sunnuntai 26. helmikuuta 2017

Sunnuntaiaamun herättäjä



Your children are not your children.
They are the sons and daughters of Life's longing for itself.
They come through you but not from you,
And though they are with you yet they belong not to you.

You may give them your love but not your thoughts,
For they have their own thoughts.
You may house their bodies but not their souls,
For their souls dwell in the house of tomorrow,
which you cannot visit, not even in your dreams.
You may strive to be like them,
but seek not to make them like you.
For life goes not backward nor tarries with yesterday.
 -Kahlil Gibran-

lauantai 25. helmikuuta 2017

School Spirit Week ja viikon hajanaiset

Tällä viikolla pojilla on ollut hieman erilaisia koulupäiviä kuin normaalisti. Jokainen päivä on edustanut eri teemaa ja sen mukaan lapset ovat myös pukeutuneet. Maanantaina koulussa oltiin yöpuvut päällä, tiistaina supersankareina, keskiviikkona musatähtinä ja tänään satuhahmoina. Huomenna on ei koulukiusaamiselle -päivä, silloin pukeudutaan valkoiseen.



En tiedä onko se viimeinen viikko ennen lomaa, ensi viikolla on karnevaaliviikko katolilaisuuden mukaan vai nämä erilaiset asut, mutta tämä viikko on ollut erityisen vaikea monelle lapselle. Paljon turhautumista ja itkua, kiukkua ja riitelyä. Ei niinkuin koulu viikkoa markkinoi, paremman yhteishengen puolesta vaan pikemminkin sekoittaen pakkaa. Tai ehkä se on viimeinen viikko ennen karnevaaleja, joka tarkoittaa käytännössä viikon lomaa koulusta.



 



Viime aikoina on ollut niin paljon vilskettä ja epävarmuutta ilmassa, että just nyt viikon loma kuulostaa oikein tervetulleelta. Laiskoja hitaita aamuja, tuntejen lillumista uima-altaassa, pyöräretkiä ja puistoja. Meno on villiä Panamassa karnevaalin aikaan, suurin osa matkustaa sisämaahan juhlimaan, vaikka kai kaupunkikin houkuttelee. Useita teitä on joka käännetty niin, että voi ajaa vain yhteen suuntaan (ruuhkien helpottamista) tai sitten katu on varattu karnevaaliparaateille.

Haluaisin kovin nähdä ja kokea karnevaalihumun, mutta joku vaativa ääni sisällä käskee välttämään väkijoukkoja. Mombasassa asuttujen vuosien aikana terroriuhka oli usein todellinen ja siellä on iskostunut jo mieleen isojen tilaisuuksien välttäminen. En koe pelkääväni mitenkään aktiivisesti, mutta on asioita, jotka teen lähes automaattisesti. Auton ovet lukitsen aina lähtiessäni liikkeelle, en ikinä jätä kassia autoon, en pysähdy autolla ajaessa pimeään aikaan, välttelen ruuhkia ja väkijoukkoja, kotona pidän verhot alhaalla.

Viime viikonlopun vietin kahden kamuni kanssa joogaretriitissä. Viikonloppu oli huikea ja sai ajatukset liikkeelle, inspiroi ja antoi valtavasti energiaa, tönäisi minua suuntaan, josta olen aina haaveillut, mutta en ole uskaltanut edes ajatella toteuttavani.

Toivotan kaikille hyviä hetkiä viikonloppuun!

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pienisuuri arjen luksus, cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Viime vuoden puolella huomasin, että kaksi suomalaista naista ovat aloittaneet hieman uudenlaisen juttusarjan, podcastien teon. Naiset Ranskan Rivieralta haastattelevat (lähes aina) ulkosuomalaisia kahvittelun merkeissä, haastattelut käydään ihan ääneen puhuen ja näitä haastatteluja voi sitten kuunnella jälkikäteen soundcloudin kautta. Teemat keskusteluissa nousevat pitkälti ulkosuomalaisuudesta ja minua itseäni jokaikinen aihe on tähän mennessä kiinnostanut kovin. On puhuttu peloista ja uskalluksesta, parisuhteesta, lasten koulunkäynnistä, työntekemisestä, imetyksestä ja kaukokaipuusta ainakin. Nyt viimeisimpänä oli mielenkiintoinen haastattelu suomalaisnaisesta, joka on päätynyt Bosnian vuoristoon majatalon pitäjäksi ja mitä kaikkea elämässä ja ajatuksissa on sen jälkeen tapahtunutkaan.

Omasta mielestä ihan parasta seuraa nämä podcastit ovat automatkoille. Minulla menee aina se puolituntia, kun ajan kauppaan ja siinä ajassa ehtii hyvin kuunnella yhden haastattelun. Ei niin haittaa ruuhkakaan, kun on hyvät jutut korvilla.

Haastatteljat Helena ja Lilli vaikuttaa oikein hauskoilta naisilta, molempien äänet ovat myös supermiellyttäviä kuunnella ja muutenkin on kiva kuulla aina muutakin kuin oman perheen suomenkielistä jutustelua, varsinkin itseäni kiinnostavista aiheista. Haastattelut ovat välittömiä ja mukavan avoimia, on jotenkin ihanaa kuunnella välillä suomalaisen rehellistä puhetta ilman sen suurempia kaunisteluita. Täällä päin kun usein on vaikea kuulal/ymmärtää puheesta mitä itse kukin oikeasti ajattelee, koska ihmiset puhuvat niin kauniiseen sävyyn kaikesta, vaikka tarkoittasivat jotain muuta (hah, tosin en tarkoita että nämä naiset ja haastateltavat puhuisvati rumaan sävyyn vaan nimenomaan rehellisesti ilman sokerikuorrutusta). En ole aiemmin oikein päässyt podcastmaailmaan mukaan enkä vieläkään osaa kunnolla käyttää tuota soundcloudia, josta niitä kuunnellaan, mutta onneksi Cafe au laitilla on omat sivut facessa ja sieltä saa helposti klikattua kuuntelemaan sitä haastattelua mitä haluaa kuunnella. Suosittelen lämmöllä.

Cafe au lait - kahvihetkiä maailmalla

Henkilön Café au lait - kahvihetkiä maailmalla kuva.
(Kuva Café au lait - kahvihetkiä maailmalla Facebook-sivulta, kuvaaja Heli Sorjonen)



maanantai 13. helmikuuta 2017

Pienet lapseni koulussa

Pian viisivuotias esikoinen ja 2,5-vuotias kuopukseni käyvät koulua. Kansainvälistä IB-koulua ihan tässä meidän naapurissa. Toisen päivä kestää neljä tuntia ja toisen viisi. Kuopus tulee lounaalle kotiin, esikoinen syö lounaan koulussa. Molemmat aloittavat päivän samaan aikaan. Kuopus on vielä pieni, mutta hän on oikein innokas koululainen. Tykkää kovin ja menisi kouluun viikonloppuisinkin. Kotona puhumme suomea, joten halusimme nyt kielen vilkkaassa kehitysvaiheessa mahdollistaa englannin ja espanjan kielen oppimisen perheen pienimmällekin.

Koulu tuottaa kuitenkin harmaita hiuksia ja paljon pohdintaaa tasaisin väliajoin. Panamassa opetusmetodit ovat pelottavan vanhanaikaisia, mietin usein, että kallis kansainvälinen koulu ei välttämättä takaa parempaa jos opettajat ovat kuitenkin opiskelleet opettajiksi vanhentuneiden metodein ja ajatusmaailmoin. Tällä hetkellä tärkeimmäksi mittariksi on noussut lasten into koulua kohtaan. Tosin esikoinen välillä sanoo ettei halua mennä kouluun, koska ei osaa sanoja. Keväällä PK4 eli nelivuotiaden luokalla on tärkeässä osassa kirjainten oppiminen koska viisivuotiaana esikoululuokalla opetellaan jo lukemaan. Esikoinen on vasta lokakuussa aloittanut englanninkielisessä koulussa, joten opittavaa riittää ja äitiä kauhistuttaa, toivo että painetta ei tule eikä koulunkaan puolelta painostettaisi.

Onneksi kuitenkin on paljon hyvää ja moni asia ilahduttaa. Välillä minulla on tunne, että olen seuraamassa jonkinlaista käännekohtaa koulumaailmassa. Toisaalta ne vanhemmat, jotka vaativat leikkimisen lopettamista jo pienten lasten kohdalla ja kovempaa akateemista puskemista ja sitten taas opettajat, jotka malttavat kerta toisensa jälkeen ystävällisesti kertoa kuinka leikki on lapselle tärkeää.

Tämä vuosi on minulle siinä suhteessa helppo sulattaa, että molempien poikien opettajat ovat ehdottomasti sitä mieltä, että leikin, liikkumisen, tanssin ja laulun kautta oppii niin akateemisia kuin sosiaalisia taitoja, mutta koska opettajat pysyvät aina samalla luokka-asteella, lasten opettajat vaihtuvat vuosittain. Ensi vuonna kuopus siirtynee luokalle, jossa on tiukempi aikataulu ja opetus on hauki on kalaa. Se mietityttää. Mutta toisaalta kuopus voi myös jäädä vielä nykyiselle luokalleen toiseksikin vuodeksi, koska ei ole vielä kolmevuotias uuden kouluvuoden alkaessa.


Yllä on esikoiseni lukujärjestys. Koko kouluvuosi mennään samalla kuuden päivän kierrolla. PK4-luokan lukujärjestys näyttää sopivan kevyeltä, useimmat lapset ovat koulussa 7 tuntia, joten aikaa ja tilaa on kaikenlaiselle.


Tämä toinen kuva on taas kuopuksen opettajan lähettämästä jokaviikkoisesta uutiskirjeestä, jossa kerrataan mitä viikolla on tehty muutaman kuvan ja kommentin kera. Opettaja liittää myös aina erilaisia pieniä opastuksia vanhemmille siitä mitä kaksivuotiaan elämä on. Ja ne ovat juuri samanluontoisia kuin tuo tuossa yllä.

perjantai 10. helmikuuta 2017

Paras maa lapsiperheelle asua

Oma kotimaa Suomi on lähes aina, jos ei kärkipaikalla, niin ihan siinä kärjen tuntumassa erilaisissa kyselyissä, joissa mitataan elämänlaatua. Tänä aamuna silmiini osui Inter Nationsin teettämä kysely siitä minkä maan ekspaatit kokevat parhaimmaksi kasvattaa lapsiaan. Suomi oli listan ykkönen. Kai suurimmaksi osaksi sen takia, että koulujärjestelmä koetaan yksinkertaisesti parhaimmaksi mahdolliseksi. Koulutuksen tasoa pitää erinomaisena 70% prosenttia Suomessa asuvista ekspaateista kun luku koulujen tason erinomaisuudesta globaalisti on 21%  ekspaattejen joukossa. Kenelläkään kyselyyn osallistuvalla Suomessa asuvalla ekspaatilla ei ollut valittamista missään lapsiin kohdistuvassa palvelussa: terveydenhoidossa, turvallisuudessa taikka hyvinvoinnissa. Uskomatonta.

Tästä pääsee lukemaan lisää tuloksista.
Business Insider

En osaa ottaa kantaa kyselyn laatuun, mutta sen osaan sanoa, että ajatuksia tämänkaltaiset tulokset aina herättävät. Meidän perheellä ei ole mitään pakottavaa syytä asua ulkomailla, se on oma valintamme, levottomien sielujen yhteinen päätös nähdä miten täällä asutaan ja miten me voisimme tänne sopeutua. Nykyinen maa oli meille tuntematon, ainostaan hyvän kutinan aiheuttava idea, jonne satuimme päätymään vauvavuoden huuruisessa väsymyksessä tehdyn lyhyen pohdinnan jälkeen. Emme valinneet tätä paikkaa, se oli ollut miehen ajatuksissa kyllä ennenkin mielenkiintoisten työtehtävien ansiosta, mutta emme siis juurikaan ajatelleet näitä perheen hyvinvointiiin taikka lasten kouluihin liittyviä seikkoja. Meillä kai on enemmän semmoinen "otetaan mitä vastaan tulee ja katsotaan sitten kuinka siitä selviää" -asenne. Välilllä sätin siitä itseäni ja mietin, että meidän tulisi miettiä tarkemmin ja nähdä kaikki eri elämään liittyvät aspektit, meidän tulisi osata ajatella vastuullisemmin, että olemme liian kevytkenkäisiä, että emmekö ikinä kasva aikuisiksi.

Jos osaisimme ajatella suurempi vastuun taakka harteilla, emme ehkä lähtisi pois Suomesta. Kuka haluaa viedä lapsensa ehdoin tahdoin pois yleisesti parhaana pidetyn ääreltä? Mikä saa meidät haluamaan jäädä tänne? Onko se tämä kuplamme, jossa saamme elää just niin kuin parhaaksi koemme ilman kenenkään puuttumista siihen (vaikka ei minulla Suomessakaan ole ollut sellainen olo, että joku siihen suuremmin puuttuisi, ainakaan negatiivisessa mielessä), onko se loputon uteliaisuus nähdä  miten toiset elävät ihan eri tavalla ja silti ovat ihan yhtä järkeviä ja hyviä kuin kaikki muutkin, jotka elävät taas ihan eri lailla, onko se tämä suvaitsevaisuuden olotila? En osaa vastata. Koska ikävöin Suomesta monia asioita, ikävöin vuodenaikoja, mutta en loppuvuoden pimeyttä, ikävöin kaiken mahdollistavia ruokakauppoja, vaikka jugurttihyllyt aiheuttavatkin lievää ahdistusta, ikävöin ihmisiä ja perheitä, vaikka olo olikin usein yksinäinen, ikävöin luottamusta isompaa systeemiin vaikka sen tasapäistävä vaikutus mietityttääkin toisinaan. Suurimman osan aikaa rakastan suomalaisia, minun tuntemani ihmiset ovat poikkeuksetta huikeita, läpeensä luotettavia, sanojaan tarkoittavia hyviä ihmisiä.

Mikä meidät saa pysymään täällä? Just tällä hetkellä se on varmasti toimeentulo ja viihtyminen. Mutta tiedän, että molemmat olisivat myös mahdollisia Suomessa. Ja silti valitsemme jäädä tänne. Onko meidän vanhempien helpompi tavoitella unelmia täällä ja onko se sitten oikeutus pitää lapsetkin täällä? Onko onnellisuus kiinni asuinpaikasta meidän perheessä? Haluaisin uskoa, että ei ole. Voiko aurinko ja valo olla niin merkittäviä asioita meille? Pieni vastahankoisuus nousee rintaan, kun ajattelen niitä pimeitä iltapäiviä, lämmityksen kuivattamaa ihoa ja sähköisiä hiuksia. Toisinaan ajattelen, että yksi suurimpia omaan onneeni vaikuttavia asioita on elämän yksinkertaistuminen, kaupallisuuden poistuminen arjesta. Ostan kaupasta ruokaa ja välillä ihan pakollisia asioita lapsille. En näe mainoksia kuin tietokoneen ruudulla, koska meillä ei ole televisiokanavia, en lue lehtiä, en kulje kaupungilla. Asuinalueellamme ei ole kauppoja. Jatkuva materian kuvatulva on poistunut verkkokalvoilta.

torstai 9. helmikuuta 2017

Arjen otteessa

Pian jo kaksi viikkoa sitten loukkaantuneena juostu duathlon on pakottanut lepäämään. En ole käynyt urheilemassa aamuisin, olen vain pitänyt omat pilatestuntini. Ja voi sentään, miten se saa minut laiskistumaan. Toki viime viikko meni pitkälle jalka koholla kylmäpakkauksiin käärittynä, mutta ei ole oikein huvittanut mikään muu kuin vaakatasossa makaaminen. 

Kun on tottunut aamuisin hikiliikuntaan ja sen herättävään vaikutukseen niin ilman sitä tuntuu kuin mistään ei saisi kiinni kunnolla. Energiataso on ihan nollassa. Onneksi on tämä arjen sekamelska, lasten koulut ja kaiken maailman tapahtumien muistaminen ja osittain järjestäminen. 

Maanantaina olisin tahtonut jäädä vain peiton alle ja taisin sinne palatakin, kun lapset oli saatettu kouluun. Tiistain ja tämän aamun olen onneksi aloittanut pilatestuntien ohjaamisella, mutta voi kun sitä mieli ja ruumis kaipaa kovin hikoilemaan, runsain mitoin ja täysillä tehoilla. Tiedän, että nyt ei auta kuin pitää maltti mukana tai tehdä jotain muuta kuten pyöräillä tai uida. Mutta kun ei huvita ne. 

Tämä viikko on onneksi mukavan rauhallinen, ei ole mitään arkea järisyttävää tiedossa. Ensi viikolla onkin sitten kaikenlaista. Maanantain aloitan emännöimällä kokkikerhoa, pitäisi vielä päättää että mitä ruokaa teemme. Jokaisen tulisi tuoda oman maansa ruokakulttuuria esiin. Itse olen valinnut teemaksi lähellä tuotetun, tuoreista raaka-aineista valmistetun ja terveellisen ruuan. Perisuomalaista edustanee vain leivän valmistaminen. Alkupalaksi jonkinlainen kikhernesalaatti, pääruuaksi lämmin salaatti kalalla ehkä ja  jälkkäriksi jotain raakakakkumaailmasta. Ihan kuulkaas jännittää. Yleensä valmistamme lihapitoisia ja suhteellisen raskaita ruokia. 

Ensi viikolla molemmat pojat lähtevät myös luokkaretkelle. Mun pieni pallerokin. Tosin retki kestää vain kolme tuntia. Ensi viikolla lähden myös hieman lomalle omasta elostani. "Break from your life" niin kuin olemme sen kamujen kanssa nimenneet. Viikonloppu lähikylän joogaretriitissä. Metsän keskellä, mutta kävelymatkan päässä rannalta. En tiedä kumpi on parempaa, odottaa ja suunnitella viikonloppua vai sitten se ihan itse viikonloppu. 

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Mitä ja milloin?

Edustusrouvan päiväkirjasta bongattu idea postaukselle.

Viimeksi minä

ilahduin, kun vihdoin sain tulokset sunnuntain duathlon-kisasta. Yhteisaikamme oli oikein kelpo ja siitä on pitkälti kiittäminen pyöräilypariani, joka teki aivan mielettömän tuloksen ensikertalaiseksi.

nauroin, kun jäin katsomaan kuvasarjaa siitä mitä kaikkea voikaan tapahtua, kun isä jää hoitamaan lapsia.

itkin, kun katsoin uudelleen somessa kiertäneen tanskalaisen TV2 kanavan mainosta. Se liikutti niin, että kyyneleet nousivat silmiin. Parkuitkua itkin perjantaina, kun tajusin, että jalkani eivät ole juoksukunnossa.

suutuin viikonloppuna miehelleni, kun hän koetteli rajoja(ni).

harmistuin luettuani uusimpia uutisia, jokainen varmaan arvaa kenen touhuista. Miten valtaa voikaan olla noin paljon yhdellä ihmisellä.

häkellyin, kun kuopukseni sujuvasti luetteli värejä englanniksi eikä tiedä niitä suomeksi.

urheilin sunnuntaina juostessani osuuteni duathlon-tiimissä. Eilen vähän jumppasin pilates-tunnillani.

luin kirjaa ihan liian kauan aikaa sitten, ystäväni antoi luettavaksi jonkinlaisen elämänviisauksia kirjoittavan naisen kirjan, jota en vaan jaksa lukea. Kokonaisen kirjan luin padilta ja se oli Juha Itkosen Palatkaa perhoset. Luen kyllä paljon muuta, mutta jotenkin miellän oikeaksi lukemiseksi kirjan lukemisen.

söin aamupalaa. Banaania, pähkinöitä ja jugurttia.

herkuttelin sunnuntai-iltana parilla palalla fazerin sinistä. Mun mielestä sitä parasta versiota, sitä mitä myydään taxfreenä. Sitä mikä on paksumpaa kuin kaupan sininen levy. Vielä olisi neljä palaa jäljellä tarkasti varjellussa piilossa.

ostin ruokaa. En juuri osta muuta. Mies hoitaa nettiostoksetkin perheessämme. Tosin ensimmäistä kertaa ikinä pyysin miestä ostamaan keittiöön semmoisen pienen laitteen, jolla saa kasviksista tehtyä spagettia.

tapasin sovitusti kavereita pari viikkoa sitten yksillä synttäreillä. Muuten törmäämme sovitusti ja ilman sopimuksia lähes päivittäin jossain. Ai niin ja viikko sitten tapasimme kokkauskerhon kanssa.

päätin eilen ottaa iisisti itseni suhteen. Olen itse diagnosoinut itselleni rasitusmurtuman. Siihen ei auta kuin tauko kipua ja rasitusta tuottavista tekemisistä.

inspiroiduin isosti sunnutaisessa duathlon-kisassa, vaikka itse olinkin selkeänä vähemmistönä mukana suurimman osan joukosta ollessa ammattimaisia urheilijoita, niin oli mahtavaa huomata kuinka me muutamat tavikset jaksettiin pysyä myös perässä, ihan mahtavaa oli myös meidän kannustusjoukot. Kaverit olivat kerääntyneet isolla joukolla kylttejen kanssa ja melu oli huumaava, kun juoksin ohi. Haluan tsempata ja tukea takaisin!