tiistai 31. tammikuuta 2017

Powerman Duathlon Panama

Viime lokakuussa urheiluhuuman hurmoksessa tehty päätös osallistua tiiminä powerman-kisaan kävi toteen viime sunnuntaina. Minä olin juoksija ja parini pyöräilijä. Juoksin ensin 10 kilometriä, parini pyöräili 60km ja minä juoksin taas 10km. Matkat ei ole mahdottomia, mutta Panaman ilmasto on. Sunnuntaina oli kova tuuli koko kisan ajan. Juoksun se teki välillä jopa helpommaksi, koska auringon porotus ei tunnu niin ankaralta, mutta sivulta tuleva tuuli teki pyöräilyn haastavaksi. Kisan ensimmäinen juoksu oli kovaa kyytiä , en tiedä miten mutta jotenkin keikuin ekan kilometrin samassa joukossa kuin muutkin eli ammattilaiset (alle 5min/km, ihan kreisi vauhti mulle), mutta sen jälkeen juoksu rauhoittui ja vaikeutui. Liian kovaa liian varhain kostautui. Reitti oli vaativa, yli puolet matkasta oli ylämäkeä. loivaa tai ihan kunnon jyrkkää mäkeä. Toinen kymppi sujui helpommin, koska lähdin matkaan alusta asti omassa tahdissani (6min/km) ja koska suurin osa joukosta oli jo ihan loppu pyöräilyn jäljiltä ja minulla riitti motivaatiota päästä ohi.



Harjoittelua on varjostanut pahaksi äityneet penikat. Olen juossut jo useita vuosia, nyt reilun vuoden taas säännöllisesti, mutta meidän hoodeilla tiet ovat sementtiä. Vaativa alusta, kovempi vielä kuin asfaltti. Olen myös aina juossut omalla mukavuusalueellani ja hakenut haasteita mäkijuoksusta enkä niinkään vauhdista. Marraskuussa aloin hakemaan vauhtia juoksuuni samalla pidentäen matkaa. Tammikuussa sääriä alkoi särkeä ja pian en sitten enää voinutkaan juosta. Tammikuussa kokeilin juoksemista viisi kertaa. Joka kerta pahaan kipuun päätyen. Kisa juostiin sitten puhtaasti mielen voimalla sykkeen huidellessa maksimissaan yli puolet juoksusta. Perjantaina alkanut yskä ja lievä flunssa vaikeuttivat oloa lisää, mutta sitten taas urheilutapahtumassa adrenaliini ja endorfiinit hyökkää semmoisella teholla kehossa, että kipua ei tunne ja vaikka kuinka tuntuisi kamalalta ja vaikealta niin sitä vaan jatkaa matkaan.

Kaikki kamut olivat kannustamassa, oli huiskaa ja julisteita. Lapset kannustivat mukana ja omani olivat mukana myös, totta kai. Ihan parasta. Esikoinen eli vahvasti mukana ja oli niin vilpittömän onnellinen äitinsä puolesta, että se oli paras kannustus ikinä.





Nyt sitten maksan jaloillani. Kävelykään ei meinaa luonnistua ilman kipua. Erityisesti oikean jalan kipu on paha, olen teipannut sen, kylmäää, kohoa ja kompressiota on käytössä pitkin päivää ja taidan ihan suosiolla olla seuraavat viikot ilman juoksemista tai hyppimistä.



Vielä pari päivää kisan jälkeen odotamme vielä tuloksia. Toki voittajat ovat selvillä, mutta omaa sijoitustamme emme tiedä. Arvelemme olevamme ainut naistiimi, joka pääsi maaliin asti. Osallistujia oli reilut 150, joista suurin osa oli ihan oikeita urheilijoita. Me ja muutama muu oli harrastelijoina mukana.


En tiedä mitä lämpömittari näytti, täällä ei ikinä puhuta asteista, puhutaan vain kuumuudesta, mutta oli se varmasti reilusti yli kolmenkymmenen. Siinä kun tunnin juoksee, niin kroppa kuumentuu aika lailla. Illallakin tuntui vielä, että pää ja aivot kiehuu jaloista puhumattakaan niin ei auttanut kuin mennä kylmään kylpyyn. 

2 kommenttia:

  1. Hyvä sinä! Olet reipas! Minusta ei tuohon olisi, oli sää sitten mikä hyvänsä.

    Toivotaan, että kipu jaloissa pian hellittää.

    VastaaPoista
  2. Kiitos. Rasituksen välttäminen tekee ihmeitä, vielä kun vaan malttaisi tätä muutaman viikon. Minä taas jo googlailen uusia juoksutapahtumia.

    VastaaPoista