maanantai 2. huhtikuuta 2018

Viimeiset kuusi kuukautta

Tuntuu lähes mahdottomalta palata blogin pariin, tauko on ollut suunnittelematon ja se on venynyt pitkäksi. Olisi kaikenlaista kerrottavaa, mutta vähän liiaksikin sekaista tilkkutäkkiä, joten ajattelin ihan vaan itselleni listata ja avata asioita, joita reilun puolen vuoden aikana on elämässämme tapahtunut.

Olemme olleet taas kerran isojen asioiden äärellä - mietitty, että mitä kummaa sitä tekisimme isoina, kun tuntuu tämä maailma olevan kaikelle avoin, jos vaan itse uskaltaa päättää. Ja se on kyllä kinkkistä, aikamoista uskallusta se päättäminen.

Viime vuoden lopussa pojat yllättivät taas koulussa oppimillaan taidoillaan. Panaman itsenäisyyttä juhliessa oli kaikenlaista tanssia ja heti perään joulujuhlassa laulua. Esikoinen on sellainen uskomaton sieni, joka imee itseensä tietoa kaikkialta, puhuu mieluummin englantia kuin suomea, harrastaa karatea ja mieluiten leikkii kamujensa kanssa. Kuopus taas on vahvasti kolmikielinen, ei se mitenkään yllätys ole ollut, mutta ehkä puhuttu kieli antoi hieman odotuttaa, mutta kun handlaa kolme kieltä yhtaikaa niin kyllähän se kypsyttelyä vaatii. Molemmat vihtyvät koulussa todella hyvin ja jotenkin ihan kukoistavat.

Lapsiperhearki on soljahtanut mukaviin uomiin. Lapset ovat enemmän ja enemmän kiinnostuneita omista puuhistaan kuin meidän vanhempien perässä juoksemisesta. Pääsiäislomalla ihan istuimme miehen kanssa kahden, kun pojat kirmasivat rannalla ja altaalla. Rannasta puheenollen, 37 on ihan hyvä ikä opetella surffaamaan. Uskomatonta, mutta totta, ei se ole vain ihan nuorille atleettisille pojille.

Nyt tiedän miltä tuntuu, kun kotiin murtaudutaan. Olen myös tutustunut karusti siihen miltä tuntuu kun luottamusta ei ole. Meidän murto oli melko varmasti naapurustomme sisäpiirin tekosia. On järisyttävää tavata ihminen, joka on epäiltyjen listalla, joka ilta. Ja huomata, että kaikenlaisesta sosiaalisen median melusta huolimatta mitään näkyvää muutosta ei ole tapahtunut. Että ihan yksin sitä loppujen lopuksi asian ja turvatoimien kanssa on.

Juokseminen on palannut takaisin. Panamassa on erityisen kivaa se, että täällä on paljon erilaisia urheilutapahtumia, joka sunnuntaille jotakin. Lähes poikkeuksetta vielä oikein hyvin järjestettyjä.

Olemme matkustaneet Panamassa paljon, käyneet vaikka millä rannoilla. Varpat hiekassa ja horisonttiin asti siintävä meri rauhoittavat mielen ja pysäyttävät elämään hetkessä.

Olemme juhlineet mummini isoja synttäreitä tammikuun lopussa. Rohkea mummi matkusti Panamaan asti, omien sanojensa mukaan pakoon tasavuosia, mutta kyllä me ainakin parhaamme yritimme, että suuri juhla olisi ikimuistoinen. Meillä oli isovanhemmat ja isoisovanhempi kolme viikkoa luonamme. Sekin sai huomaamaan kuinka paljon olemmekaan sopeutuneet ja luoneet elämäämme tänne siitä kun he viimeksi kävivät. Ja onhan sillä hurjan tärkeä merkitys myös sille, miten tärkeää on päästä jakamaan ihan sitä omaa, välillä hyvinkin erilaista arkea oman perheen kesken. On kai lähes mahdotonta yrittää sanoin tai kuvin kuvailla monia asioita mitä täällä koemme ja mitkä silti ovat meille ihan jokapäiväisiä eivätkä enää mitään taivastelujen kohteita niin kuin joskus vielä olivat. Koko vierailun aikana vaikka (3vkoa) ei kaupasta saanut tavallista maustamatonta jugurttia, päivisin oli ja on edelleen aina niin kuuma, että hiki tulee väistämättä (jos erehtyy ulos) ja energiataso vaipuu ihan nollaan. Liikenne on toisenlaista, ihmisten tapakulttuuri aina toista huomioivaa jne.

Siinäpä ne päällimmäiset tällä kertaa. Nyt en aio jumittaa tätä postausta luonnoksiin, sieltä kun ne eivät ikinä lähde liikkeelle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti