perjantai 27. tammikuuta 2017

Hajatelmia viikon varrelta

Reilun viikon yksinhuoltajuus lähenee loppuaan. Taitaa tämä viimeinen päivä tuntua aina pisimmältä. Levottomalta.

Pojilla on ollut iso ikävä isäänsä. Jokaisen lentokoneen kohdalla kysytään, että lentääkö iskä siinä. Meillä on yksi lentokenttä alle kilometrin matkan päässä. Harmi vaan, että se ei ole se mitä yleensä käytämme. Meidän lähikentällä operoi muutama matkustajille avoin halpalentoyhtiö ja enimmäkseen jotain muuta, koneita kyllä lentää useita kymmeniä päivittäin.

Viikko on mennyt joutuisasti, helposti. Arki on ollut sujuvaa ja mukavaa. Kun on yksin lasten kanssa, ei tule haalittua mitään omia menoja lasten kouluaikojen ulkopuolelle, ajatuksissanikin olen vain pyhittänyt kaiken ajan tähän lapsiperhehulinaan. Näin myöskään ei ehkä synny niin herkästi törmäyksiä omassa mielessä siitä, että olisi pitänyt vaikka päästä lenkille tai tehdä jotain muuta yksin. En ole edes jumittanut iltaisin tv-sarjojen kanssa vaikka taisin kyllä silti kahlata Skamin viimeisimmän tuotankokauden läpi viime viikonloppuna. Vahva sarjasuositus! Norjalaiset nuoret ja tähän iso sydän. Yleltä näkyy, ulkomailla ollessa tarvitsee vähän kikkailua, että saa näkymään.

Esikoisen luokan vanhempien mielissä taas kuohuu, opetus ei ole tarpeeksi akateemista ja lapset saavat leikkiä ihan liikaa joidenkin mielestä, minä jään miettimään, että miten lapsi voi leikkiä liikaa?

Sääriini iskenyt penikkatauti vaivaa taas juoksuyrityksen jälkeen. Meidän tiet ovat tehty sementistä tai jostain vastaavasta täällä, ei edes asfaltista. Alusta on liian kova ja minä olin viime vuonna liian innokas. Ketuttaa vietävästi. Sunnuntaina on kisat ja oma juoksukunto on huono. Tammikuun aikana juoksukertoja on kertynyt alle viisi. Tämän aamun lenkki oli taas isku vyön alle. Oikea jalka ei vaan kestä tai minun pää ei kestä kipua.

Illat ovat olleet aivan mahtavia tällä viikolla. Tuulee niin, että ulkona on mukavaa olla. Ei tule hiki ollenkaan ja itikat ovat poissa, koska tuulee niin kovin. Leikkipuisto on aivan täynnä porukkaa, lapset tykkää, vanhemmat tykkää.

Viikonloppua odotan jännittynein mielin. Sunnuntaina on duathlonkisa tiimikamuni kanssa. Lapset varmaan ottavat kaiken ilon irti isänsä paluusta. Voikaa hyvin ja hauskoja hetkiä viikonloppuunne!


13 kommenttia:

  1. Täällä käydään pienten koululaisten vanhempien kesken samanlaisia hämmentäviä keskusteluja. Olen ruvennut viime aikoina sellaisissa yhteyksissä suoraan sanomaan, että olen suomalainen eikä meidän kuusivuotiaamme Suomessa olisi vielä edes koulussa... Yllättåvänkin monet kyllä tietävät suomalaisen koulusysteemin ja että se on pärjännyt hyvin kansainvälisissä vertailuissa ja monet tuntuvat kyllä olevan aidosti kiinnostuneita kuulemaan enemmänkin siitä miten Suomessa koulujärjestelmä oikein toimii. Mutta sama napina jatkuu kyllä silti vuodesta ja luokkatasosta toiseen. Koskaan ei lapsilla teetetä tarpeeksi koulutöitä! Tai sitten teetetään, mutta vääränlaisia. Aargh.

    Eräs paikallinen ihan vieras äiti totesi minulle koululla tällä viikolla, että pienimmäiseni kyllästyy kuoliaaksi kun ensi vuonna aloittaa leikkikoululuokan koska "siellä ei opita mitään". Sosiaalisia taitoja kuten ryhmässä olemista tuntuu harva täällä pitävän missään arvossa - tai niitten sopisi kai tulla muun opiskelun sivussa. Minä totesin kyseiselle äidille, että olen suomalainen ja haluan siltä pohjalta antaa lapsilleni mahdollisimman pitkän lapsuuden, että hyvä vaan jos eivät tee leikkikoululuokalla muuta kuin leikkivät! :)

    VastaaPoista
  2. Tuttuja tilanteita, täälläkin tunnetaan hyvin Suomen koulumaine, mutta se tapa jolla sitä kuvailen tuntuu monesta pöyristyttävältä Meillä nelivuotiaiden luokan vanhempia harmittaa, kun neövivuotiaat hengaa paljon kolmivuotiaiden luokan kanssa ja se, että ei ole läksyjä ja se, että opettaja antaa leikkiä. Minä tykkään paljon esikoisen opesta, yritän muistaa aina sanoa jotain kannustavaa, koska tiedän hänen saavan paljon negatiivista palautetta joiltain vanhemmilta.

    Mä olen yrittänyt googlailla hyviä englannin tai espanjankielisiä artikkeleita, joissa valitettaisiin leikin tärkeyttä pienten elämässä ja nimenomaan oppimisen tukemisessa. Voisin sitten linkkailla niitä, kun Whatsap alkaa käymään kuumana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä oli tytöllä (silloin viisivuotiaalla) viime vuonna tosi hyvä opettaja joka jakoi vanhemmille artikkeleita vähän noita sun ajatuksiasi liipaten: siitä kulmasta, että liian varhain aloitetut läksyt eivät aja mitään erityistä tarkoitusta ja varhaiset koulupaineet kostautuu myöhemmin kouluelämässä jne. Katson jos löydän mistään niitä juttuja ja lähetän sulle linkit!

      Sain muuten juuri tällä viikolla kuulla, ettei sellaisella ala-asteella joka noudattaa IB-systeemin Primary Years Programmea (PYP) - kuten meidän lasten ala-aste - kuuluisi olla ala-asteella läksyjä ollenkaan. Ihan vain joidenkin vanhempien paineesta niitä meillä kuitenkin tehdään. Suomalaisesta julkisen koululaitoksen kasvatista on ihan hullua se miten paljon vanhemmat täällä painostaa opettajia!

      Kahdeksanvuotiaan kohdalla jonkun verran läksyjä on mun mielestä ihan ok, mutta kuusivuotiaalla en toivoisi niitä olevan ollenkaan. Mutta ei tulisi suuntaan tai toiseen mieleenikään mennä määräämään opettajia antamaan enemmän tai vähemmän läksyjä...

      Mulla on täällä muutama sellainen ystävä jotka näkee tämän koulukuvion melko samanlaisessa valossa kuin minä itse. Yksi on ottanut sen linjan, ettei hirveästi painosta omaa kuusivuotiaastaan tekemään läksyjä vaikka niitä ehkä olisikin. Itse yritän ohjata kuusivuotiasta tekemään läksyt suht löysin rantein ja pyrin mahd paljon auttamaan häntä jättämään koulujutut vain koulutunneiksi. Iltapäivisin ja viikonloppuisin leikitään! Ihan jokaviikkoista tasapainottelua tämä kuitenkin on ja tosi paljon ovat täälläkin nämä kouluasiat mielessä.

      Poista
    2. Voi että miten mielenkiintoista tietoa! Meidän poikien koulu on just IB PYP systeemin alla. En tiennyt tästä läksyaspektista. Mun mielessä on myös käynyt tuo, että voisi olla hyvä meille kaikille, että opettaja pitäisi yhteisen hetken, jossa hieman avaisi ajatuksiaan ja perusteluita lähestymistavalleen. Jos löydät sun saamia artikkeleita niin otan ilomielin niiden lähteet vastaan.

      Poista
    3. Mä muistelin, että sä sanoit teidän koulun olevan myös IB-koulu.

      Meillä on tänä vuonna tytön viime vuoden fiksu opettaja PYP-koordinaattorina ja siltä osin asiat taitaa olla melko hyvin, että hän on kutsunut vanhempia koolle ja avannut systeemin taustoja. En päässyt itse viimeisimpään tapaamiseen mutta sieltä välittyi mulle ystävän kautta tuo tieto, että oikeasti IB PYP -kuvioissa ei pitäisi läksyjä olla lainkaan...

      Yritän etsiä artikkelilinkkejä sulle!

      Poista
  3. Suomen koulujärjestelmän menestys ja maine muuten munkin kokemuksen mukaan tunnetaan hyvin. Nähdäänkö se sitten niin spesifinä pienelle kaukaiselle omituiselle maalle niin , ettei monelle tulisi mieleenkään täällä muualla soveltaa samoja oppeja. Meidän 5v tyttö opettelee mm kirjoittamaan kirjaimia KURSIIVILLA normi pienten ja isojen tekstauskirjaimien lisäksi. Ja on numeroita ja työkirjaa jos jonkunlaista. Yksi äiti harmitteli kuinka mielestään lapset eivät ole tämän vuoden opettajan opetuksessa edistyneet lainkaan viime vuodesta ja mä taas ihmettelen sitä kaikkea mitä ovatkaan koulussa ehtineet pieneen ikäänsä nähden tehdä. En tiedä mitä kaikkea hänen mielestään olisi pitänyt lasten opetusohjelmaan lisätä, tuskin leikkiä. Toivottavasti juoksujalat ovat kunnossa pian!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä monet surevat kun lapsille ei opeteta kursiivia. En osaa itse sitä kyllä yhtään kaivata ja minua ennemminkin ärsyttää se, että kuusivuotiaan pitäisi osata ollenkaan kirjoittaa siististi ja asiaa. Vertailun vuoksi juttelin suomalaisen kaverin kanssa jolla on samanikäinen lapsi tavallisessa suomalaisessa esikoulussa; siellä oli ihan erikseen sanottu, että esikoululaisia ei pidä vielä lähteä lukemisen ja kirjoittamisen painostamaan. Ystäväni ihana ja fiksu kuusivuotias ei vielä osaa kirjoittaa edes nimeään ja se on siinä mittakaavassa kuulemma ihan normaalia ja suorastaan suotavaa. Sitä ajatellessa kirpaisee kyllä se millaiseen tilanteeseen olen omat lapseni laittanut...

      Poista
    2. Ansku - apua, hurjaa. Kursiivia eli kaunoa, eikö? On tämä koulumaailma niin erilaista, että sitä on vaikea käsittää. Vaikka sitten taas meidän koulussa ainakin suurin osa lapsista tykkää ihan hulluna käydä siellä ja opettajat ovat suuressa suosiossa. Nyt kun esikoinen on vielä PK4-luokalla niin olen jotenkin rauhallisin mielin, mutta syksyllä alkaa Kinder-luokka ja siellä opetellaan lukemaan ja kirjoittamaan heti alusta alkaen. Saas nähdä miten äidin mieli pysyy siinä mukana. Poika varmaan ottaa kaiken tyylilleen uskollisena innokkaasti vastaan.

      Poista
    3. Kata - erot ovat kyllä hurjia mitä ja minkä ikäisinä lapsilta vaaditaan mitäkin. Ei auta itse kuin mennä koulujakso kerrallaan. Vielä tuonne ylläolevaan kommenttiisi viitaten - minäkin aina mietin, että miten mahdottoman intensiivisesti me vanhemmat olemme mukana opettajien tekemisissä ja kuinka paljon palautetta opettaja mahtaa saada ja miten rakentavaa se voi olla.

      Poista
    4. Meidänkin kuusivuotias menee kyllä onneksi innoissaan kouluun. Mutta molemmat koululaisemme ovat olleet hitaammanpuoleisia lukemaan- ja kirjoittamaanoppimisen suhteen ja omasta näkökulmastani on ollut aika järisyttävää, että jo kuusivuotiaan kuvataan olevan "jäljessä" - aika äskenhän tuo vasta ilmestyi tähän maailmaan, miten voisi olla jäljessä yhtään missään? Se kyllä lohduttaa, että kahdeksanvuotias esikoinen pärjää nyt kolmantena vuonnaan täällä (neljännellä luokalla) ihan älyttömän hienosti ja lukee ja kirjoittaa hyvin sujuvasti.

      Poista
    5. Just nyt kuvittelen olevani vielä rauhallinen uuden oppimisen edessä, en ole enää jaksanut huolehtia väärinpäin olevista kirjaimista tai tunnistamattomista numeroista, kunpa tämä asenne säilyisi ensi vuoteen. Uskon vakaasti, että lapset oppivat kyllä lukemaan ja kirjoittamaan kun aika on kypsä ja ohjaus tukee tekemisen ymmärtämiseen. Yksi surulllinen esimerkki täällä on nelivuotiaan äiti, joka opettelee tyttönsä kanssa joka päivä tunnin kirjaimia ja numeroita. Tyttö kirjoittaa monta numeroa ja kirjainta vielä peilikuvana ja äiti on aidosti huolissaan, myös jos päiviä jää harjoittelussa väliin, tyttö unohtaa osan, joten äiti vaan jatkaa harjoittelua päivästä toiseen. Yksi ystäväni on yrittänyt auttaa äitiä ymmärtämään, että nelivuotiaan hahmotus on vielä siinä vaiheessa, että peilikuvakirjoitus on täysin normaalia ja että lasten ei tarvitse osata vielä kirjoittaa numeroita tai kirjaimia. Äiti ei ota ollenkaan vastaan tämänkaltaista tietoa.

      Poista
  4. Kaunoa joo! Lähinnä piirtävät kynällä mallikirjainten päälle, mutta kuitenkin ja opettelevat tunnistamaan miltä näyttää mikäkin kirjain kaunolla. Sehän se on, että tässä on äiti se joka ihmettelee. Lapsi ei muusta tiedä, eikä ihmettele ja niin kauan kun tykkää ja menee kouluun mielellään, niin hyvä niin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mahtavaa, että teidän lapsi viihtyy ja tykkää ja että hienomotoriikka jo taipuu tuohon. Tämä on kyllä sellaista taiteilua aina lasten kanssa, saa varoa mitä puhuu ääneen toisten vanhempien kanssa, jotta lapsilla pysyy hyvä asenne koulua kohtaan.

      Poista