aikaa. Ulkosuomalaiselon loma-ajat olemme aina olleet Suomessa, vanhoissa tutuissa paikoissa. Suomessa asuessa parasta lomamatkaa edusti rakkaan ystävän kanssa Tallinnan herkutteluviikonloppu. Joka kerta vähän saman kaavan mukaan.




Hurjalta ja eksoottiselta se tietysti kuulostaa, jos ajattelee vaikka esikoistamme. Neljän ikävuotensa aikana hän on asunut kolmella mantereella, kolmessa aivan erilaisessa maassa. Monen eri kielen sekamelskassa. Kolikon kääntöpuolella on aina ollut koti ja elämä tiivisti kodin ympärillä. Olemme kahdesti olleet Panamassa kodin ulkopuolisilla yöreissuilla. Mitään hinkua tai hoppua ei ole sen enempään, ainakaan vielä. Itse Panama Citykin ja tämä lähiympäristö on pitkälti tuntematonta ja täynnä ihmeteltävää. Löydän aina jotain uutta ja ihmettelemisen arvoista vanhoistakin paikoista.

Olen käynyt aikuisiällä harvakseltaan lomareissuilla. Niitäkin tehdessä tykkään, että on yksi tukikohta, itsehän mielellään olen vaikka samassa paikassa koko loman ajan. Pakkaaminen ja paikasta toiseen siirtyminen on puuhaa, jota välttelen aina viimeiseen asti.




Elämäni ulkosuomalaisena on kaukana seikkailusta. Poistun kodin lähipiiristä ehkä kahdesti viikossa, tapaan samoja ihmisiä päivästä toiseen. Seikkailun tunne on kaukana, kun jumahtaa ruuhkaan tai antaa periksi sille, että joitain käytännön asioita ei vaan saa korjattua. Mutta sitten taas niinä harvoina päivinä, kun lähdemme rannalla ei voi kuin huokailla kauneudelle ja elämän autuudelle, suolasta tahmeille sormille ja nauraville lapsille. Jokailtaiset auringonlaskut vuorten taakse saavat tuntemaan kiitollisuutta päivittäin, taivas värjäytyy taianomaiseksi oranssiseksi tanssiksi. Kohtaamiset sademetsän eläinten kanssa saavat aina pysähtymään, välillä pelosta ja välillä ihastuksesta. Viime lauantaina melkein astuimme ison ja paksun kuolleen käärmeen päälle. Mutta onko se seikkailua sen enempää kuin pakkaspäivän pastellinen taivas, kengän alla nariseva lumi, jäätyneen järven päällä käveleminen tai siilit syksyisin?




Kai se on se joku uskallus siinä vaiheessa, kun päättää lähteä ulkomaille, mikä tekee ulkosuomalaisen elämästä seikkailun näköistä. Kyllä se vaatii rohkeutta antaa elämän kannatella ja musta tuntuu hyvältä ja oikealta -fiilisten viedä mukanaan. Monet ulkosuomalaiset tietysti matkaavat ja reissaavat, seikkailevat maailmalla. Minä mieluummin tutustun hitaasti tunnustellen. Ehkä koska olen hidas sopeutuja ja tarkkailija, en kai koskaan oikein ole tuntenut, että tuntisin tai olisin nähnyt jo kaiken jostain paikasta. Tykkään myös tutun tunteesta, tykkään käydä samoissa paikoissa aina uudelleen.

Maailmanmatkaajan titteliin on vielä pitkä matka, Euroopassa olen kolunnut samoja kaupunkeja ja maita. Afrikassa reissasimme vähän. Amerikan mantereiden taitekohdassa asuvana voin sanoa käyneeni molemmilla puolilla, mutta en siltikään juuri Panama Cityn ulkopuolella. Minulla ei myöskään ole siihen mitään erityistä paloa. Haha, kuulostaako vielä seikkailumieliseltä maailmanmatkaajalta?

maanantai 23. tammikuuta 2017

Vapaalla

Mitä ihmettä me teemme Panamassa? Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun oikaisen mielikuvaa meidän puuhista täällä. Aurinko paistaa lähes kaikki päivät ja vaikkei paistaisikaan niin kuuma on aina. Silti en ole tainnut kuin kerran maata aloillani veden äärellä. Silloin, kun veljeni oli täällä käymässä ja meitä oli kolme aikuista kahta pientä poikaa kohden.

Totta on, että vapaa-aikaa meillä on paljon. Minulla kai aina. Mies tekee töitä päivät ja matkustaa aina välillä. Pojat käyvät koulussa 4-5 tuntia aamupäivisin. (Välihuomautuksena tähän, että sen jälkeen kun kuopus aloitti marraskuun alussa, niin on ollut huikeat 2 ehjää kouluviikkoa, aina on jotain pyhää, sähkökatkoa, vesikatkoa tmv ollut rikkomassa viikkoa.) Vietämme siis paljon aikaa yhdessä. Joka ikinen iltapäivä puuhaamme jotain. Viikonlopun ja kouluvapaiden aamupäivät kaipaavat myös jotain toimintaa. Aika vakiintuneeksi tavaksi onkin tullut lähteä kahdesti ulos kotoa päivän aikana.

Uimme paljon. Monta kertaa viikossa. Nyt, kun kuopuskin on kasvanut jo pituuta niin, että yltää jaloillaan pohjaan uima-altaassa, on meno helpottunut ja kuopuksen viihtyvyys lisääntynyt. Esikoinen on hirmuinen vesipeto. Vesi on mahtava elementti lapsille. Tosin hiukset vihertää kloorista kaikilla. Lapsemme ovat aikamoisia rämäpäitä, pelottomia kokeilijoita, joten me vanhemmat emme juuri istuskele altaan reunalla vaan sinkoilemme pitkin allasta turvaamassa pienten miesten selustoja. Uima-altaalla käymme ehkä viisi kertaa viikossa. Aina on narulla kuivumassa pyyhkeitä ja uikkareita, kloorin hajua ei pääse pakoon edes kotona. Aurinkorasvaa kuluu purkeittain kuukaudessa.

Pyöräilyä on harrastettu yhdessä, jo Suomessa. Kuopus alkaa pikkuhiljaa hiffaamaan miten polkimia poljetaan. Matkanteko on hidasta, mutta ehkä jo pian palkitsevaa. Pääasia, että pojat saavat touhuta. Meillä oli hoitokoira lähes kaksi kuukautta, se lähti lauantaina omaan kotiinsa. Aika usein pojat olivat jollain kulkupelillä mukana koiralenkillä. Nämä lenkit vain lasten kanssa venyivät sen vajaan puolen sijaan lähes kaksituntisiksi.

Lähellä kotia on vajaa vuosi sitten avattu puisto. Sieltä löytyy jalkapallokenttää, kuntoiluvälineitä, kiipeilyverkkoa, tenniskenttää, koripallokenttää ja perinteinen lastenleikkipuisto. Alueella on myös siistit vessat ja pukukoppitilat. Puistossa tulee käytyä myös monta kertaa viikossa. Tällä hetkellä on vaan aurinko porottanut niin pilvettömältä taivaalta, että UV-säteily on vaarallisen korkealla vielä iltapäivän viimeisinä valoisina tunteinakin.

Pojat leikkivät tietysti myös kotona, välillä esikoinen ihan toivoo, että ollaan vaan kotona. Sitten ollaan. Ehkä pari kertaa kuukaudessa kaivan maalausvälineet, muovailuvahat ja muut askartelutarvikkeet esiin ja niiden parissa saakin ajan aina kulumaan. Yritän myös aina välillä leipoa poikien kanssa, antaa heidän kattaa pöytää ja siivota. Innokkaasti ainakin kuopus on mukana.

Välillä mies käy kamujensa kanssa ulkona. Samoin minä omieni. Miehen kanssa olemme viettäneet aikaa kahden viimeksi viime kesänä Suomessa. Ups. Tarvitsisikohan sitä asialla tehdä jotain? Niin ja olimmehan me maastopyöräilemässä kerran.

Viime viikkona asetuimme arkeen, ainakin joksikin aikaa. Minä nautin vielä ihan täysillä näistä muutamasta tunnista aamuisin, kun on perhe huolehdittava vain ajatuksen tasolla ja aikaa tuntuu olevan vaikka mihin.

Liikumme aika harvoin asuinalueemme ulkopuolella. Arkisin ei koskaan, koska liikenneruuhkat ovat niin valtavat. Viikonloppuisin saatamme käydä jossain lasten kanssa. Muutamissa omissa suosikkipaikoissamme, jossa meno on rentoa ja lapset ja me aikuiset saamme nähdä ja kokea jotain peruselosta poikkeavaa. Kuten olen aiemminkin sanonut, olen ihan arkifani. Tässä vaiheessa elämää pienten poikien kanssa, tarkat ja turvalliset rajat antavat hyvän viitekehyksen temmeltää niiden sisällä.

perjantai 20. tammikuuta 2017

Yksin ulkosuomalaisena

Lukion jälkeen lähdin Espanjaan vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi. Into kieltä kohtaan ja vapaus ajoi sinne. Halusin mennä yksin, ainoana suomalaisena. Muutaman kuukauden olin yksin kunnes rakkaat kamut suuntasivat välivuosireissunsa samaan kohteeseen ja pian myös yksi suomalainen tyttö tuli samaan vapaaehtoisohjelmaan töihin. Pian ymmärsin miten hienoa olikaan jakaa omituisina pitämiä tuntemuksia toisille suomalaisille, ymmärrys oli taattu. Asuimme 20 muun nuoren kanssa samassa paikassa, kulttuurien ja tapojen sekamelska oli kulttuuriantropologiasta haaveilevalle nuorelle oikea aarreaitta. Viihdyin loistavasti.

Opiskeluaikana halusin ehdottomasti uudestaan Espanjaan vaihtoon, taas hieman kauhunsekaisin tunnelmin odotin, että voisin olla ainut suomalainen vaihto-ohjelmassani. Olin. Vaihtoaika oli lyhyt, vain kolme kuukautta. Sinä aikana en ehtinyt kaivata suomalaisuutta vaan janosin taas sitä vapauden tunnetta minkä koin saavani, kun kukaan ei tuntenut tai tiennyt taustoistani. Sain olla rauhassa ilman kenenkään odotuksia mitä vaan. Asuin kimppakämpässä saksalaisen, hollantilaisen, italialaisen ja kreikkalaisen kanssa.

Miehen kanssa muuttaessani Namibiaan, en osannut edes ajatella , että siellä voisi olla suomalaisia tai jonkinlaista suomalaista yhteisöä. Vähänpä tiesin. Pian kävi selväksi, että Namibiassa asustaa pääkaupunkiseudulla paljonkin suomalaisia. Rannikolla olimme me ja yksi suomalainen mies. Pian tapasin jo kaksi suomalaista naista, joista tuli sitten ystäviä nopeasti. Ymmärsin taas kuinka arvokasta on olla joku, jonka kanssa ymmärrys ja elämässä aiemmin koetut asiat tulevat suurin piirtein edes samalta lähtöviivalta. Tai ihan, että joku osaa auttaa käytännön asioissa, ettei kaiken tarvitse olla aina hirmuista vääntämistä ja kantapään kautta opettelua. Kadehdin usein rannikolla pääkaupungin menoa, olisi ollut kiva käydä joskus suomikamun kanssa kahvilla. Vaikka usein me kyllä päädyimme näkemäänkin toisiamme. Namibian elomme kruunasi myös rannikolla sijainnut vanha suomalaisten koulukeskus ja sen sydän, sauna. Siellä pimeässä yössä saunominen ja aina raikkaassa ilmassa, mutta kuitenkin lämpimässä vilvoittelu löylyjen välissä, oli varsinaista nannaa sielulle.

Keniassa on suhteellisen suuri suomalaisyhteisö myös, mutta taas muualla kuin rannikolla. Rannikolla meitä oli muutama. Pidimme suhteellisen tiiviisti yhtä. Yksi järjesti joka torstai hernekeitto - ja pannukakkulounaan, me rakensimme saunan ja lämmitimme sitä ahkerasti. Joulut, vaput ja juhannukset vietimme yhdessä aina jollain kokoonpanolla. Tästä joukosta löytyi taas pari arvokasta ystävyyttä. Mutta me olimme ainoat, jotka asuivat rannikolla jatkuvasti, toiset reissasivat paljon ja asuivat osittaan myös muualla. Taas haikailin pääkaupungin tiiviiden verkostojen perään.

Toki me tutustuimme monen muunkin kanssa, mutta niissä tutustumisissa menee kauemman aikaa. Se on aina vähän sellaista tunnustelua ja jahkaamista, että mitähän se nyt tarkoitti ja pitäisikö meidän nyt kutsua ja vähän sellaista aluksi enemmän energiaa vievää sosiaalista kanssakäymistä. Onneksi sekin usein tuottaa tulosta ajan kanssa.

Kun teimme päätöksen Panamaan tulosta, ajattelin mielessäni, että kerrankin me muutetaan pääkaupunkiseudulle, siellä on pakko olla meikäläisiä ja jeejee! Otin yhteyttä lähetystöön, josta sain karun vastauksen, että he eivät anna mtään tietoa alueen muista suomalaisista, kukaan ei halua tulla "löydetyksi" ja hyvin ovat piilossa myös pysyneet. Kun muutimme, tutustuimme yhteen suomalaisbrasilialaiseen perheeseen, heillä on samanikäinen poika kuin esikoisemme on. Mutta pian he muuttivat jo pois.

Sittemmin en ole muihin suomalaisiin törmännyt. Tuttavapiirissämme on Euroopan maaperältä yksi hollantilainen ja yksi belgialainen mies sekä lähin ystäväni Romaniasta. Kaikki muut ovat jostain päin Ameriikan mantereita. Kultttuurien sekamelska on totta. Välillä hauskaa ja välillä ei.

Onneksi on blogimaailma. Sillä minä kaipaan suomalaista yhteisöä, kaipaan sitä, että voin peilata omia ajatuksiani ja kuulla toisten ja tiedän, että väärinymmärtämisen riski on pieni. Kaiholla luen keskieurooppalaisia blogeja, joissa suomimamat kokoontuvat yhteen kahville. Silti on todettava, että pienten lasten äitinä tuntuu välillä, että vain taivas on rajana sosiaalisten kontaktejen luomisessa. Toisiin pikkulapsiperheisiin tutustuu vähän kaikkialla. On iso lahja tutustua niin moneen erilaiseen ihmiseen niin erilaisista lähtökohdista, mutta silti sitä kaipaa jotain omaa ja tuttua siinä toisessa ihmisessä sekä vaivatonta tutustumista. En tarkoita myöskään, että jokaisen suomalaisen kanssa ystävyys taikka ymmärrys olisi taattu, mutta ainakin ymmärrykselle on korkeammat onnistumisprosentit. Jo ihan pelkästään ulkosuomalaisuus itsessään yhdistää.






torstai 19. tammikuuta 2017

Täydellinen aamu


Herään jo ennen herätyskelloa kuudelta. Kymmenen yli kuusi olen pukenut ja pessyt hampaat. Ripsivärituubi kädessä avaan oven hoitokoiramme ulkoiluttajalle. Mies on työmatkalla ja minulla ei ole mahdollisuutta lähteä hoitokoiran kanssa lenkille, koska lapset nukkuvat. Koira ei myöskään suostu aamupissaamaan takapihalle. Hoitokoira on ikionnellinen päästessään toisten koirien kanssa lenkille. Vartin yli kuusi kuopus on hereillä, aina niin hyväntuulisena.

Alakerrassa hieman kerrataan yön kulkua ja unia, samalla kun keitän kaurapuuroa ja kahvia. Taputtelen itseäni olalle siitä, että olen jo edellisenä iltana (ekaa kertaa ikinä) pakannut lasten eväät valmiiksi ja oman kassinikin. 

Puoliseitsemältä aamupala on pöydässä ja esikoinenkin on jo kömpinyt alakertaan viltin alle heräämään. Aamurauha, kiitos. Kunnes kuopus menettää täysin malttinsa, kun isoveli haluaa maitoa mehun sijaan. Kuopus haluaa veljensä juovan mehua. Itkupotkuraivarit kestävät ehkä vartin, isoveli ehtii siinä syödä oman puuronsa avustuksellani. Kuopus karjuu ja itkee.

Mutta sitten hiuksista tippuva pölypallo katkaisee huudon ja alamme ihmettelemään pölypalloa. Pian kuopus on kiivennyt penkilleen ja syö puuroaan. Kaataa tietysti mehulasinsa. Kello käy. Kahvi auttaa. 

Jossain vaiheessa hoitokoira on saapunut takaisin lenkiltään.

Molemmat pojat tykkäävät pukea itse, minä pakkaan sillä välin eväät reppuihin ja tarkistan oman kassini. Sipaisu teepuuöjyä korvien taakse, koulussa on puhjennut täiongelma, teepuuöljyn pitäisi estää täiden hyppimisen sillä siveltyyn päähän. Kuopuksen pitkäksi kasvanut tukka tiukasti kiinni ja pieni valistus siitä kuinka toisten hattuihin ja tukkaan ei tule koskea kunnes epidemia on ohi. Kummankaan pojan luokalla ei vielä täitä ole ollut, mutta parilla muulla luokalla on jo ongelma.

Vartin yli seitsemän istumme autossa. Ajamme parisataa metriä kouluun (hävytöntä, tiedän). Ensimmäistä kertaa sitten koulujen alkamisen olemme ajoissa. Koulupäivät ovat aikaistuneet, koska liikenneruuhkat ovat niin mittavia, että kahdeksaksi saapuminen on sula mahdottomuus.


  

Pojat jäävät ilomielin kouluun. Minä jatkan matkaa naaapurustomme klubitalolle. Viime vuonna aloittamani pilatestunnit jatkuvat tänään ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Yritän saada putsattua ulkoterassin lattian liskojen kakasta. Tunti sujuu hyvin, haastellisinta on kieli tai paremminkin niiden sekamelska. Olen opiskellut pilatesohjaajaksi Suomessa, mutta englanninkielellä. Nyt tunnillani on kaksi naista, jotka eivät juurikaan ymmärrä espanjaa ja sitten taas yksi, jolle espanja on haastellisista. Kieleni on hurja sekamelska.

Pilateksen jälkeen saavun kotiin, melkein tyhjään. Vain hoitokoira nukkuu pedillään, ei edes juokse tervehtimään. Lähes huumannun tyhjästä ja hiljaisesta kodista. Suihku ja aamupalan valmistus.

Pöytäni kutsuu. Rakastan tätä valoisaa nurkkaa, jossa saan tuijotella edessä aukeavaan sademetsään. Välillä ehkä joku kävelee, juoksee tai pyöräilee ohi.




Pari tuntia on aikaa ihan mihin vaan. Olen hoitanut eilen reilun viikon ruokaostokset. Mitään kamalan akuuttia tekemistä ei ole, jalkoja pitäisi vähän saada hoidettua, että olisin reilun viikon päästä juoksukisakunnossa, kaksi kertaa kymmenen kilometriä. Ensimmäinen kymppi aamuseiskalta, kun lämpötila on vain jossain +30 asteessa, toinen kymppi on sitten se haaste, yhdentoista aikaan kun kuumuus ei anna armoa. Siinä välissä tiimikamuni pyöräilee 60 kilometriä. Päätettiin aloittaa tiimiduathlonuramme vaikeimman kautta. Suoraan Powerman-kisalla. Hirvittää. 

Tästä on hyvä jatkaa päivää.

tiistai 17. tammikuuta 2017

Pohjolan lapsiperheen rytmit lattareissa

Päivä alkaa varhain ja taittuu yöksi myöhään. Valtaosa väestöstä heräilee kai jo viimeistään neljän aikaan, varakkaampi viimeistään viideltä. Meidän lapset heräävät yleensä kuuden aikaan. Minun kelloni soi 6.20, harvemmin siihen herään. Yleensä olen jo hereillä siihen aikaan poikieni ansiosta.

Koulu alkaa 7.30. Sitä ennen on syöty aamupala, pakattu välipala ja lounas reppuun. Puettu ja hoidettu kaikki aamutoimet. Minä olen ehkä onnistunut juomaan kupillisen kahvia. Treenivaatteet päällä vien pojat kouluun ja jatkan siitä kolmesti viikossa suoraan treenaamaan.

Kuopuksen koulupäivä kestää neljä tuntia (ei kannata antaa koulun kuulostaa pelottavalle, muistuttaa paljon suomalaista kerhotoimintaa). Esikoisen päivä kestää vajaan tunnin pidempään. Kuopukselle pakkaan joka päivä mukaan välipalan. Yleensä pari omenaviipaletta, pieni pala leipää ja parmesania sekä muutaman kuivatun taatelin. Välipala syödään viimeistään kymmeneltä.

Esikoiselle pakkaan taas välipalan ja lounaan. Sekin on aika tarkasti sama päivästä toiseen. Välipalana manteleita, yksi raaka porkkana, pala leipää ja juustoa. Lounaaksi edellisen päivän illallista ja keitetty kananmuna. Lapseni eivät kaipaa vaihtelua välipaloihinsa, porkkana on esikoiselle ehdottoman tärkeä, kuopukselle taas kelpaa vain parmesani juustoista. Jos taatelit unohtuvat, tulee sanomista.

Välipalat ovat täällä iso juttu. Itse valmistan ne lähes aina itse, mutta kaupasta välipaloja löytyy valmiina. Jos Suomessa kaupan hyllyissä eineksien ja valmisruokien määrä saa pään pyörälle niin täällä taas pieniin pakkauksiin pakatut välipalat. On pähkinää, jugurttia, keksiä, sipsiä, karkkia, erilaisia juomia ja kaikenlaista pientä pakkausta valtavat määrät. Eväsrasioissa voi olla neljäkin yksittäispakattua asiaa. Juustoja ja pieniä makkaroitakin löytyy eväskoossa. Kaupoissa on myös valinnanvaraa eväsrasioiden suhteen, kokoja löytyy pienen pienistä suurempiin, päälle pakattavia, rasioihin sopivia kylmäkalleja, eväslaukkua ja muuta hyllykaupalla.



Lapsemme syövät nykyään kuusi kertaa päivässä. Apua. Aamupala, välipala, lounas, välipala, illallinen ja iltapala. Apua. Aamupala ja iltapala ovat lähes tulkoon aina kaurapuuroa, välipalat hedelmää (tosin ei koulupäivinä emme syö aamupäivän välipalaa ellemme ole jossain missä toiset sitä syö ja silloinkin poikkeuksetta minä unohdan pakata välipalan ja lapseni kärkkyvät sitä muilta), lounas ja illallinen on taas aina jotain lämmintä ruokaa.

Uusi asia tässä systeemissä on tuo aamupäivän välipala. Lounas on yleensä 12 ja 13.00 välillä. Lapseni syövät aika tarkalleen jotain aina kolmen tunnin välein päivisin ja illalla illallisen ja iltapalan välissä on ehkä tunti. Me olemme kummajaisia tuon iltapalan suhteen, tosin monet vanhemmat lapset menevät edelleen maitopullon kanssa nukkumaan. Minä en taas saanut koskaan siitä tavasta kiinni. Kaurapuuro ja aivojen kehitys on joku minun päähäni pinttynyt uskomus. Siitä emme luista koskaan kotona ollessa. Joskus saatan tehdä lettuja iltapalaksi.


Usein täällä hämmästyttää se kuinka paljon pienet lapset jo saavat karkkia, keksiä ja sipsiä sekä kaikkia sokerisia maitojuomia. Kaksivuotiaan synttäreillä pienille juhlijoille on varattu limpparia juomaksi. Minä annan omieni maistaa kodin ulkopuolella lähes kaikkea, mutta kotiin en osta mitään yllämainittua. Paitsi suklaata mitä sitten mussutan esikoiseni kanssa, kun kuopus nukkuu päikkäreitään. Jos Suomessa saa ihmetteleviä katseita ja kulmien kohotusta sipsiä syövästä taaperosta niin täällä taas siitä jos sen lapseltaan kieltää.

Mutta ne päivän muut rytmit. Kuopuksen haen vaille kaksitoista koulusta, tulemme kotiin ja syömme lounaan. Ennen yhtä olemme sängyssä lukemassa ja pian siitä nukkumassa päiväunia. Sillä välin esikoinen on tullut kotiin, joko jonkun luokkakaverin vanhemman kuskaamana tai sitten jompi kumpi meistä vanhemmista on hakuvuorossa. Yhdestän kolmeen kodissamme on hiljainen aika. Mies tekee töitä, minä herkuttelen esikoisen kanssa. Esikoinen saa katsoa lastenohjelmia kuopuksen nukkuessa. Kolmesta neljään heräillään loppupäivään, syödään välipalaa ja valmistetaan illallista. Neljästä kuuteen pyrimme olemaan ulkona, neljästä viiteen on vaan usein vielä liian kuuma ja hälyttävän korkea UV-säteily. Uinti, puisto, pyöräily ja pari harrastusta pitävät aktiviteeteista huolta.

Kuudelta viimeistään istumme ruokapöydässä, puoliseiskalta suihkussa, seiskalta iltapuurolla ja heti seitsemän jälkeen jo iltapuuhissa ja lukemassa iltasatua. Rytmi ja rutiinit ovat aika vakioita. Pojat tietävät hyvin mitä tapahtuu milloinkin ja harvemmin siirtymät askareesta toiseen ovat hankalia. Toisin kuin sitten itse askareet välillä. Pojat ovat untenmailla lähes aina kahdeksaan mennessä. Nyt koulun alettua, aikataulu varmaan aikaistuu luonnostaan iltaisin. Esikoinen on ihan valmis nukkumaan jo seitsemältä, kun taas päiväunia nukkuva kuopus jaksaisi helposti vielä parikin tuntia. Saa nähdä  miten käy tulevaisuudessa.



Itse elän aika lailla samassa rytmissä kuin pojat. Valvon tosin illalla myöhempään ja syön harvemmin. Aamupala venyy usein yhdeksään tai kymmeneen. Lounaan syön aina, samoin iltapäivän välipalan ja illallisen. Aika usein myös illalla poikien nukkuessa jo tulee jotain miehen kanssa naposteltua.

Moni perhe syö illallisen vasta seitsemän ja kahdeksan aikaan ja lapset menevät siitä kylvyn kautta unille. Monessa perheessä lapset syövät ensin ja vanhemmat sitten, kun rauha on laskeutunut taloon. Itsekin ehkä tykkäisin myöhemmästä illallisajasta, mutta lapsillemme se ei kokemustemme mukaan sovi. Itkupotkuraivareiden riski on liian suuri. Olen myös liian laiska kokkaamaan montaa eri ateriaa, joten syömme kaikki aina yhdessä, samaa ruokaa.

Poikkeamme monesta aikaisilla ruoka-ajoilla ja nukkumaanmenolla sekä ehdottomasti kaurapuurolla ja iltapalalla.

Päivien rytmi tuntuu meille sopivalta ja ideaalilta. Tosin ainahan sitä tulee kaikenlaista säätöä ja asioita, jotka keikauttavat rutiinit päälaelleen. Viime aikoina on ollut sähkökatkoja (yli 24h ja voin kertoa, että kuuma tulee ilman ilmastointia), teitä on suljettu ruuhkien takia (en ymmärrä miten se helpottaa), peruttuja koulupäiviä, rikkoutunutta autoa ja milloin mitäkin. Sitä on aina kiitollinen, kun saa muutaman päivän elää omien rutiiniensa mukaan ja antaa arjen soljua omalla painollaan.