perjantai 20. tammikuuta 2017

Yksin ulkosuomalaisena

Lukion jälkeen lähdin Espanjaan vapaaehtoistöihin puoleksi vuodeksi. Into kieltä kohtaan ja vapaus ajoi sinne. Halusin mennä yksin, ainoana suomalaisena. Muutaman kuukauden olin yksin kunnes rakkaat kamut suuntasivat välivuosireissunsa samaan kohteeseen ja pian myös yksi suomalainen tyttö tuli samaan vapaaehtoisohjelmaan töihin. Pian ymmärsin miten hienoa olikaan jakaa omituisina pitämiä tuntemuksia toisille suomalaisille, ymmärrys oli taattu. Asuimme 20 muun nuoren kanssa samassa paikassa, kulttuurien ja tapojen sekamelska oli kulttuuriantropologiasta haaveilevalle nuorelle oikea aarreaitta. Viihdyin loistavasti.

Opiskeluaikana halusin ehdottomasti uudestaan Espanjaan vaihtoon, taas hieman kauhunsekaisin tunnelmin odotin, että voisin olla ainut suomalainen vaihto-ohjelmassani. Olin. Vaihtoaika oli lyhyt, vain kolme kuukautta. Sinä aikana en ehtinyt kaivata suomalaisuutta vaan janosin taas sitä vapauden tunnetta minkä koin saavani, kun kukaan ei tuntenut tai tiennyt taustoistani. Sain olla rauhassa ilman kenenkään odotuksia mitä vaan. Asuin kimppakämpässä saksalaisen, hollantilaisen, italialaisen ja kreikkalaisen kanssa.

Miehen kanssa muuttaessani Namibiaan, en osannut edes ajatella , että siellä voisi olla suomalaisia tai jonkinlaista suomalaista yhteisöä. Vähänpä tiesin. Pian kävi selväksi, että Namibiassa asustaa pääkaupunkiseudulla paljonkin suomalaisia. Rannikolla olimme me ja yksi suomalainen mies. Pian tapasin jo kaksi suomalaista naista, joista tuli sitten ystäviä nopeasti. Ymmärsin taas kuinka arvokasta on olla joku, jonka kanssa ymmärrys ja elämässä aiemmin koetut asiat tulevat suurin piirtein edes samalta lähtöviivalta. Tai ihan, että joku osaa auttaa käytännön asioissa, ettei kaiken tarvitse olla aina hirmuista vääntämistä ja kantapään kautta opettelua. Kadehdin usein rannikolla pääkaupungin menoa, olisi ollut kiva käydä joskus suomikamun kanssa kahvilla. Vaikka usein me kyllä päädyimme näkemäänkin toisiamme. Namibian elomme kruunasi myös rannikolla sijainnut vanha suomalaisten koulukeskus ja sen sydän, sauna. Siellä pimeässä yössä saunominen ja aina raikkaassa ilmassa, mutta kuitenkin lämpimässä vilvoittelu löylyjen välissä, oli varsinaista nannaa sielulle.

Keniassa on suhteellisen suuri suomalaisyhteisö myös, mutta taas muualla kuin rannikolla. Rannikolla meitä oli muutama. Pidimme suhteellisen tiiviisti yhtä. Yksi järjesti joka torstai hernekeitto - ja pannukakkulounaan, me rakensimme saunan ja lämmitimme sitä ahkerasti. Joulut, vaput ja juhannukset vietimme yhdessä aina jollain kokoonpanolla. Tästä joukosta löytyi taas pari arvokasta ystävyyttä. Mutta me olimme ainoat, jotka asuivat rannikolla jatkuvasti, toiset reissasivat paljon ja asuivat osittaan myös muualla. Taas haikailin pääkaupungin tiiviiden verkostojen perään.

Toki me tutustuimme monen muunkin kanssa, mutta niissä tutustumisissa menee kauemman aikaa. Se on aina vähän sellaista tunnustelua ja jahkaamista, että mitähän se nyt tarkoitti ja pitäisikö meidän nyt kutsua ja vähän sellaista aluksi enemmän energiaa vievää sosiaalista kanssakäymistä. Onneksi sekin usein tuottaa tulosta ajan kanssa.

Kun teimme päätöksen Panamaan tulosta, ajattelin mielessäni, että kerrankin me muutetaan pääkaupunkiseudulle, siellä on pakko olla meikäläisiä ja jeejee! Otin yhteyttä lähetystöön, josta sain karun vastauksen, että he eivät anna mtään tietoa alueen muista suomalaisista, kukaan ei halua tulla "löydetyksi" ja hyvin ovat piilossa myös pysyneet. Kun muutimme, tutustuimme yhteen suomalaisbrasilialaiseen perheeseen, heillä on samanikäinen poika kuin esikoisemme on. Mutta pian he muuttivat jo pois.

Sittemmin en ole muihin suomalaisiin törmännyt. Tuttavapiirissämme on Euroopan maaperältä yksi hollantilainen ja yksi belgialainen mies sekä lähin ystäväni Romaniasta. Kaikki muut ovat jostain päin Ameriikan mantereita. Kultttuurien sekamelska on totta. Välillä hauskaa ja välillä ei.

Onneksi on blogimaailma. Sillä minä kaipaan suomalaista yhteisöä, kaipaan sitä, että voin peilata omia ajatuksiani ja kuulla toisten ja tiedän, että väärinymmärtämisen riski on pieni. Kaiholla luen keskieurooppalaisia blogeja, joissa suomimamat kokoontuvat yhteen kahville. Silti on todettava, että pienten lasten äitinä tuntuu välillä, että vain taivas on rajana sosiaalisten kontaktejen luomisessa. Toisiin pikkulapsiperheisiin tutustuu vähän kaikkialla. On iso lahja tutustua niin moneen erilaiseen ihmiseen niin erilaisista lähtökohdista, mutta silti sitä kaipaa jotain omaa ja tuttua siinä toisessa ihmisessä sekä vaivatonta tutustumista. En tarkoita myöskään, että jokaisen suomalaisen kanssa ystävyys taikka ymmärrys olisi taattu, mutta ainakin ymmärrykselle on korkeammat onnistumisprosentit. Jo ihan pelkästään ulkosuomalaisuus itsessään yhdistää.






7 kommenttia:

  1. Jos joskus kaipaat suomeksi ajatusten tuulettamista, on Facebookissa monta ulkosuomalaisryhmää. Itse olen tätä nykyä suljetussa sellaisessa (kommentit näkyvät vain ryhmän jäsenille), n. 1000 suomalaista ympäri maailmaa, Ulkosuomalaiset. Minullakaan ei täällä Irlannissa ole lähellä ketään suomalaisia, pääkaupungisa olisi enemmänkin, mutta fb korvaa edes vähän koti-ikävää. Voi jakaa juhannukset ja vaput, vaikkei kukaan muu täällä niistä tietäisikään. Joskus sitä kautta löytää suomalaisia omasta maastaankin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa ja kiitokset kommentoinnista. Kiitos vinkistä. Kuulun ainakin yhteen fb-ryhmään, finns abroad tmv. Siellä onkin välillä kivoja linkkejä ja juttuja. Olen ehkä vähän huono netissä keskustelemaan, kun olen seurannut vaikka blogia pidemmän aikaa saatan sitten vasta kommentoida ja aloittaa keskustelua. Olisko tässä mulla kehityksen paikka?

      Poista
  2. Minä en jotenkin ole koskaan osannut maailmalla kaivata erityisesti suomalaista seuraa. Tunnen itse asiassa itseni suuremmissa ulkosuomalaiskuvioissa monesti aika ulkopuoliseksi. Suomalaisuuteni on minulle tärkeä juttu mutta pitkälti aika yksityinen asia. Hyvä niin, sillä olen nyt jo pitempään asunut sellaisissa paikoissa joissa on hyvin vähän tai ei ollenkaan muita suomalaisia.

    Itse hakeudun maailmalla ennen kaikkea muiden ulkomaalaisten seuraan. Kaipaan seurakseni ihmisiä joiden kanssa löytyy jokin erityinen yhteys ja kokemukseni on se, että useammin yhteys onnistuu muiden ulkopuolisten kanssa - joskus toki myös paikallisten kanssa. Jos omanhenkisten ihmisten joukkoon osuu suomalaisia, hyvä niin, mutta konkreettinen yhteinen kieli ei kuitenkaan ole minulle niin tärkeä kuin kuvainnollisempi sellainen.

    Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen minulla on nyt uusi suomalainen äitituttava, oikein mukava tyyppi jonka kanssa on kiva vaihtaa ajatuksia suomeksi. Ja tunnenpa täällä jopa toisenkin suomalaisen johon silloin tällöin myös ihan ilokseni törmään. Suomalaisuus on näiden ihmisten kanssa ollut kätevä yhdistävä tekijä, mutta ei itsessään vielä kantaisi kovin pitkälle. Meitä kaikkia yhdistää ehkä suomalaisuuttakin enemmän se, että olemme jo kauan asuneet poissa Suomesta, ja toisen suomalaisäidin kanssa yhdistää sekin, että hänkin elää monikulttuurista ja monikielistä perhe-elämää (jossa suomi ei muuten edes ole keskeinen kieli sillä suomenruotsalaisena hän puhuu lapsilleen ruotsia).

    Vaikka tunnenkin ulkosuomalaiskuvioissa itseni monesti ulkopuoliseksi tai vähän oudoksi linnuksi, ulkosuomalainen blogiyhteisö on minullekin silti tärkeä. Yhteisön kautta on löytynyt yhteys sellaisiin blogeihin niin kuin tämä omasi ja lukijoihin eri puolilta maailmaa, myös Suomesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heippa, olen vähän samoilla linjoilla kanssasi. Tosin Suomen kieli on tärkeä, mutta lähinnä oman perheen parissa, kaikki ulkosuomalaistutut ovat melkeinpä olleet monikielisiä ja monikulttuurisia, joten kommunikoinnin kielikin on sitten määrittynyt sen mukaan. Toki ihan suomalaisten kesken kielenä on suomi. Meilläkin on muuten yllättävän monta suomenruotsalaista ulkosuomalaistutuissamme, Suomessa en tuntenut juuri ketään.

      Mutta se mitä minä kaipaan on sitä samasta kokemuspohjasta ja lähtökohdista käsin käytävää keskustelua. Jotain yleismaailmallista arvopohjaa. Enkä tällä tarkoita että omani olisi parempi tai yhtään mitään muuta kuin sitä, että olen oman kulttuurini kasvatti. Minulla on pari pohjoisamerikkalaista ystävää, mahtavia naisia, mutta usein päädymme vertailemaan erojamme ja selittämään itsejämme. Ja hienoa ja arvokasta on sekin. Mutta kun aina ei jaksaisi olla se erilainen itse.

      Tosiaan ennen ulkosuomalaisuutta en osannut yhtään kaivata suomalaisuutta ympärilleni vaan janosin kaikkea muuta. Haha, ehkä
      nuo muutamat suomi-ystävät ovat vähän kuin karhunpalvelus, koska nyt olisi niin kivaa jakaa tätä Panaman eloa jonkun sen tuntevan kanssa. Mutta onneksi minulla on sinut ja blogimaailma, jossa voi seurata toisten "yksin ulkosuomalaisena" menoa.

      Poista
    2. Aina ei tosiaankaan jaksaisi olla erilainen! On väsyttävää selittää itseään ja vielä väsyttävämpää on tulla kertakaikkiaan väärinymmärretyksi selitysyrityksistä huolimatta...

      Minusta kuitenkin tuntuu, että aika harvassa ovat ne ulkosuomalaisetkin joiden kanssa se kuvainnollinen yhteinen kieli löytyy ihan ongelmitta. Vaikka olen toki minäkin kulttuurini kasvatti niin hyvin paljon on tarttunut myös matkan varrelta mukaan ja vaikka olenkin toki aina suomalainen niin nykyään olen paljon myös kaikenlaista muuta. Vähän kerrallaan olen hyväksynyt sen, että mitään yksittäistä viiteryhmää ei minulla ehkä enää olekaan. Mutta onneksi on kuitenkin lukemattomia sellaisia ihmisiä joiden kanssa löytyy yhteys asian tai toisen suhteen.

      Poista
  3. Kas, olin ottamassa suhun yhteytta edelliseen postaukseen about taman asian tiimoilta... Nimittain meidan hyvat ystavat, suomalais-perulainen perhe lahtee huomenna Suomen kautta Panamaan. Niilla on 2 v poika (ja tyttareni paras kaveri eli 7 v tytto) ja sanoin mun kaverilleni jo, etta ehka voisin yrittaa linkata teita, jos vaikka pienille pojille saisi joskus leikkitreffeja. Perheen aiti on siis perulainen mutta ehka suomalaisempi kuin miehensa :D ja li kovasti innostunut mahdollisuudesta tavata muita suomalaisia.

    Ma kaipaan itse aina valilla suomalaista seuraa kielen ja muunkin olemisen kannalta. Ite oon sita mielta, etta vaikkapa joidenkin asioiden huvittavuutta ei ymmarra kukaan muu kuin toinen suomalainen. Meilla on ollut aina muutama suomalainen tuttu mutta lapsiperheista on pulaa. Niiden kanssa voisin kielikylpyaspektin takia hengata valilla vaikka muuten ei nin paljon yhteista olisikaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooh! Juu, yhdistä meidät ihmeessä! Kuulostaa mahtavalta! Ja muutama tanssiaskel tähän päälle!

      Poista